Vauvahaaveita!

[Momwoc]

Heippa kaikki! Täällä 29v. äitiydestä unelmoiva tytsy, pillerit jätettiin pois vuoden 2104 alussa ja täysin ilman ehkäisyä oltu helmi-maaliskuusta. Vielä ei ole tärpännyt, ja olen ollut erittäin yllättynyt fiiliksistäni. Yksi läheinen ystäväni yritti raskautta noin vuosi sitten, ja minun oli vaikea ymmärtää kuinka epätoivoinen hän oli jo kolmen kuukauden yrityksen jälkeen. Jankkasin hänelle udeaan otteeseen, kuinka usein voi mennä vuosikin ennen kuin onnistuu ja ettei hänen todellakaan kannattaisi vielä huolestua. Silloin ihmettelin, kuinka hän niin lyhyen yrittämisen jälkeen on voinut mennä niin tolaltaan. Nyt ymmärrän :) Meillä siis 3-4 kuukautta odotettu plussaa, mutta vielä olen saanut nauttia kuukautisista joka kuukausi. Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Juuri viime viikolla alkoi kuukautiset, ja tuntui että taas odotetaan ikuisuus seuraavia. Mieli on maassa, täällä uskallan sen sanoa, mutta "julkisesti" en kehtaisi. Onhan tässä vasta lyhyt aika takana. Itseasiassa yllätyin, kuin ennen kirjoittamistani laskin tuon 3-4 kuukautta, kuvittelin että takana olisi pidempi aika yrittämistä. Tietysti tässä on käynyt mielessä kaikki hedelmällisyyteen liittyvät epäilyt, olenko liian vanha ja onko hedelmällisyyteni lähtenyt jo laskuun. Mieheni on muutaman vuoden minua nuorempi, onneksi edes toinen meistä "parhaassa iässä" tähän hommaan! Minulla on aina ollut jonkinlainen ajatus päässä, että olisin toivonut esikoiseni syntyvän ennen kuin täytän 30. Heinäkuun kuukautiset romuttivat sen haaveen, ensi kierrosta mentäisiin jo yli kolmenkymmenen...:) Nyt olen jo varma, ettei ensi kuussakaan onnaa, todella negatiivinen asenne? En tiedä onko tämä sitten jotain "itsesuojelua", kun yrittää olla niin pessimisti. Mutta nyt on todella sellainen olo, että koko vuosi 2014 menee yrittämisen parissa! Olen kertonut avoimesti muutamille ystävilleni yrityksestä, ja äidillenikin lipsautin pillereiden lopetuksesta, ja nyt harmittaa vietävästi, ettei asia ole meidän oma salaisuus. Tiedän, että asiasta tietävät "odottavat" vauvauutisia enemmän tai vähemmän, ja haluaisin nyt vaan rauhassa elää tätä yrittämisen aikaa. Olisi ihana kuulla muiden samassa tilanteessa olevien fiiliksiä, ja ehkä jo onnistuneilta jotain lohduttavaa? :) Oliko se niin, että vuoden jälkeen kannattaa mennä tutkimaan hedelmällisyyttä vähän tarkemmin, jos ei natsaa? Ääk, ajatus siitä, että ensi keväänä/kesänä oltaisiin tässä samassa tilanteessa varaamassa aikaa lääkäriin, tuntuu inhottavalta...

 

[Ilpuri]

Momwoc: Voi mua rupesi niin huvittamaan sun jutut! Siis koska mä oon mietiny ihan samanlaisia juttuja tosi paljon! Mä oon kans 29 vuotias, ja täytän 30 tammikuun alussa. Mun ajatus aina on kanssa ollut et ennen kun täytän 30 pitää olla yksi lapsi. Päätettiin vuoden alussa että nyt vauva saa tulla jos on tullakseen. Nyt siis 5 kiertoa takana, just alko 6.
Eka 4 kiertoa en ihan hulluna miettiny ees koko juttua, koska mulla on ollu koko tää vuosi tosi stressaava, ainut et toivoin et raskautuisin kaiken muun hälinän keskellä ja mun ei niin tartteis sitä miettiä. No eipä käynyt. Mun stressi vain siirsi mun kierron 29-30 pv, sinne 34-38 pv.

