Yrittääkö toista lasta vai ei - kas, siinäpä pulma

Keskustelun 'Nelikymppisten ja sitä iäkkäämpien nurkka' aloitti Odette, 15 helmi 2020.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Odette Ihastunut foorumiin

    Olisi kiva kuulla muiden mietteitä siitä, jos on päättänyt vielä ns vanhoilla päivillä yrittää toista tai ensimmäistä tai kolmatta tai... lasta, tai jos on lopulta päätynyt siihen, että antaa sittenkin olla (joko ilman yritystä tai epäonnistuneen yrityksen jälkeen).

    Meillä on kummallakin ikää +40-v ja saimme esikoisemme yhden kkm:n jälkeen hieman alle nelikymppisinä. Pariin ekaan vuoteen ei tullut toinen lapsi mieleenkään, kun halusin palata töihin ja kesti hieman toipua vauvavuodesta. Viime vuonna loppukesästä tulin yllättäen raskaaksi, mutta se meni myös kesken n. raskausviikolla 8 (kkm sekin), kun juuri olin alkanut kypsyä ajatukseen, että no ehkä sittenkin ja näin oli tarkoitettu ts. yllätysraskaus alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.

    Viimeiset puoli vuotta on ollut aika raskasta aikaa (iso muutto, erilaisia perheessä tapahtuneita sairastumisia ym) ja kieltämättä on käynyt mielessä, että lapsen LA olisi nyt helmikuussa näillä viikoilla, mutta en olisi tosiaan ehkä selvinnyt raskaudesta tai olisi ollut ihan superraskasta, jos olisin kaiken lisäksi ollut vielä raskaanakin. Toisaalta lähipiiriin on syntynyt ja syntymässä paljon vauvoja ja asumme paikassa, jossa näen päivittäin paljon raskaana olevia naisia ja vastasyntyneitä ja huomaan, että mielessä on alkanut taas pyöriä, pitäisikö silti vielä yrittää.

    Toisaalta mietin, että vauvavuosi oli osin rankka, että jaksaisinko sitä vielä, kun nyt lisäksi kuvioissa on myös jo esikoinen. Toisaalta en uskaltanut nauttia aikoinaan vauvavuodesta tai raskaudesta, kun pelkäsin koko ajan, että jokin menee pieleen, että vähän harmittaa, jos elämän ainoa mahdollisuus meni siinä.

    Toisaalta pelottaa, millainen pettymys on, jos päätämme yrittää ja en enää tulekaan raskaaksi, mutta toisaalta pelottaa, että jos tulen ja tulee taas keskenmenoja tai raskaus jatkuu, mutta vauva onkin jotenkin sairas tai vammainen, että miten sen kanssa pystyisin olemaan. Lähipiirissä on jonkin verran myös erityislapsia tai muuten sairaita (osa vakavastikin, esim. vuoteeseen tai tuoliin vyötettynä ja täysin 24/7 avustettavia) ja huomaan, miten äärimmäisen raskasta arki on. Olen lueskellut tilastoja ja riski toki kasvanut sekä ei-raskauteen että sairauteen, mutta silti tietysti tuurista kiinni.

    Puolison kanssa olemme tietysti puhuneet asiasta. Itse olen toisaalta ajatellut, että meillä olisi kaksi lasta (siis joku vain tunne, ei perustu mihinkään), mutta hän on pohtinut, että toisaalta perheemme tuntuu juuri nyt täydeltä ja ei ehkä osaa oikein nähdä, että meillä olisi toinen lapsi ts. yhteinen lapsemme on ihana ja rakas ja perhe tuntuu hyvältä juuri näinkin. Mietin usein samoin itsekin, mutta kuitenkin mietin, että jos emme edes yritä, jääkö asia vaivaamaan ja ahdistamaan ja olisi ihanaa, jos lapsella olisi sisarus, mutta sitten tosiaan en tiedä miten ahdistavaa ja henkisesti rankkaa olisi pettyä kuukausi toisensa jälkeen tai saada taas keskenmeno tai tosiaan mahdollisesti onnistuneesti tulla raskaaksi, mutta sitten vaikka kuulla, että lapsi on vakavasti sairas. Itse en pystyisi aborttia tällaisessa tapauksessa tekemään, mutta en myöskään tiedä miten jaksaisin huolta sairaasta lapsesta ja kaikkea sitä, mitä mukana tulee.

    Miten te muut olette tätä asiaa järkeilleet, suuntaan tai toiseen?
    • Tykkää Tykkää x 2
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  2. Yölento Ei muuta elämää Marrasmammat 2016

    Meillä tämä yhteinen lapsi syntyi, kun olin 45-vuotias, yritystä oli reilut kaksi vuotta ja kaksi keskenmenoa. Päätös vähän niin kuin tuli automaattisesti, kun synnytys oli sektio ja olisi pitänyt odottaa vuosi ennen seuraavaa raskautta. Parhaimmassakin tapauksessa olisin ollut 47-vuotias toisen lapsen syntyessä, joten päätös oli aika helppo. Perhe tuntuu kokonaiselta ja yhden lapsen kanssa ei väsy niin paljon kuin kahden.

