Ymmärrän hyvin. Mun ensimmäinen raskaus oli jännittävä. Seurannoissa ravasin viikon välein, ja toivottiin, että vauva ehtii kasvaa riittävästi. Lopulta tuli pakko käynnistää, ja synnytys oli aika haastava ja riskeerasi molempien hengen. Lopulta selvisi sydämen rakennevika lapselta. Syytin itseäni ja kroppaani molemmista, ja mietin, että miten voin koskaan kertoa lapselleni, että mun takia hänen elämässään tulee olemaan haasteita. Ja mietin, ettei mulla ole näiden juttujen takia oikeutta hankkia enää lapsia.Mulla ei oo ollu ku kemiallinen nyt helmikuussa, joka meni kesken n. 4+3. Viivat oli haaleat viikkoihin nähden ja digitesti sanoi ei raskaana ku hormoonit ei noussu. Oireita ei juurikaan ollut. Vatsakipu, jonka jälkeen runsaammin vuodot. Oon ollut nyt tässä alussa ihan pöhlö tikuttamaan ekasta haamusta, jotta viivat vahvistuu ja pelkään kokoajan, että mun kroppa pettää mut.Olin jo viime raskauden jälkeen 8v sitten varma, ettei lapsia enää tuu ku silloin jo syyllistin itseäni ku nuorin syntyi sydänlapsena. Tiedän, ettei näihin mitenkään voi vaikuttaa mutta mieli on mitä on. ❤
![]()
Ja oikeastaan samat taistelut kävin nyt ton marraskuun jälkeen. Mutta tässä sitä taas ollaan, takki auki kattomassa mitä tuleman pitää
Joten vaikka iän puolesta mahdollisuudet vauvaan luomuna ovat olemattaman ja mahdottoman välistä, niin ollaan annettu mahdollisuus. Nyt vain toivon ja rukoilen että pieni pysyy kyydissä ja on terve. Ikä luo joitain riskejä raskauteen, mutta monisynnyttäjyys auttanee tässä. Keho on jo valmiiksi joustava.