Onko täällä joku muukin, joka potee aivan järkyttävää vauvakuumetta, mutta syystä tai toisesta ei ole yritystä?
Vauvakuume vaikka ei yritystä
- Ketjun aloittaja Bella Swan
- Aloituspäivämäärä
Pari-kolme vuotta ”kärsin” tästä vaivasta. Nyt jo yritys kehissä yk4, eiköhän yk5 kohta käynnisty.
Se pari vuotta oli ihan kamalaa mutta mies ei ollut valmis ja sitten tuli pelko sekin ettei mies ikinä halua ja ikää tulee koko ajan lisää niin sekin pelko vielä kun aina vaan odotti ja odotti että millonhan se mies sit on valmis vai onko ikinä
Se pari vuotta oli ihan kamalaa mutta mies ei ollut valmis ja sitten tuli pelko sekin ettei mies ikinä halua ja ikää tulee koko ajan lisää niin sekin pelko vielä kun aina vaan odotti ja odotti että millonhan se mies sit on valmis vai onko ikinä
Täällä kanssa yksi. Hirvee vauvakuume, vaikkei enää luultavimmin lapsia tule tai ainakaan ei ole ollenkaan ajankohtaista. 
Mulla on jo nyt vahva vauvakuume, vaikka olenkin nyt raskaana. Unissa mulla kaksi pientä hiekkakakkuja tekemässä tai etsin vaunujen koppa+ratas-komboa...
Joutuisin siihen ratkaisua hakemaan tod.näk. yksityiseltä sektorilta ostosiittiöillä, mutta nyt ensin tämä terveenä syliin!
Joutuisin siihen ratkaisua hakemaan tod.näk. yksityiseltä sektorilta ostosiittiöillä, mutta nyt ensin tämä terveenä syliin!
Kysyn varovasti, että onko muiden läheiset osoittaneet vastustusta vauva haaveisiin? Mun perheenjäsen vastustaa vauva suunnitelmaa, koska meillä menee nyt niin hyvin ja olen upeasti jaksanut ja se ois kuulemma esikoiselta ja kuopukselta pois jos vielä lapsi tulis ja mä romahdan.
Se on totta että mulla on rajalliset voimavarat, vaikkakin rakkautta koko maailmalle jakaa. Mielisairaus on aina piilevä taustalla ja siitä aktivoituuko ja romahdan niin eihän sitä voi tietää.
Mä en voi faktoja kieltää.
Mä vaan ajattelen, että meillä jokaisella on vaan yksi elämä, enkä halua jälkeenpäin pohtia että miksi en vielä kerran antanut lupaa yhdelle ihmeelle.
Toisaalta oon myös tyytyväinen ja saatan päätyä hyväksymään asian ja tilanteen tällaisenakin ja elää onnellisen elämän.
Se on totta että mulla on rajalliset voimavarat, vaikkakin rakkautta koko maailmalle jakaa. Mielisairaus on aina piilevä taustalla ja siitä aktivoituuko ja romahdan niin eihän sitä voi tietää.
Mä en voi faktoja kieltää.Mä vaan ajattelen, että meillä jokaisella on vaan yksi elämä, enkä halua jälkeenpäin pohtia että miksi en vielä kerran antanut lupaa yhdelle ihmeelle.
Toisaalta oon myös tyytyväinen ja saatan päätyä hyväksymään asian ja tilanteen tällaisenakin ja elää onnellisen elämän.
Mun on annettu ymmärtää, että lapsilta pitäisi jotenkin peitellä ja salata tätä sairautta ja en oo turvallinen äiti jos he tietää. Nyt pystyn sen aika hyvin piilottaa, eikä se näy ulospäin.
Sit toisaalta mietin, että jos lapset ei koskaan nää epävakaata minua ja ymmärrä sairautta, niin onko se oikein? Oppisko he paremmin ymmärtämään, että voimavarat voi olla rajalliset, mutta silti voi kyetä käymään töissä ja rakastaa ja huolehtia. Että välillä on huono olla, mutta kaikesta selviää?
En haluu olla epävakaa äiti tai arvaamaton, mutta toivoisin että jollain tavalla vois tästä sairaudesta kertoa ja selittää miksi äiti tarvii päikkärit ja väsyy normaalia enemmän.
