Moikka, mää oon lukenut tätä ketjua alusta asti, mutta ollu sen verran lukossa, etten oo osallistunu aikasemmin. Me siis jonotettiin pitkään ja hartaasti alkiodiagnostiikkaan julkiselle. Meillä on jo kaksi lasta, mutta 7-vuotias kuopus on peittyvästi periytyvän perinnöllisen sairauden takia vaikeasti monivammautunut ja kuolemassa. Lisäksi oon joutunut yhden raskauden keskeyttään rv 17 saman sairauden takia.
Meillä alko hoidot viime vuonna pitkällä kaavalla ja meni ihan ok, vaikka oon tosi herkkä hormoneille. Ultrassa kotipaikkakunnan sairaalassa ennen punktiota katottiin, että jopa 19-22 munasolua ois kypsymässä. No, punktiossa saatiin 13, joista 12 oli kypsiä. 11 hedelmöitty ja 7 eli 5-päiväisiksi.
Olin tässä vaiheessa viä toiveikas, koska riski geenimutaation luomalle sairaudelle oli 25 %, joskin oon koko ajan epäilly, että riski on suurempi perustuen omiin kokemuksiin ja kirjallisuudessa kuvattuihin kokemuksiin (tästä ultraharvinaisesta sairaudesta on tosin hyvin vähän tietoa). Kuukauden odotuksen jälkeen kävi ilmi, että 7 alkiosta 1 oli kokonaan terve, 3 oli terveitä sairauden kantajia ja 3 täysin sairaita. Sitte oli kaikkea muuta kromosomihärpäkettä ja häiriötä. Rupesin itkemään, kun kuulin, että tasan 1 alkio oli siirtokelpoinen, terve sairauden kantaja. Pitkä odotus ja pitkän kaavan hoidot sun muut ja ramppaaminen Helsinkiin. Eihän tästä ny mitään tuu!
Punktiokin oli aivan horror. En arastele mitään alapäätouhuja, ja lapsetkin on ollu mallia järkäle syntyessään alateitse. Silti ihan kaameeta oli punktiossa. Sain sitä kohdunsuulle piikitettävää puudutetta neljästi ja esilääkkeenkin olin ottanut. Kaikki tuntu hirveältä. Kipulääkettä mulle laitettiin kanyyliin neljästi myös. Olin menny ilmeisesti hengityslamaan, mutta kukaan ei kertonut mulle tätä vaan luin Kannasta kotona. Ei ihme, että automatkalla kotiin alko yhtäkkiä vasempaan pohkeeseen sattua hassusti ja se levis vasempaan käsivarteen ja yhtäkkiä vasen puoli kitalaesta oli tunnoton. Sydän hakkas kahta sataa. Onneks meni ohi vartissa. Viikon päästä pystyin käveleen, mutta näytin aivan vatsasta hakatulta. Alkionsiirto oli ihan piece of cake taas.
Mutta mutta. Raskaus alko siitä ainoasta alkiosta. Kolme päivää 5-päiväisen alkion siirrosta aloin oksentaa, mikä ei ollu minkään sortin yllätysoire mulle sinänsä. Oksennan aina pitkään ja hartaasti. Plussa on kestänyt mun ällistykseksi. Tällä viikolla sain vihdoin tiedon 4,5 viikon odotuksen jälkeen, että geenivarmistustestit lapsivesinäytteestä vastaa alkiodiagnostiikkatuloksia. Sössimisriski alkiodiagnostiikassa on 1:50 ja lisäksi tää tehtiin luonnonkiertoon, eli luonnollinen raskaus oli myös mahollinen. Paino putos mun harteilta ja tärisin ja itkahtelin vaan koko päivän.
Lähin varmaan kirjottaan tänne, koska olisin itse kaivannut uskoa yhen alkion riittämiseen, mutta en saanut avaistua sanaista arkkuani siinä vaiheessa. Eka piti olla meillä vaikka ja kuinka munasoluja ja lopulta homma kuivikin tasan yhteen alkioon. Ja se sitten riittikin, ainakin toistaiseksi! Nään ja ymmärrän kyllä, että täällä palstalla on vähän rankempiakin tarinoita lapsettomuudesta ja hoidoista (ei siten että yksi kuollut vauva ja toinen kuoleva lapsi olisi jotain vähän, en halua lapsieni kärsimystä vähätellä), mutta halusin tulla kertomaan jotain toiveikkaita tarinoita vaihteen vuoksi. Toivon niin sydämestäni kaikille onnistumista lapsihaaveissa!