Tuona aikana oon ihan hulluna hämästynyt siitä että miten tärkeä tosta asiasta on tullut. Mulla on niin työelämässä kuin yksityis puolellakin menossa tosi mullistavia muutoksia mikä vaatii paljon päätöksen tekoa ja stressaa tosi paljon. Osa näistä muutoksista on vähän negatiivissävyttyisiä, mutta suurimmaksi osaksi tosi kivoja ja hienoja juttuja. Mutta tämä vauva asia kyllä on mun pääsä vallannut kaikein korkeimman sijan mun tärkeys järjestyksessä. Tosi outoa että voi tuntea näin! En olisi uskonut että voisi halua vauvaa näin paljon!

Mun läheisille on tässä viime vuosina tullut tosi paljon vauvoja ja oon saanut kummilapsia Eikä sekään ole niin sitä vauvakuumetta nostanut, vaan se oma päätös. En ole niin miettnyt sitä että miksi heille se kuukautisten alkaminen on niin iso juttu, vain olen vierestä katsonut ja miettinyt et mahta olla raskasta, toivottavasti minun sitten aikanaan ei tarvitsisi odotta noin kauaa. Osalla tietty tärpännyt nopeastikkin.

Ekat kolme kiertoa olisin niin toivonut että olsin raskaana, että se vauva ehtisi tulla ennen sitä 30 vuotis päivää ja varsinkin se viimeinen mahdollisuu tuohon oli rankkaa! Nyt ole ottanut asenteen että kunhan olen raskaana ennen niitäkolmekymppisiä niin hyvä :). Jos en ole, niin mietitään sit uus strategia miten suhtautua.

Ymmärrän että en ole todellakaan niitä, jotka on yrittänyt jo vaikka ja kuinka kauan ja siksi en ole viitsinyt ihan hirveästi kirjoitella tänne, kun jotenkin tuntuu että vaikuttaisi typerältä kun olen "vasta" alla vuoden yrittänyt ja jotkut on jo useamamn vuoden. Toki olen myös sitä mieltä että kenenkään tunteita ei saa vähätellä ja ongelmia ei voi vertailla, koska jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

Mutta niin, neljänen kierron lopussa kävin vuosihuolossa gynekologilla ja kerroin mut pitkityneestä kierrosta. Hän mulle määräsi sit sellasita Clomifen lääkettä, munasolun irtoamista nopeuttamaan. Mä oon nyt sit lukenu siitä netistä keskustelupalstoilta, ja siinä vissiin pitäis tehä jotain väli ultrauksia ja muita, mut se ei puhunu mulle mitään sellasista. Siinä "sivuoireena" voi olla monikkoraskaus. En tiiä kuinka todennäköistä se on ja juttelin sit mun yhden ystävän kanssa jolle on tehty keino hedelmöitys ja mietin hänen kanssaan et miten hysteerinen tän asian kanssa nyt sit pitää olla. Kun lukee keskustelu palstoja helposti hysterisoituu monesta turhasta jutusta. Pitä olla itsellä viisautta et miten toimii. Ja mä nyt päätin et toistaiseksi luotan siihen mun gyneen.Se sano että tässä neljän kierron pillerit ja jos ei onnistu, niin sit molemmat tutkimuksiin. Ei ole mitään järkeä yrittää vuosia "enää tässä iässä". Ja kävin siis yksityisellä.

Mulla alko jut kuukautiset tos pari päivää sitten ja päätin että nyt en tässä kierrossa clomifenejä ota, koska mun laskennallinen ovulaatio sattuu yhdelle reissulle mihin mun on pakko mennä ja mies ei tule mukaan Se ärsyttää mua nii paljon, olipa lääkkeet tai ei. Eihän sitä tietty tiedä miten käy mut epätodenäköiseltä tuntuu. Joko ovulaation pitäs olla etuajassa tai myöhässä tai siittiöiden poikeuksellisen pitäikäisiä:)

Mä oon kans muutamalle hyvälle ystävälle sanonut et ei haittais jos tulis täs joskus vauva, mutta kahden kanssa oon ihan varsin keskustellut asiasta. Viimeksi kun näin äitiä se kysy et "onko tärpännyt" vaikka en tietääkseni ole sille mitään sanonut Vähän harmittaa kun oon puhunut muutamille, mutta nämä kaksi on just ihan parhata on tukemassa. Pariin kuukauteen en ensin sanonut mitään mut sit toinen kysyi suoraan ja sanoin sille että onneksi kysyit kun oon ollu kuin tulisilla hiilillä! Sanoin sit molemmille, että ei tarvii kysellä kerron kun on kerrottavaa tai haluan jutella.