Sit toisaalta mietin, että jos lapset ei koskaan nää epävakaata minua ja ymmärrä sairautta, niin onko se oikein? Oppisko he paremmin ymmärtämään, että voimavarat voi olla rajalliset, mutta silti voi kyetä käymään töissä ja rakastaa ja huolehtia. Että välillä on huono olla, mutta kaikesta selviää?
En haluu olla epävakaa äiti tai arvaamaton, mutta toivoisin että jollain tavalla vois tästä sairaudesta kertoa ja selittää miksi äiti tarvii päikkärit ja väsyy normaalia enemmän.
Voi että oon vihainen sun puolestaKysyn varovasti, että onko muiden läheiset osoittaneet vastustusta vauva haaveisiin? Mun perheenjäsen vastustaa vauva suunnitelmaa, koska meillä menee nyt niin hyvin ja olen upeasti jaksanut ja se ois kuulemma esikoiselta ja kuopukselta pois jos vielä lapsi tulis ja mä romahdan.
Se on totta että mulla on rajalliset voimavarat, vaikkakin rakkautta koko maailmalle jakaa. Mielisairaus on aina piilevä taustalla ja siitä aktivoituuko ja romahdan niin eihän sitä voi tietää.
Mä vaan ajattelen, että meillä jokaisella on vaan yksi elämä, enkä halua jälkeenpäin pohtia että miksi en vielä kerran antanut lupaa yhdelle ihmeelle.
Toisaalta oon myös tyytyväinen ja saatan päätyä hyväksymään asian ja tilanteen tällaisenakin ja elää onnellisen elämän.
kenenkään ulkopuolisen ei pitäisi tulla puuttumaan muiden lapsilukuun oli lapsia tai ei. Se on typerää ja täysin turhaa. Kyllä te itse tiiätte mikä teidän perheelle on parhaaksi. Onneksi sulla on aikaa pohtia ja päätät kummin vain niin tsempit siihen 
Kysyn varovasti, että onko muiden läheiset osoittaneet vastustusta vauva haaveisiin? Mun perheenjäsen vastustaa vauva suunnitelmaa, koska meillä menee nyt niin hyvin ja olen upeasti jaksanut ja se ois kuulemma esikoiselta ja kuopukselta pois jos vielä lapsi tulis ja mä romahdan.
Se on totta että mulla on rajalliset voimavarat, vaikkakin rakkautta koko maailmalle jakaa. Mielisairaus on aina piilevä taustalla ja siitä aktivoituuko ja romahdan niin eihän sitä voi tietää.
Mä vaan ajattelen, että meillä jokaisella on vaan yksi elämä, enkä halua jälkeenpäin pohtia että miksi en vielä kerran antanut lupaa yhdelle ihmeelle.
Toisaalta oon myös tyytyväinen ja saatan päätyä hyväksymään asian ja tilanteen tällaisenakin ja elää onnellisen elämän.
Mun piti kommentoida tähän jo aiemmin, mutta unohdin. Mielestäni saamasi kommentit kuulostaa ikäviltä. Enkä ihan pysy niiden logiikan perässä. Mielestäni nimenomaan on mahdollista tehdä lapsi, kun voi hyvin. (Me tehtiin toinen lapsi, kun voitiin mielessämme riittävän hyvin, vaikka ei olla ihan parannuttu.) Tietenkin on mahdollista, että vointi romahtaa. Mutta sillä logiikalla ei voi esim mennä koskaan enää töihin, kun voihan siitäkin vointi romahtaa. Tai sitten voi jaksaa hienosti. Itse olen voinut toisen lapsen myötä jopa paremmin. Toinen lapsi oli ollut pitkään toiveissa. Eli sanoisin että jos lapsi on toiveissa ja vointi hyvä, antaa mennä. (Tietenkään en tiedä koko tilannetta.)
Itselleni äitini sanoi joskus että ette kai te enää aio tehdä toista lasta. Muut ei ole sanoneet mitään.Niin ja mitä tulee mielenterveysongelmien salaamiseen lapsilta, mielestäni niistä kannattaa puhua lapselle avoimesti (lapsen tasoisesti). Lapsi aistii kuitenkin paljon, vaikka koittaisi piilotella. Ja tuntematon mörkö on usein pahempi kuin totuus. + En pidä puhumattomuuden kulttuurista.
