Odette
Piirimestaruustason postaaja
Olisi kiva kuulla muiden mietteitä siitä, jos on päättänyt vielä ns vanhoilla päivillä yrittää toista tai ensimmäistä tai kolmatta tai... lasta, tai jos on lopulta päätynyt siihen, että antaa sittenkin olla (joko ilman yritystä tai epäonnistuneen yrityksen jälkeen).
Meillä on kummallakin ikää +40-v ja saimme esikoisemme yhden kkm:n jälkeen hieman alle nelikymppisinä. Pariin ekaan vuoteen ei tullut toinen lapsi mieleenkään, kun halusin palata töihin ja kesti hieman toipua vauvavuodesta. Viime vuonna loppukesästä tulin yllättäen raskaaksi, mutta se meni myös kesken n. raskausviikolla 8 (kkm sekin), kun juuri olin alkanut kypsyä ajatukseen, että no ehkä sittenkin ja näin oli tarkoitettu ts. yllätysraskaus alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.
Viimeiset puoli vuotta on ollut aika raskasta aikaa (iso muutto, erilaisia perheessä tapahtuneita sairastumisia ym) ja kieltämättä on käynyt mielessä, että lapsen LA olisi nyt helmikuussa näillä viikoilla, mutta en olisi tosiaan ehkä selvinnyt raskaudesta tai olisi ollut ihan superraskasta, jos olisin kaiken lisäksi ollut vielä raskaanakin. Toisaalta lähipiiriin on syntynyt ja syntymässä paljon vauvoja ja asumme paikassa, jossa näen päivittäin paljon raskaana olevia naisia ja vastasyntyneitä ja huomaan, että mielessä on alkanut taas pyöriä, pitäisikö silti vielä yrittää.
Toisaalta mietin, että vauvavuosi oli osin rankka, että jaksaisinko sitä vielä, kun nyt lisäksi kuvioissa on myös jo esikoinen. Toisaalta en uskaltanut nauttia aikoinaan vauvavuodesta tai raskaudesta, kun pelkäsin koko ajan, että jokin menee pieleen, että vähän harmittaa, jos elämän ainoa mahdollisuus meni siinä.
Toisaalta pelottaa, millainen pettymys on, jos päätämme yrittää ja en enää tulekaan raskaaksi, mutta toisaalta pelottaa, että jos tulen ja tulee taas keskenmenoja tai raskaus jatkuu, mutta vauva onkin jotenkin sairas tai vammainen, että miten sen kanssa pystyisin olemaan. Lähipiirissä on jonkin verran myös erityislapsia tai muuten sairaita (osa vakavastikin, esim. vuoteeseen tai tuoliin vyötettynä ja täysin 24/7 avustettavia) ja huomaan, miten äärimmäisen raskasta arki on. Olen lueskellut tilastoja ja riski toki kasvanut sekä ei-raskauteen että sairauteen, mutta silti tietysti tuurista kiinni.
Puolison kanssa olemme tietysti puhuneet asiasta. Itse olen toisaalta ajatellut, että meillä olisi kaksi lasta (siis joku vain tunne, ei perustu mihinkään), mutta hän on pohtinut, että toisaalta perheemme tuntuu juuri nyt täydeltä ja ei ehkä osaa oikein nähdä, että meillä olisi toinen lapsi ts. yhteinen lapsemme on ihana ja rakas ja perhe tuntuu hyvältä juuri näinkin. Mietin usein samoin itsekin, mutta kuitenkin mietin, että jos emme edes yritä, jääkö asia vaivaamaan ja ahdistamaan ja olisi ihanaa, jos lapsella olisi sisarus, mutta sitten tosiaan en tiedä miten ahdistavaa ja henkisesti rankkaa olisi pettyä kuukausi toisensa jälkeen tai saada taas keskenmeno tai tosiaan mahdollisesti onnistuneesti tulla raskaaksi, mutta sitten vaikka kuulla, että lapsi on vakavasti sairas. Itse en pystyisi aborttia tällaisessa tapauksessa tekemään, mutta en myöskään tiedä miten jaksaisin huolta sairaasta lapsesta ja kaikkea sitä, mitä mukana tulee.
Miten te muut olette tätä asiaa järkeilleet, suuntaan tai toiseen?