Mä kans koko ajan yritän taistella vastaan sitä ajatuksta että entä jos en oo kuukauden tai kahden tai vuodenkaan päästä raskaana, se ahdistaa. Mutta pitää vaa mennä kierto kerrallaan ja opetella olemaan stressaamatta ja ajatella positiivisesti.:) Niinkuin sen voisikin vain päättää!

Tulipas pitkä! Tunin vain niin paljon samoja juttuja kuin mistä sä kirjoitit!

 

[Momwoc]

Kiitos kirjoituksestasi Ilpuri!
Mulla synttärit maaliskuussa, eli alkuvuodesta siis kolmekymppiset meillä molemmilla Hassua kun kirjoitit tosta kierron pidetymisestä. Mulla tismalleen sama tilanne. Alkuvuodesta oli kierto aika tasan 30pv, mutta nyt loppukeväästä ja kesällä on pidentynyt 33-36pv, tosin heinäkuun kuukatiset alkoi kiertopäivänä 27. Eli aivan sekasin. Stressin allekirjoitan myös, mutta se taitaa olla mun elämässä aika normaali olotila. Oon vähän murehtuija-tyyppiä, joten mulla tuppaa aina olemaan vähän ressiä! :)
Olisin kuvitellut itsestäni, että olisin ollut PALJON kärsivällisempi tän raskausasian kanssa, mutta jostain syystä tuntuu että "yritystä" olis takana pidempikin aika. Siksi "yritys" lainausmerkeissä, koska mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin emme ole ryhtyneet. Tarkoitan ovulaatioajankohdan laskemista, harrastelun ajoittamista jne. Tähän asti ollaan toimittu ihan niinkuin ennenkin ehkäisyn kanssa, joka tarkoittaa meillä työaikojen takia välillä viikon-parinkin taukoa kanssakäymisestä makuuhuoneen puolella. Toisinaan sitten niiden menetettyjenkin hetkien edestä :) Haluisin niin kovasti, että raskaus jossain vaiheessa alkaisi tällä meiningillä, eikä tarvitsisi alkaa laskemaan ja suunnittelemaan. Vierastan tosi paljon ajatusta ns. rakastelun suorittamisesta jonkun muun kun halun takia, vaikka kyseessä olisikin "mukava" meidänvälinen projekti: vauva! Jos ei näillä konsteilla saada mitään aikaiseksi, niin jossain vaiheessa pitää ehkä alkaa laskeskelemaan. Mutta ei ihan vielä :)
Mullakin alkaa nyt olemaan jonkin verran vauvoja kaveripiirissä, mutta iän puolesta kuitenkin ehkä yllättävän vähän. Tosi monelta ystävältä ja tutulta olen kuullut, että erityisesti ensimmäisen lapsen kohdalla on mennyt järjestäen melkein vuosi, sen yritän nyt muistaa aina kun meinaan huolestua. Muutamilla tosin tärpännyt ensimmäisestä kierrosta, mutta itseasiassa aika harva välimuoto mahtuu mun kavereihin :)
Itsekin vaihdoin nyt heinäkuussa asenteeni niin päin, että kunhan ennen kolmekymppisiä raskautuisin, niin olisi kiva :) Minäkään en ole tänne aikaisemmin kirjoittanut, kun en ole kokenut "oikeudekseni" valittaa näin lyhyen ajan jälkeen. Mutta varmasti jokainen vauvahaaveilija tietää, kuinka pitkä odottavan aika on, ja ehkä turhauttavinta on se, että kuukautisten alkaessa tietää, että pitää kuukausi odottaa taas, että saa seuraavan kerran tietää miten meni! Hassua, miten tilanteet muuttuu, kun koko elämän ajan on aika kuukautisista seuraaviin kuukautisiin tosi lyhyeltä, mutta kun suunnitelmissa on raskaus, niin kuukausi tuntuu yhtäkkiä ikuisuudelta! Sinänsä siis ymmärrän erittäin hyvin harmistuksesi reissusta, jolle mies ei pääse mukaan, ja ennen kaikkea sen ajankohdasta!! Mutta ovulaation ajankohta voi ilmeisesti vaihdella paljonkin, joten älä lannistu