Tää lämmitti sydäntä kiitos tuhannesti.Mun piti kommentoida tähän jo aiemmin, mutta unohdin. Mielestäni saamasi kommentit kuulostaa ikäviltä. Enkä ihan pysy niiden logiikan perässä. Mielestäni nimenomaan on mahdollista tehdä lapsi, kun voi hyvin. (Me tehtiin toinen lapsi, kun voitiin mielessämme riittävän hyvin, vaikka ei olla ihan parannuttu.) Tietenkin on mahdollista, että vointi romahtaa. Mutta sillä logiikalla ei voi esim mennä koskaan enää töihin, kun voihan siitäkin vointi romahtaa. Tai sitten voi jaksaa hienosti. Itse olen voinut toisen lapsen myötä jopa paremmin. Toinen lapsi oli ollut pitkään toiveissa. Eli sanoisin että jos lapsi on toiveissa ja vointi hyvä, antaa mennä. (Tietenkään en tiedä koko tilannetta.)
Niin ja mitä tulee mielenterveysongelmien salaamiseen lapsilta, mielestäni niistä kannattaa puhua lapselle avoimesti (lapsen tasoisesti). Lapsi aistii kuitenkin paljon, vaikka koittaisi piilotella. Ja tuntematon mörkö on usein pahempi kuin totuus. + En pidä puhumattomuuden kulttuurista.
Meillä just sellainen tilanne, että elämä on nyt tasapainossa, eikä sairaus oreile juurikaan, niin siksi mun äitini on huolissaan, että jos tehtäisiin vielä lapsi, kun pelkää että mitä jos en jaksakkaan ja romahdan. Ymmärrän tavallaan, mutta kyllähän se juurikin loukkaa kun sanotaan että se on sitten pois jo olemassa olevilta lapsilta se uusi sisarus.Ihana kuulla, etten oo ainoa jolle on kielteisesti tähän suhtauduttu. Mies haluaisi vielä yhden, mutta kolmea enempää ei enää haluta ja yhdessä niin päätetty. Eli yhdelle on vielä syli vapaa. Tiedän että se ois siinä ja sydän täynnä.
Aiotaan nyt odottaa pari vuotta, että esikoinen ja kuopus on isompia, kun onhan tässä vielä vähän hulabaloota näin pienellä ikäerolla.
Toi oli niin totta, että eihän töihinkään voi mennä jos pelkää että vointi romahtaa. Ja voihan joku muukin kuin psyykkinen sairaus romahduttaa voinnin?
Vois ajatella, että entä jos se ei romahdakkaan ja kaikki murehtiminen olikin turhaa.
Kiitos tosta tekstistä.
Mä en ymmärrä tuollaisia kommentteja, sillä eihän tulevaisuudesta koskaan voi tietää! Ei peläten tulevaa pidä elää ja jättää sen vuoksi jotain tekemättä, jos vaan itse kokee omien voimavarojen riittävän.
Kannatan myös avoimuutta lapsille heidän ikätasonsa mukaan. Lapset ovat niin hurjan taitavia aistimaan asioita. Onhan se itse kullekin parempi tietää kuin elää epätietoisuudessa ja tietämällä on myös helpompi ymmärtää toista
Kannatan myös avoimuutta lapsille heidän ikätasonsa mukaan. Lapset ovat niin hurjan taitavia aistimaan asioita. Onhan se itse kullekin parempi tietää kuin elää epätietoisuudessa ja tietämällä on myös helpompi ymmärtää toista
Krooninen vauvakuumeilija täällä hei! 
Olen ajatellut, että jotenkin itselle tulee sellainen varmuus että lapsiluku on siinä, silloin kun se on niin. Sekä ykkösen ja kakkosen jäljiltä on kuitenkin jäänyt tunne, ettei perhe ole vielä tässä. Vauva on vasta 2kk ikäinen ja esikoiseni 3-vuotias. Näillä näkymin menen asentamaan itselleni kierukan, sillä järjen mukaan (omat voimavarat, tukiverkosto, taloudellinen puoli) lapsiluku on hyvä näin.