Meillä on kummallakin ikää +40-v ja saimme esikoisemme yhden kkm:n jälkeen hieman alle nelikymppisinä. Pariin ekaan vuoteen ei tullut toinen lapsi mieleenkään, kun halusin palata töihin ja kesti hieman toipua vauvavuodesta. Viime vuonna loppukesästä tulin yllättäen raskaaksi, mutta se meni myös kesken n. raskausviikolla 8 (kkm sekin), kun juuri olin alkanut kypsyä ajatukseen, että no ehkä sittenkin ja näin oli tarkoitettu ts. yllätysraskaus alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.
Viimeiset puoli vuotta on ollut aika raskasta aikaa (iso muutto, erilaisia perheessä tapahtuneita sairastumisia ym) ja kieltämättä on käynyt mielessä, että lapsen LA olisi nyt helmikuussa näillä viikoilla, mutta en olisi tosiaan ehkä selvinnyt raskaudesta tai olisi ollut ihan superraskasta, jos olisin kaiken lisäksi ollut vielä raskaanakin. Toisaalta lähipiiriin on syntynyt ja syntymässä paljon vauvoja ja asumme paikassa, jossa näen päivittäin paljon raskaana olevia naisia ja vastasyntyneitä ja huomaan, että mielessä on alkanut taas pyöriä, pitäisikö silti vielä yrittää.
Toisaalta mietin, että vauvavuosi oli osin rankka, että jaksaisinko sitä vielä, kun nyt lisäksi kuvioissa on myös jo esikoinen. Toisaalta en uskaltanut nauttia aikoinaan vauvavuodesta tai raskaudesta, kun pelkäsin koko ajan, että jokin menee pieleen, että vähän harmittaa, jos elämän ainoa mahdollisuus meni siinä.
Toisaalta pelottaa, millainen pettymys on, jos päätämme yrittää ja en enää tulekaan raskaaksi, mutta toisaalta pelottaa, että jos tulen ja tulee taas keskenmenoja tai raskaus jatkuu, mutta vauva onkin jotenkin sairas tai vammainen, että miten sen kanssa pystyisin olemaan. Lähipiirissä on jonkin verran myös erityislapsia tai muuten sairaita (osa vakavastikin, esim. vuoteeseen tai tuoliin vyötettynä ja täysin 24/7 avustettavia) ja huomaan, miten äärimmäisen raskasta arki on. Olen lueskellut tilastoja ja riski toki kasvanut sekä ei-raskauteen että sairauteen, mutta silti tietysti tuurista kiinni.
Puolison kanssa olemme tietysti puhuneet asiasta. Itse olen toisaalta ajatellut, että meillä olisi kaksi lasta (siis joku vain tunne, ei perustu mihinkään), mutta hän on pohtinut, että toisaalta perheemme tuntuu juuri nyt täydeltä ja ei ehkä osaa oikein nähdä, että meillä olisi toinen lapsi ts. yhteinen lapsemme on ihana ja rakas ja perhe tuntuu hyvältä juuri näinkin. Mietin usein samoin itsekin, mutta kuitenkin mietin, että jos emme edes yritä, jääkö asia vaivaamaan ja ahdistamaan ja olisi ihanaa, jos lapsella olisi sisarus, mutta sitten tosiaan en tiedä miten ahdistavaa ja henkisesti rankkaa olisi pettyä kuukausi toisensa jälkeen tai saada taas keskenmeno tai tosiaan mahdollisesti onnistuneesti tulla raskaaksi, mutta sitten vaikka kuulla, että lapsi on vakavasti sairas. Itse en pystyisi aborttia tällaisessa tapauksessa tekemään, mutta en myöskään tiedä miten jaksaisin huolta sairaasta lapsesta ja kaikkea sitä, mitä mukana tulee.
Miten te muut olette tätä asiaa järkeilleet, suuntaan tai toiseen?
Siis että toisaalta olen aika lailla "niin on hyvä kuin käy"-ajattelun kannalla, mutta sitten juuri tähän liittyy niin paljon asioita, joita ei voi hallita eikä välttämättä vaikuttaa (vaikka ehkä parantaa elämäntapoja jne), niin tuntuu isolta hyppäykseltä päättää suuntaan tai toiseen. Ja toki fakta on, että kohta ei ole enää mitään päätettävää, kun ns. luonto hoitaa.