Olen jossain lehdessä/netissä tormännyt tuohon Clomifen -lääkkeeseen, mutta en ole tiennyt millä lailla se vaikuttaa. Kävin itse alkukeväästä (maalis-huhtikuussa) gynekologilla, mainitsin pillereiden lopetuksesta ja gyne toivotti vaan onnea yritykseen. Meinaatko, että kannattaisi jo alta vuoden käydä juttelemassa lääkärin kanssa, jos ei onnaa? Kamalaa ajatella, että tässä asiassa puhutaan "jo tästä iästä", kun monen muun asian suhteen tuntuu että kaikki on vielä edessäpäin. En ole ikimaailmassa ajatellut olevani liian vanha saamaan ensimmäistäni, mutta yhtäkkiä (kas kummaa tänä keväänä ja kesänä) tuntuu, että joka puolella törmään lauseeseen "naisen hedelmällisyys lähtee rajuun laskuun 30-vuotiaana" ja lääkäreiden lausuntoihin, kuinka nuorten tulisi miettiä lasten hankintaa aikaisemmin kun nykyään tehdään. Itselläni on sellainen tausta, että äitini on aina kovasti rohkaissut minua nauttimaan nuoruudesta, vapaudesta ja riippumattomuudesta täysin siemauksin ennen perhe-elämää, ja ehkä sen takia en ole koskaan ajatellut perheen perustamista fyysisesti parhaimman hedelmällisyyden mukaan, vaan ennen kaikkea henkisen valmiuden kannalta. Näinä viime kuukausina ehkä muutaman kerran ajatellut, että olisikohan tämä touhu pitänyt aloittaa aikaisemmin, mutta muistan myös mielessäni miettineen vielä muutama vuotta sitten, etten olisi vielä valmis vanhemmuuteen. Varmasti kaikki olisi mennyt hyvin, mutta toisaalta nyt on tosi hyvä olo tulevasta, jollain lailla varma ja tasapainoinen olo tästä päätöksestämme.
Toisaalta harmittaa, että muutama muukin meidän lisäksi tietää, että vauva olisi tervetullut, mutta toisaalta on myös tuntunut tosi hyvältä kun muutama hyvä ystävä on kohteliaasti kysynyt, että saako kysyä, että miten menee, tai enemmänkin millä fiiliksillä, kun tietävät etten raskausuutisia ole kertonut. J Ristiriitaista. Toisaalta haluaisi, ettei kukaan tietäisi, mutta toisaalta aiheesta on ollut ihana muutaman kerran jutella läheisten kanssa. Kaikista antoisinta ja stressittömintä on ollut jutella yhden ystävän kanssa, joka yritti raskautta noin vuoden ennen tärppiä. Häneltä olen saanut todellista ymmärrystä tähän mielentilaan, verrattuna muutamiin tyhjiin mallivastauksiin: ”kyllä se sieltä tulee kun on tullakseen!” J
Voisipa tosiaan päättää stressaamisen lopettamisen, helpommin sanottu kuin tehty! J Nyt kyllä tuntuu, että haluan ehdottomasti kuulla miten teillä homma etenee: vertaistuen voimaa! Miten miehesi muuten on suhtautunut tähän kaikkeen? Meillä minä olen hoitanut asiasta stressaamisen, ja mies on sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hätää. Että kyllä se sieltä tulee kun on tullakseen. Jep, niinpä juuri J