Tosi ikäviä tuollaiset kommentit koskien mielenterveyttä. Kuka tahansa voi romahtaa milloin tahansa, ei sitä voi minun mielestäni pelätä. Eikä sekään ole mikään tuomio, vaikka joku perheestä sairastuisikin. Ja taustalta saattaa löytyä diagnooseja ja ties mitä, mutta silti voi pärjätä loistavasti. Monille lapset ovatkin voimavara, jonka avulla jaksaa paremmin
Olen ajatellut, että jotenkin itselle tulee sellainen varmuus että lapsiluku on siinä, silloin kun se on niin. Sekä ykkösen ja kakkosen jäljiltä on kuitenkin jäänyt tunne, ettei perhe ole vielä tässä. Vauva on vasta 2kk ikäinen ja esikoiseni 3-vuotias. Näillä näkymin menen asentamaan itselleni kierukan, sillä järjen mukaan (omat voimavarat, tukiverkosto, taloudellinen puoli) lapsiluku on hyvä näin.
Tosi ikäviä tuollaiset kommentit koskien mielenterveyttä. Kuka tahansa voi romahtaa milloin tahansa, ei sitä voi minun mielestäni pelätä. Eikä sekään ole mikään tuomio, vaikka joku perheestä sairastuisikin. Ja taustalta saattaa löytyä diagnooseja ja ties mitä, mutta silti voi pärjätä loistavasti. Monille lapset ovatkin voimavara, jonka avulla jaksaa paremmin
Tämä on ihan pöljää. Esikoinen on 8kk ja vauvavuosi on ollut todella raskas. Siis ihan oikeasti välillä on miettinyt tosissaan, että mitä sitä oikein ajatteli, kun tällaiseen ryhtyi. Silti miehen kanssa puhutaan paljon, että "sitten, kun on se toinen lapsi" ja ajatus vauvasta pyörii mielessä paljon. Ovulaation aikaan on just samanlainen olo kuin silloin kun esikoista päädyttiin yrittämään. 
Myös raskaus oli helppo ja se oli sellaista ihanan jännittävää aikaa - ehkä haikailen vähän sen perään vaikka se fiilistely on varmasti ihan erilaista, kun on jo yksi lapsi. Ja voihan se seuraava raskauskin olla jotain ihan muuta.
Tilanne on toki se, etten meinaa välillä selvitä tästä yhdestäkään, että sikäli en todellakaan kaipaa tähän toista, mutta en voi kieltää ettenkö ihan tosi kovasti odottais, että näihin päiviin ja öihin tulis sen verran järkeä, että vois tosissaan alkaa miettiä toista lasta. Että ei tämä sitten vissiin ihan niin kamalaa ookaan, kun tälle aikoo altistaa ittensä vielä uudestaankin.
Myös raskaus oli helppo ja se oli sellaista ihanan jännittävää aikaa - ehkä haikailen vähän sen perään vaikka se fiilistely on varmasti ihan erilaista, kun on jo yksi lapsi. Ja voihan se seuraava raskauskin olla jotain ihan muuta.Tilanne on toki se, etten meinaa välillä selvitä tästä yhdestäkään, että sikäli en todellakaan kaipaa tähän toista, mutta en voi kieltää ettenkö ihan tosi kovasti odottais, että näihin päiviin ja öihin tulis sen verran järkeä, että vois tosissaan alkaa miettiä toista lasta. Että ei tämä sitten vissiin ihan niin kamalaa ookaan, kun tälle aikoo altistaa ittensä vielä uudestaankin.
Täällä yksi, varmaan ikuinen kuumeilija. Meillä on lapsia jo kolme, joista pienin vasta 10kk. Ja silti mä haikailen neljännestä 
Vaikka ei meille pitäisi enää tulla. En tiedä riittäisikö enää oma pää yhteen lisää. Ja aika ja jaksaminen yhdelle lisää.