    Jos vaan yhtään tuntuu mahdolliselta, että tekee mieli toista, niin rohkein mielin yrittämään! Elämästä ei koskaan tiedä, ei kannata murehtia etukäteen.
    • Tykkää Tykkää x 2
  3. Odette Ihastunut foorumiin

    Joo, noinhan se on ja luulen, että jos olisin perheytynyt nuorempana, en osaisi edes murehtia juuri mitään, kun jotenkin kaikki oli niin mutkatonta. Mutta tieto lisää tuskaa ts. mitä enemmän kuulee kaikenlaisista ongelmatapauksista jne, sitä enemmän tajuaa, miten paljon on murehdittavaa. :rolleyes: Siis että toisaalta olen aika lailla "niin on hyvä kuin käy"-ajattelun kannalla, mutta sitten juuri tähän liittyy niin paljon asioita, joita ei voi hallita eikä välttämättä vaikuttaa (vaikka ehkä parantaa elämäntapoja jne), niin tuntuu isolta hyppäykseltä päättää suuntaan tai toiseen. Ja toki fakta on, että kohta ei ole enää mitään päätettävää, kun ns. luonto hoitaa.
    • Tykkää Tykkää x 2
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  4. Eclipse Ihastunut foorumiin Toukomammat 2016

    Mä taas olen tyytyväinen tähän yhteen lapseen emmekä alkaneet yrittämään toista. Siihen kyllä vaikutti myös traumaattinen synnytys etten meidän lähisairaalaan suostu toista kertaa menemään missään asiassa. Meillä myös mies on ainut lapsi joten hän ei osaa kaivata lapselle sisarusta. Itse taas lapsen ollessa vauva välillä surkuttelin sitä että lapsi jää aivan yksin kun lapsella ei ole edes serkkuja. Mutta lopulta järki voitti tunteen ja päätin olla tyytyväinen tähän tilanteeseen. En jaksa uskoa että uusi raskaus olisi enää sujunut niin hyvin kuin ensimmäinen sujui.Ja toki ikäriskit olisivat taas lisääntyneet huomattavasti muutamassa vuodessa kaikissa asioissa. Koska en ole mikään perinteinen äiti tyyppi jne niin en edes tiedä jaksaisinko kahta lasta. Mutta jokainen määrittelee oman jaksamisensa ja riskinottokykynsä. Täältä saa varmasti vertaistukea kaikkiin päätöksiin. :happy:
    Meillä on muistaakseni esikoiset saman ikäiset? 5/2016? Meillä ainakin tällä hetkellä oleva kunnon uhmaikä yhdistettynä vilkkaaseen lapseen pitää vauva haaveet hyvin kurissa:hilarious:
    • Tykkää Tykkää x 3
  5. Odette Ihastunut foorumiin

    Joo, samanikäiset esikoiset meillä tosiaan on, hyvin muistettu! Meillä lapsi on aika rauhallinen ja vielä ei oikein ole mitään uhmaakaan ollut, parin päivän skitsahdusta lukuunottamatta. Et en oikein tiedä onko vain temperamentiltaan sellainen, että ei hirveästi uhmaile vai vieläkö on tulossa. :woot:

    Mun raskaus meni jotenkin tosi ongelmitta, siis että en ees aina muistanut olevani raskaana ja synnytyskin meni lopulta ok, vaikka pitkä ponnistusaika olikin. Emme asu nyt enää kotipaikkakunnalla ja muutenkin vähän uusissa kuvioissa, että sekin mietityttää, vaikka toki tiedänkin, että asiat saa kysymällä järjestettyä. Siis että myös keskenmenojen hoitaminen on nyt hankalampaa (mulla toistaiseksi kaksi kkm eli ei ole lähtenyt itsestään tulemaan) kuin mitä olisi vanhalla kotipaikkakunnalla ja ympyröissä.

    Mä en myöskään ole ollut mikään äitihenkilö, eikä ikinä varsinaisesti ollut mitään vauvakuumetta, ja olen katsonut, miten monilapsisilla perheillä kaikki on niin paljon hankalampaa (siis liikkuminen ja kaikki), että olen pohtinut, että kääk, oliskohan musta tuohon, mutta toisaalta katson, miten monilapsisissa perheissä on sisaruksista seuraa ja itselläni on myös sisaruksia, joista on joku kiinnekohta perheeseen, kun vanhempia ei enää ole.