 

[Momwoc]

P.S. Korvaa kaikki epämääräiset J-kirjaimet hymynaamalla, en ymmärrä miksi ne näkyvät noin!

 

[Larissa]

Kiva lukea teidän tekstejä, voisivat nimittäin lähes olla mun kirjoittamia :)

Mie olen 27 ja täytän 28 tammikuussa, mies täyttää juuri 29. Ikinä tähän mennessä ei ole vauvakuumetta ollut mutta vuoden alussa se iski. Nuvaring jätettiin jo pois mutta kumeilla on menty. Mie haluaisin jo yrittää, mutta mies haluaa vielä odottaa hetken. Elämäntilanne olisi jo sopiva (molemmat ollaan työssäkäyviä, opinnot on suoritettu ja asutaan omakotitalossakin) ja ei tässä ihan nuoria olla. Yhdessä on oltu 3,5 vuotta.

Miten saisin tolle miehelle kaaliin, että tämä hetki ei ole sen huonompi yrityksen aloittamiseen kuin vaikka puolen vuoden päästä? Millaisia keskusteluja kävitte omien miestenne kanssa ennen aloitusta? Ihan tjottailemalla haluaisin lähteä liikenteeseen enkä hampaat irvessä yrittämään

Sent from my GT-S5360 using Vau Foorumi mobile app

 

[Ilpuri]

Joop, mulla mies kans on llu aika stressitön, sanoo että älä nyt mieti sitä koko ajan niin kyllä se tulee. Meillä kun me tavattii mä sanoin että mä en halua mitän turhaa, vaan että aloitan seurustelun vakavalla mielellä ja haluan naimisiin ja lapsia. Se ilmeisesti oli hänenkin toiveena joten mentiin reilu vuosi sitten naimisiin, ollan oltu yhdessä 3 vuotta. Me rakennetaan tällä hetkellä taloa ja pian muuttaan sinne.

Sanoin tosiaan tossa vuoden alussa että pitäiskö jättää ehkäisy pois ja se oli että no eikö pitäs talo ensin saada valmiiks, johon mä totesin että kyllähän se siinä valmistuu vauvaa tehdessä ja odotellessa ja sit siitä se sitten lähti :) Mun mies o olu kyllä kovin myönteinen koko ajan, hänkin haluaa yhtä paljon kuin minäkin. Ainut et hän on kärsivällisempi ja ei puhu ja mieti sitä koko ajan. Meille ajankohta on nyt luonteva, vaikka kaikkea mutakin on. Aina on oikeasti huono aika lapsille jos alkaa niin pohtimaan. On van josku tehtävä se päätös et nyt ja sit mentävä sitä päätöstä kohti.
Mä en nää mitä järkeä odottaa aloittamista kauaakan, koska kun sitä on miettinyt ja pähkännyt niin se luultavasti laskee hedelmöittymistä hiukan, stressin takia. Yrttämisessäkin voi vierähtää aikaa vaikka ja kuinka, vaikka kaikki oliskin kunnossa. Ja kyllä mä ainakin just sen ekan kierron jälkeen olin ihan itku silmässä et, nouu miks ei voinu heti tärpätä . Mun mies sit halas mua ja sano että kyllä se sieltä tulee Jolloin kyl tajusin et kyllä se sitä todella kans haluaa.

Mä en usko että se mun gyne piti mua vanhana, luulen vain että oli realisti. Mä en alussa laskenut päiviä mutta kyllä mä nyt olen jo tietoinen niistä. Sen Clomifeninkin takia. Lisäksi mä tunnen kun multa irtoaa munasolu ja osaan sen muutenkin aika hyvin ennakoida mun kropasta. Just sillon kun mun kiero oli senjoku 37 pv luin foorumilta että joku kirjoitti, et kyllä se on kamalaa kun elämä menee 28 päivän sykleissä. Ja varmasti onkin, todellakin, mutta kyllä mua vaan suututti ne mun 37 päivää!!

Mä kans haluun tietää miten tilanne tästä meillä kaikilla etenee, tää jo odottamisen odottaminenkin on niin jännää! Vaikka välillä turhauttaa, mä kans kyllä koen ihan sellasta ihmellistä rauhaa tämän asian kanssa :)

 

[Momwoc]