Raskaus oli vaikea ja synnytyksestäkin toipuminen pitkittyi. Vauva on ns.helppo tapaus, mutta rikkinäisiähän noi yöt edelleen on. Kaipaan unta ja tää usein lapsen sairastelu on kamalaa, kun isommat tuo päiväkodista ja koulusta kaikki pöpöt
Mutta silti mä saan itseni kiinni miettimästä, ottaisinko enemmin vierekkäiset vai peräkkäiset tuplat
Vaikka ei meille pitäisi enää tulla. En tiedä riittäisikö enää oma pää yhteen lisää. Ja aika ja jaksaminen yhdelle lisää.
Raskaus oli vaikea ja synnytyksestäkin toipuminen pitkittyi. Vauva on ns.helppo tapaus, mutta rikkinäisiähän noi yöt edelleen on. Kaipaan unta ja tää usein lapsen sairastelu on kamalaa, kun isommat tuo päiväkodista ja koulusta kaikki pöpöt
Mutta silti mä saan itseni kiinni miettimästä, ottaisinko enemmin vierekkäiset vai peräkkäiset tuplat
Onko muita linjoilla?
Mä toivoisin, että saisin vielä vähän painoa pois ennenkuin edes mietitään yrittämistä. 8kg ois tavoite.
Mä aattelin, että painon pudotus ois hyvä porkkana. Ensinnäkin että saisin motivaatiota pudottaa, mutta siinä menisi kuitenki vielä aikaa...
Mä olen niin on/of tän asian suhteen. Toisinaan kun lapset leikkii rauhassa ja on kiva päivä, niin mieli haikaa yhtä nyyttiä vielä. Sit kun on huono päivä. Esim lapset kipeenä ja kiukkusia, niin oon että ei kai enää.
Myös asuntohommia on pakko miettiä uusiksi. Meillä on aivan ihana vuokran-antaja ja toivovat niin kovasti, että ostettais tää asunto ja mekin haluttais ostaa ja on jo vähän sanottu niille.
Mut sit pitää miettiä oisko yksi huone lisää kuitenki parempi.
Mä toivoisin, että saisin vielä vähän painoa pois ennenkuin edes mietitään yrittämistä. 8kg ois tavoite.
Mä aattelin, että painon pudotus ois hyvä porkkana. Ensinnäkin että saisin motivaatiota pudottaa, mutta siinä menisi kuitenki vielä aikaa...
Mä olen niin on/of tän asian suhteen. Toisinaan kun lapset leikkii rauhassa ja on kiva päivä, niin mieli haikaa yhtä nyyttiä vielä. Sit kun on huono päivä. Esim lapset kipeenä ja kiukkusia, niin oon että ei kai enää.
Myös asuntohommia on pakko miettiä uusiksi. Meillä on aivan ihana vuokran-antaja ja toivovat niin kovasti, että ostettais tää asunto ja mekin haluttais ostaa ja on jo vähän sanottu niille.
Mut sit pitää miettiä oisko yksi huone lisää kuitenki parempi.
Mulla on myös on/Off vauvakuume.
Mä syön pillereitä ja on tarkoitus mennä syksyllä töihin.
Välillä on ihan hyvä just näin, tuntuu valmiilta.
Mutta välillä sit katsoo noita kolmea ja tuntuu, että kyllä tähän vielä yksi mahtuisi
Mutta ei ole nyt ajankohtaista ainakaan, joten en ota tästä kuumeilusta paineita
Itsekin pitäisi saada painoa pois....
Mä syön pillereitä ja on tarkoitus mennä syksyllä töihin.
Välillä on ihan hyvä just näin, tuntuu valmiilta.
Mutta välillä sit katsoo noita kolmea ja tuntuu, että kyllä tähän vielä yksi mahtuisi
Mutta ei ole nyt ajankohtaista ainakaan, joten en ota tästä kuumeilusta paineita
Itsekin pitäisi saada painoa pois....
Täällä alkaa homma mennä ihan mahdottomaksi. Tuolla vajaa pari kuukautta sitten kirjoitin, että on ollut todella raskasta ja silti miettii jo seuraavaa. No nyt esikoinen on vajaa 10kk. Eroahdistus on helpottanut ja viihtyy paremmin kotona leikeissään, hänen touhujaan on hauska seurailla. Pidettiin myös unikoulu ja nyt pääasiassa nukkuu aamuviiteen asti aiemman 2h välein heräilyn sijaan. Arki rullaa kivasti. No voitte vaan kuvitella mitä tää tällanen tekee sille orastavalle vauvakuumeelle. 