    Luulen, että tällä hetkellä en pelkää niin sitä, ettenkö pärjäisi vauvan kanssa, vaan enemmän pelottaa se, että en tule enää raskaaksi, tulee taas keskenmeno/ja tai että vauva ei olekaan terve. Tiedän, että suurempi todennäköisyys on terveelle lapselle, mutta kun lukee koko ajan otsikoita "yli 40-vuotias äiti on jo riskisynnyttäjä" "yli 40-vuotiaan äidin kannattaa hylätä haaveet äidiksi tulosta" "yli 40-vuotiaan synnyttäjän lapsella suuri riski kehitysvaurioihin" tulee jotenkin sellainen olo, että todennäköisyys on tyyliin 75 % tai lähellä 100 %.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  6. Silmäsalmiakki Rakastunut foorumiin Elomammat 2018

    Meillä tyttö jää ainoaksi. Olin tosiaan 34 kun ehkäisy jätettiin pois. Tyttö syntyi kuin ihmeen kaupalla kun olin 39. On nyt 1.5 vee. Mulla ei ikinä oo ollut vauvakuumetta. Ehkäisy jätettiin pois, koska tuntui, että haluan ikäänkuin perheen. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Raskaus sujui hyvin. Radi oli, mutta ruokavaliohoitoinen. Synnytyskin meni ihan ok. Olihan siinä jännitettävää kun sykkeet romahti joka supistuksella ja imukupilla jouduttiin vetämään ulos. Mutta ihan ilman traumoja selvittiin. Tyttö on täydellinen. Ihan oppikirjalapsi. Nukkuu hyvin, syö hyvin, on mulle sopivan rauhallinen, kuitenkin kunnon taapero touhuineen. Pelkään juurikin, ettei toista kertaa voi olla näin hyvä tuuri. Riskit on suuremmat ja koen itse, että olen liian vanha. Toki päätökseen vaikuttaa sekin, että mun mies on 8 vuotta mua vanhempi ja muutaman kuukauden päästä tulee 50 mittariin. Mutta kaiken tämän jälkeen mua hieman kaihertaa, etten oo muutamaa vuotta nuorempi. Jos näin olisi niin hyvin todennäköisesti haluaisin yrittää toista.
    • Tykkää Tykkää x 3
  7. Helena80 Naimisissa foorumin kanssa

    Meillä on kolme lasta, joista kaikilla jonkin sortin haasteita. Raskaudet ja synnytykset menneet aina hyvin, mitä nyt jouduttu käynnisteleen yliaikaisuuden vuoksi. Yhdellä ADHD, kaikilla ollut puheterapia ja ADHDlla toimintaterapia. Omantoiminnanohjauksen pulmia kahdella. Oli vuosia, jolloin olimme äärirajoilla. Nyt alkaa helpottaa, minkä vuoksi halusinkin vielä neljännen. Vaikka miehelläni todettiinkin nyt syöpä, toivomme molemmat plussaa edelleen. Uskon, että pärjäisimme vauvan kanssa, koska muut lapset jo aika omatoimisia.
    • Tykkää Tykkää x 4
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  8. hemulix Peruskäyttäjä

    Täällä myös tämän saman asian ääressä painimista. Ikää on sen 43 ja melkein kolme viikkoa sitten tuli keskenmeno, laskettuaika olisi ollut 19.12. Meillä on jo yksi ihana, kohta 5-v poika ja itse toivoisin hänelle kovasti sisarusta.

    Tosi paljon olen paininut samojen asioiden parissa kuin Odette. Ikää on jo paljon ja samalla riskit ovat ihan eri luokkaa kuin vielä viisi vuotta sitten. Toisaalta sisarus pojalle olisi kiva, ettei sitten 25 vuoden päästä ole ihan suvuton (miehellä ei ole sisaruksia, itselläni on veli, joka ei varmaan tule lapsia hankkimaan). Itselläni olisi jotenkin rauhallisempi mieli, jos olisi sisarukset huolehtimassa toisistaan (ja meistä vanhuksista sitten myöhemmin). Toisaalta meidän kolmen elämä on tällaisenaan ihanaa, on helppo mennä ja järjestää arki, kun ei ole neljättä, jota pitäisi miettiä.

    Koska aikaa yrittää ei kuitenkaan ole paljoa, olen itse päätynyt tulokseen, että koetetaan se noin vuosi ja jos ei onnistu, onpahan ainakin yritetty ja ei tarvii sitten myöhemmin jossitella, että miten ehkä olisi käynyt. Keskenmenosta on selvitty jo, joten uutta yritystä vain.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 5
  9. Helena80 Naimisissa foorumin kanssa

    Miehellä todettiin hiljattain azoospermia, joka ei todennäköisesti korjaannu itsestään eli joudumme unohtamaan lapsihaaveen. Kova paikka on.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 7
  10. Yölento Ei muuta elämää Marrasmammat 2016

    Me aloitimme miehen kanssa yrityksen, kun olin 42-vuotias. Ensimmäinen plussa tuli nopeasti ja siitä km, seuraava plussa tuli vasta 44-vuotiaana ja siitä km ja kolmas plussa sen jälkeen aika nopeasti ja se raskaus sujui hyvin ja synnytin 45-vuotiaana. Lapsi on terve. Tai mikä nyt kenellekin on terve. Kaikenlaista huolta tietysti on, mutta ei siis vanhempien iästä
    johtuvia vikoja.

    Tsemppiä yritykseen. Mahdollisuudet onnistumiseen on olemassa.
    • Tykkää Tykkää x 2
    • Voittaja Voittaja x 2
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1

Jaa tämä sivu