Kiva Larissa, että liityit keskusteluun, vaikka ette vielä varsinaisesti ole vielä yhdessä päättäneet jättää ehkäisyä kokonaan pois. Meillä yhteistä elämää takana 6 vuotta, vuosi sitten menimme naimisiin, ja tosiaan vuoden vaihteessa jätettiin pillerit pois. Meilläkin pillereiden poisjätön jälkeen oli muutama kuukausi muu ehkäisy, mutta maaliskuusta asti on menty ihan ilman mitään. Mulla on vauvakuumetta ollut menneinä vuosina vaihtelevasti, välillä todella voimakkaana ja välillä koko aihe on unohtunut pitkäksi aikaa. Menneinä vuosina emme mieheni kanssa todellakaan aina olleet asiasta samalla aaltopituudella, mutta nyt vuoden vaihteessa se hetki koitti, kun mieskin oli sitä mieltä,että aika on kypsä, ja hän on valmis ottamaan ilolla vastaan mahdollisen raskausuutisen :) Monesti aiheesta keskustelimme, ja muutaman kerran vähän ikäväänkin sävyyn, mutta useimmiten kuitenkin hyvässä hengessä. Ymmärrän siis hyvin sen, että tuntuu pahalta jos itse olisi valmis, mutta toinen jahkailee. Toisaalta tässä tilanteessa tuntuu erityisen ihanalta se, että todella tiedän että haluamme tätä nyt yhdessä. Ja elämässämme on pitkästä aikaa seesteinen vaihe, joten palaset tuntuvat nyt loksahtavan paikalleen. Vaikka itselläni on vauvahaaveita ollut aika ajoin ennenkin, niin nyt tuntuu ensimmäistä kertaa todella siltä, että tilanne ja olosuhteet perheen perustamista varten tuntuvat hyviltä. Itse valmistuin viime vuonna, ja meillä myös tällä hetkellä opinnot ohi, koti- työ- ja raha-asiat tasaisella mallilla, luulen että juuri nämä ovat niitä asioita,joita mieheni on pitänyt tärkeinä ennen päätöstä! Itse olen aina ajatellut, että eteen tuleviin elämäntilanteisiin mukautuu tarpeen vaatimalla tavalla, ja esimerkiksi lapsen myötä tilanne muokkautuu sopivaksi, vaikkei olisikaan se kuuluisa "oikea aika". Miehet ehkä ajattelevat useammin tälläisiä asioita enemmän järjellä kuin tunteella, naiset taas kuuntelee sydäntä ja varmaan myös tässä iässä se biologinen kellokin siellä kehossa ihan oikeasti saa aikaan jonkun selittämättömän ja mystisen tarpeen :) Onko miehesi itse ehdottanut jotain ajankohtaa, mihin asti odottaisitte? Muistan itse, että minulle oli tärkeää kuulla, että lähitulevaisuudesta kuitenkin puhutaan, eikä "sitten joskus", ehkä vuosien päästä?! Ainoana lohtuna voin sanoa, että kyllä ne miehetkin sitä varmasti miettii ja kypsyttelee mielessään, ja varmasti sinunkin miehesi valmistautuu päätökseen! Luulen myös, että meidän herralla ei käynyt mielessäkään, että raskautumisessa voisi kestää, enemmänkin niin että kun ehkäisy lopetetaan, niin tulee lapsi :D Ja vaikka ei vielä ole natsannut, niin silti niin tyyni... kyyyllä se jossain vaiheessa sitten tärppää, älähän hätäile! Itsekin muistan naiivisti ajatelleeni silloin viimeistä pilleriä ottaessani, että jee, nyt meille tulee vauva! Typerää :D

Mulla ei ole mitään ovulaatiotuntemuksia, tai sitten en vaan ole tajunnut niitä. Kiinnostaisi kyllä kovasti kokeilla, niitä ovulaatiotikkuja, jolloin ovulaation aikaan voisi tarkkailla tuntemuksia. Mutta ehkei vielä, koska jos tietäisin ovuloivani NYT, niin seksi olisi varmasti erilaista. Onkohan minulla jotenkin tarpeettoman negatiivinen asenne "lapsentekoseksiä" kohtaan? :D Voihan se varmasti olla mukavaakin, jopa pieni jännittävä lisäkin, että "tapahtuisiko se nyt"? Jotenkin kai pelkään, että seksistä katoaisi se rentous ja fiilis, jos sitä harrastaisi tietäen, että nyt tehdään lasta. Ehkä pitäisi suhtautua siihen rehelliseen yrittämiseen vähän positiivisemmin :) Eihän sitä tiedä,jos ei kokeile!

Olen yrittänyt ajatella, että ilo on sitäkin suurempi, kun vauva on antanut vähän odottaa itseään :) En siis oikeasti usko, että ensi yrittämällä onnistunut raskaus olisi yhtään pienempi ilo, mutta yritän kai itseäni jotenkin lohduttaa. Ainakin tietää, että raskaus ei ala sormia napauttamalla, ja osaa arvostaa sitä, että raskaus saa alkunsa. Tietää, ettei kroppa toimi kolikko sisään, karkki ulos -periaatteella, vaikka kaikki olisikin hyvin, ja pariskunta hedelmällinen!

Kai täällä vauvakuume-palstalla saa kysyä, että milloinkas me leidit odotellaan kuukautisia seuraavan kerran saapuviksi? Oman heinäkuisen seko-kierron jälkeen en enää tiedä mitä odottaa, mutta pisimmän kierron mukaan kai kannattaisi laskea, eli 19.8. viimeistään :)

Näin muuten tällä viikolla raskaana olevaa ystävääni, ja sain tuntea pikku-prinsessan potkut vatsasta -magical :)

 

[Ilpuri]

Mulla mahdolliseti alkaa seuraavat siinä 15.8. Mut saa nähdä, lähinnä uskon että ovat vain myöhässä!