Toki esikoinen on edelleen niin tarvitseva, etten voisi kuvitellakaan, miten tässä pärjättäisi jos kuvioon astuisi vastasyntynyt takiainen. Ja kun ei ole kokemusta lapsista, en osaa yhtään ajatella minkälainen esikoinen olis vaikka sen 9kk päästä. Kai se on tämän toisenkin kohdalla sama kuin ensimmäisenkin, että "ikinä ei ole hyvä hetki" eikä voi liikaa suunnitella. Teki miten teki, hommat voi mennä tosi hyvin tai sitten ihan perseelleen. Mitä oon lueskellut niin yleisesti lapset on "helppoja" siinä 2-3-vuotiaana ja sitten yli 5-vuotiaana. Jotenkin mulla on sellainen olo, että haluaisin taputella tämän pikkulapsiajan kerralla pakettiin, enkä palata seuraavan kanssa taas lähtöruutuun juuri kun edellisen kanssa on "päästy maaliin". Toinen vaakakupissa painava seikka on mun "ura". En haluaisi palata mun vanhaan työhön, mutta opiskelu tai työpaikan vaihto vauvojen välissä ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta (ellei sitten tavottele sitä isompaa ikäeroa). Mulla on sivutoimista yritystoimintaa, jota voisin alkaa kasvattaa, mutta jos jokin niin (pien)yrittäjyys ja perhevapaat ei tosiaan kävele käsi kädessä eli se kortti ainakin pysyy kääntämättömänä kunnes nää lapsiasiat on taputeltu. Ja oishan se myös taloudellisesti järkevää "tehdä" seuraava ennen kuin edellinen täyttää kolme, niin pääsee samoille päivärahoille - varsinkin jos ei työskentele välissä.
Mielelläni lukisin kokemuksia pienestä ikäerosta.
Toki esikoinen on edelleen niin tarvitseva, etten voisi kuvitellakaan, miten tässä pärjättäisi jos kuvioon astuisi vastasyntynyt takiainen. Ja kun ei ole kokemusta lapsista, en osaa yhtään ajatella minkälainen esikoinen olis vaikka sen 9kk päästä. Kai se on tämän toisenkin kohdalla sama kuin ensimmäisenkin, että "ikinä ei ole hyvä hetki" eikä voi liikaa suunnitella. Teki miten teki, hommat voi mennä tosi hyvin tai sitten ihan perseelleen. Mitä oon lueskellut niin yleisesti lapset on "helppoja" siinä 2-3-vuotiaana ja sitten yli 5-vuotiaana. Jotenkin mulla on sellainen olo, että haluaisin taputella tämän pikkulapsiajan kerralla pakettiin, enkä palata seuraavan kanssa taas lähtöruutuun juuri kun edellisen kanssa on "päästy maaliin". Toinen vaakakupissa painava seikka on mun "ura". En haluaisi palata mun vanhaan työhön, mutta opiskelu tai työpaikan vaihto vauvojen välissä ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta (ellei sitten tavottele sitä isompaa ikäeroa). Mulla on sivutoimista yritystoimintaa, jota voisin alkaa kasvattaa, mutta jos jokin niin (pien)yrittäjyys ja perhevapaat ei tosiaan kävele käsi kädessä eli se kortti ainakin pysyy kääntämättömänä kunnes nää lapsiasiat on taputeltu. Ja oishan se myös taloudellisesti järkevää "tehdä" seuraava ennen kuin edellinen täyttää kolme, niin pääsee samoille päivärahoille - varsinkin jos ei työskentele välissä.
Mielelläni lukisin kokemuksia pienestä ikäerosta.
@Sudensylin Tuttuja tunteita. Täälläkin toisaalta jo töitä mietitään. Mulla on auki mitä haluun. Vanhusten hoidossa ois huutava pula ja toisaalta nautin siitä, mutta toisaalta se kiire ja se ettei voi antaa kaikkeaan joka päivä on niin kurjaa. Oon siis laikkari, mutta mulle ois myös hoiva-avustajan töitä entisellä työpaikalla jos hakisin. Haluisin siivojan töitä ensisijaisesti tehdä, kun se vaatii vähemmän jatkuvaa ajatustyötä.