Varman ei just miestä kannata kuitenkaan painostaa vauva-asiassa. Vaikka toisalta ei kannata odottaakaan, mutta kyllä se siitä kypsyy ajatukseen kun ei koko ajan painosta ja puhu. Mun mies kans oli sillain et "no eikö se vauva tule heti kun alkaa hommiin". Ja näin 5 kiertoa myöhemmin, ei näy ei kuulu.

Mäs uskon et tohon raskautumisseksiin liittyy niin aljon ulkoisia paineita mitä on haalinut itselleen huomaamatta.Just kun kaikissa paikoissa puhtaan siitä että sen pitäs olla rentoa ja spontaania ja ei sais mennä suorittamiseksi, niin sit ite monest ottaa paineet siitä että noin ei käy. suorittaa ettei suorita!

Mä oon päätäny että en osta ovulaatio tikkuja. Koska lasken päiviä niin se saa minun kohalla riittää. Raskaustestin oon kyllä aina tehnyt, vaikka menkat ois alkaneet. Varmuudeksi, ettei olis sitä istukankiinnittymisvuotoa. Toivon aina siis viimeiseen asti Ja pitää nyt katella seuraavat 4 kiertoa et miten käy.

Ootteko paljon miettineet muuta siitä vauvasta? Kuten sukupuolta, synnytyksen liittyviä juttuja, raskausaikaa? Mä oon miettiny ihan kauheasti! Uskon että otamme selvää sukupuolesta, koska minä toivon toista tosi paljon enemmän kuin toista. Joten jos se on se "vähemmän toivottu" niin pitää valmistautua henkisesti että se muuttuu yhtä toivotuksi. Voiko näin edes sanoa? Vai onko tää niitä juttuja että jos tollasta ajattelee, niin ei ainakaan saa sanoa ääneen. tai kirjoittaa julkisesti mutta siis tarkoitan sitä että ehdottomasti rakastaisin molempia ihan yhtä paljon ja tasapuolisesti, mutta tiedän olevani henkisesti valmistautuneempi toiseen kuin toiseen.

Sanoin just vähän aikaa toiselle näistä mun ystävistä, etä hassua miten sitä jotenin haaveilee siitä raskaaksi tulemisesta ja pikku vauvasta ja kaeksta siitä mikä tapahtuu noin vuoden sisällä kun tulee raskaaksi. Mutta todellisuudessa siitä ihanasta pikku vauvasta tulee taapero ja leikki-ikäinen ja koululainen. Mun mielestä lapset, molemmat sukupuolet, ovat kaikkein ärsyttävämpiä siinä ala-ylä koulu vaihteen iässä. Pöljää miettiä noin pitkälle, mutta välillä tulee sellasia kauhun sekaisia tunteita että oonko mä oikeesti varma mihin oon päätäni tunkemassa

Mutta, tosi asia on niin että minun sydän jo nyt pakahtuu rakkaudesta sitä kohtaan mitä ei edes vielä ole! Joten varmasti kaikki käy hyvin.

Raskaus ajalla pelkään eniten sitä että jos raskadessa tulee ongelmia. Mä oon yksityisyrittäjä ja toivon todella että kaikki menis lopuun asti hyvin. Just tällästen "turhien ei-niin ajankohtaisten" ongelmien vatvominen käy varaan mun miehen hermoille. Joten olen järkeistänyt itselleni että en viel niistä vaahtoa, kun just eivät ole ajankohtaisia! :) Mutta minkäpä sitä itselleen voi!

Mun hyvä ystävä kävi just 12 vk ultrassa ja hänellä kaikki oli hyvin! Nään hänet viikon päästä, ootan niin paljon ja samalla lietson mun vauvakuumetta heidän 2 vuotian kummityttöni kanssa!

 

[Momwoc]