Toi on kanssa niin tuttua, että kun vauvavuosi alkaa rullata ja pahimmat unettomuudet taputeltu ja just opittu paljon uutta, niin ei jaksaisi sitä rumbaa uudestaan.
Meillä pieni ikäero ja kaikki sujui hyvin ja luontevasti. Aluksi oli vähän pihalla miten riittää molemmille, mutta aika hyvin sitä aikaa löytyi. Toki kuopus oli alusta asti tosi rauhallinen, mikä auttoi paljon. Vauvavuosi oli se rankempi osuus ja nyt kun on taapero ja leikki-ikäinen, niin tuntuu että aikaa ois muille jakaa kun leikkivät niin mielissään omiaan.
Mutta siis kahden kanssa pienellä ikäerolla sujui yllättäen hyvin. Toki mulla oli mies paljon mukana, joka oli etäopinnoissa, eli kun ei ollut luennolla tai opiskellut, niin oli saatavilla. Kävi kylläkin töissä sit usein, kun kuopus alkoi lähennellä vuoden ikää jolloin oli jo helpompaa.
Kolmas tähän tuntuisi sen sijaan hurjalta ja siksi täytyy ootella jonkin aikaa, että esikoinen ja kuopus vähän kasvaa.
Toi on kanssa niin tuttua, että kun vauvavuosi alkaa rullata ja pahimmat unettomuudet taputeltu ja just opittu paljon uutta, niin ei jaksaisi sitä rumbaa uudestaan.
Meillä pieni ikäero ja kaikki sujui hyvin ja luontevasti. Aluksi oli vähän pihalla miten riittää molemmille, mutta aika hyvin sitä aikaa löytyi. Toki kuopus oli alusta asti tosi rauhallinen, mikä auttoi paljon. Vauvavuosi oli se rankempi osuus ja nyt kun on taapero ja leikki-ikäinen, niin tuntuu että aikaa ois muille jakaa kun leikkivät niin mielissään omiaan.
Mutta siis kahden kanssa pienellä ikäerolla sujui yllättäen hyvin. Toki mulla oli mies paljon mukana, joka oli etäopinnoissa, eli kun ei ollut luennolla tai opiskellut, niin oli saatavilla. Kävi kylläkin töissä sit usein, kun kuopus alkoi lähennellä vuoden ikää jolloin oli jo helpompaa.
Kolmas tähän tuntuisi sen sijaan hurjalta ja siksi täytyy ootella jonkin aikaa, että esikoinen ja kuopus vähän kasvaa.
Meillä lapsilla on 4,5 vuotta ja 1,5 vuotta ikäeroa. Tiedän olevani vähemmistössä, kun tykkään tuosta pidemmästä ikäerosta enemmän. Mun mielestä oli hyvä, että sen vauvavuoden ja uhmaiän sun muiden jälkeen sai vähän hengähtää ja palautua, ennen kuin hommaan ryhtyi uudestaan. Vauvaan pystyi myös paremmin keskittymään, kun esikoinen oli jo aika omatoiminen ja pystyi keksimään itsekin jotain tekemistä.
Kolmas lapsi on nyt toki vasta 4kk ikäinen, eli kovin pitkään mulla ei ole vielä kokemusta lyhyestä ikäerosta. Vauva on onneksi ollut toistaiseksi helppohoitoinen ja keskimmäinenkin käy osapäivähoidossa, eli ihan mahdotonta elämä ei ole ollut. Pidin silti isompaa ikäeroa helpompana, nyt on koko ajan sellaisia pieniä tulipaloja sammutettavana eikä tunnu riittävän kunnolla mihinkään. Voi toki johtua myös siitä, että lapsia on kolme eikä kaksi
Kolmas lapsi on nyt toki vasta 4kk ikäinen, eli kovin pitkään mulla ei ole vielä kokemusta lyhyestä ikäerosta. Vauva on onneksi ollut toistaiseksi helppohoitoinen ja keskimmäinenkin käy osapäivähoidossa, eli ihan mahdotonta elämä ei ole ollut. Pidin silti isompaa ikäeroa helpompana, nyt on koko ajan sellaisia pieniä tulipaloja sammutettavana eikä tunnu riittävän kunnolla mihinkään. Voi toki johtua myös siitä, että lapsia on kolme eikä kaksi
Meillä on lapsilla ikäeroa himpun verran vajaa 2v ja sitten on 5v.
Molemmissa puolensa.
Tähän kolmoseen on ehtinyt eri tavalla keskittyä ja isommista on tosi paljon apua. Ja ihan mahtavaa, että oon saanut olla esikoisen ykkösluokan kotona. Mikä on osoittautunut oikein hyväksi, kun arkajalka ei edelleenkään uskalla esim.kävellä kouluun tai saa meidän ulko-ovea auki
Isommat myös tajuavat vauvasta enemmän ja pieni on ihan sisarustensa lellipentu.
Pienessä ikäerossa hyvänä puolena taas se, kun kaikki meni ns.samoilla silmillä. Yövalvomiset on nyt tuntunut tosi pahoilta ja vaikeilta, kun ehti välillä muistaa mitä se nukkuminen oikein onkaan
Ja noista on toisilleen tosi paljon seuraa, tälläkin hetkellä leikkivät keskenään.
Pienimmän suhde sisaruksiinsa on väkisinkin erilainen, kun ikäeroa on enemmän.
Vähän mietityttää, että onkohan hän hieman yksinäinen kasvaessaan.
Toisaalta pienellä ikäerolla myös tappelevat enemmän. Tuntuu että joinain päivinä eivät muuta teekään.
Tosi paljon vaikuttaa myös lasten luonteet siihen, kuinka sitten todellisuudessa menee. Lapsista voi tulla toistensa parhaat kaverit, tai sitten eivät voi sietää toisiaan
Molemmissa puolensa.
Tähän kolmoseen on ehtinyt eri tavalla keskittyä ja isommista on tosi paljon apua. Ja ihan mahtavaa, että oon saanut olla esikoisen ykkösluokan kotona. Mikä on osoittautunut oikein hyväksi, kun arkajalka ei edelleenkään uskalla esim.kävellä kouluun tai saa meidän ulko-ovea auki
Isommat myös tajuavat vauvasta enemmän ja pieni on ihan sisarustensa lellipentu.
Pienessä ikäerossa hyvänä puolena taas se, kun kaikki meni ns.samoilla silmillä. Yövalvomiset on nyt tuntunut tosi pahoilta ja vaikeilta, kun ehti välillä muistaa mitä se nukkuminen oikein onkaan
Ja noista on toisilleen tosi paljon seuraa, tälläkin hetkellä leikkivät keskenään.
Pienimmän suhde sisaruksiinsa on väkisinkin erilainen, kun ikäeroa on enemmän.
Vähän mietityttää, että onkohan hän hieman yksinäinen kasvaessaan.
Toisaalta pienellä ikäerolla myös tappelevat enemmän. Tuntuu että joinain päivinä eivät muuta teekään.
Tosi paljon vaikuttaa myös lasten luonteet siihen, kuinka sitten todellisuudessa menee. Lapsista voi tulla toistensa parhaat kaverit, tai sitten eivät voi sietää toisiaan
Mulla on itselläni kans suht isot ikäerot omiin sisaruksiin (sekä nuorempia että vanhempia) enkä ole koskaan kokenut että siitä olisi jotain suurempaa haittaa. Ne pikkulapsiajan leikkikaverivuodet on kuitenkin koko elämän mittakaavassa tosi lyhyt aika. Meillä oli lapsina ja nuorina kaikilla sama harrastus ja siellä vietettiin paljon yhdessä aikaa. Alakouluikäisenä kävin isosiskojen kanssa läheisessä isossa kaupungissa shoppailemassa, kun he saivat ajokortit. Koskaan en ole kokenut, että olisin jotenkin ulkopuolinen tai yksinäinen. Nyt aikuisina meistä keskenään läheisimmät on siskot, joilla on 11 vuotta ikäeroa. Luonnekysymys se mun mielestä tosiaan enemmän on, kuin ikäkysymys, miten sisarusten kanssa viihtyy.