Noniin, meillähän on Ilpuri sitten aika samoihin aikoihin "jännät päivät" elokuun puolivälin kieppeillä! Joka kuukausi se jännitys kylläkin vähenee, nyt on sellainen olo, ettei ole edes sellanen ihana odottava tunne, vaan lähinnä varmuus siitä negatiivisesta raskaustestistä ja kuukautisten alkamisesta...! Mutta ilmoitellaan siis täällä, miten menee. Jännitän mukana:)
Hyvin sanottu toi "suorittaa ettei suorita", kun nimenomaan siltä se tuntuu, kuin myös stressaaminen siitä ettei stressaisi Ehkä se stressi pikkuhiljaa hiippuu näiden pettymysten mukana, ja loppujen lopuksi ei enää jaksa stressata. Mäkään en kyllä meinaa niitä ovulaatiotikkuja ostaa, ehkä loppuvuodesta sitten jos ei vauvaa ala kuulumaan. Niin saisi ainakin tutkittua "kotikonstein", että ovuloiko ollenkaan! Ai kamalaa, olisi aika turhauttavaa kuulla vuoden jälkeen, ettei ovuloi. Muistan kyllä gynekologin joskus vastaanotolla sanoneen, että tutkimusten perusteella olen ovuloinut n. viikko sitten, eli eiköhän siellä ainakin pääsääntöisesti ainakin jotain toimintaa pitäisi munasarjoissa olla! Siksikin ajattelin, että joskus kuulin/luin siitä, että joillain on ovulkaatiotikkujen takia selvinnyt, että ovuloikin säännöllisesti TODELLA eri aikaan kuukaudesta kuin on luullut (paljon aiemmin tai myöhemmin kuin keskimäärin), siksi on tajunnut ajoittaneensa yrityksen ihan väärään aikaan kuukaudesta. Toisaalta, jos vain pystyy usein ja säännöllisesti yrittämään, niin ovulaation ajankohdalla ei edes ole väliä
Emme ole nyt viime aikoina kovin paljoa raskauteen ja synnytykseen liittyvistä asioista keskustelleet omasta näkökulmasta, mutta yhteisten vuosiemme aikana ollaan tietysti kaikenlaisesta puhuttu erinaisissä yhteyksissä, ja nyt kun kysyit niin tajusin, että tiedän kyllä mieheni kannan moniin aiheeseen liittyviin asioihin. Mielestämme olisi mukava raskausaikana tietää osviittaa sukupuolesta, jos tieto olisi saatavilla. Tosin yksi ystäväni puolisoineen kieltäytyi tiedosta, ja oli siinä jännityksessä kyllä tunnelmaa! Vasta syntymän jälkeen selvisi sukupuoli, sekä vanhemmille että muille. Sen jälkeen muista ajatelleeni, että olisihan se aikamoista jättää yllätykseksi, mutta suoraan sanottuna en usko, että pystyisin hillitsemään uteliaisuuttani, jos lääkärillä olisi tuo tieto minulle kertoa! Synnytys pelottaa, olen suhteellisen kipuherkkä ja ylipäätään aika huono sietämään kipua, mutta luotan siihen että synnyttäessä kipua sietää kipua eri tavalla kun tietää, että siihen on hyvä syy ja kivusta saa "palkinnoksi" maailman arvokkaimman lahjan! Minulla ei myöskään ole mitään tarvetta kieltäytyä kivunlievityksestä, eli ottaisin todennäköisesti vastaan kaikki piikit ja kaasut mitä käden ulottuville tarjottaisiin! Oletko itse miettinyt kivunlievitystä? Raskausaika ei ole herättänyt vielä ainakaan kovin paljoa huolta, mutta varmasti siinä tilanteessa tulisi murehdittua onko kaikki hyvin. Raskausajassa eniten huolettaa painon nousu, kun minulla muutenkin on taipumusta painon vaihteluihin, mutta tärkeimpänä tietysti kuitenkin olisi vauvan hyvinvointi, eikä painon nousun välttäminen. Tuota sukupuoliasiaa olemme puineet, ja minulla ei ole varsinaista "toivomusta sukupuolesta, mutta olen aina kuvitellut/olettanut, että ensimmäiseni olisi tyttö, kuten myös mieheni - hassua! Mutta tuo sukupuoliasia ei ole kovin paljoa mietityttänyt. Mielestäni ei ole kiellettyä keskustella sukupuolitoiveista, uskon että niissä on taustalla kaikenlaisia mielikuvia ja käsityksiä, jotka juontavat juurensa jostain alitajuntaisesti. Erityisesti lapseton henkilö varmasti piirtää helposti mielessään mielikuvia lapsesta ja omasta vanhemmuudesta, ja erinäisistä tietämättömistä syistä saattaa muodostua pelkoja ja/tai toiveita jommasta kummasta sukupuolesta. Nekin mielikuvat tarvitsevat oman paikan mielessämme, ja uskon että synnytyksen hetkellä, tai viimeistään ensi kuukausina nuo mielikuvat romuttuvat!

Itsekin olen miettinnyt lähinnä raskautta, synnytystä ja vauva-aikaa, ja joskus säikähtää kun miettii että lapsihan myös tosiaan kasvaa myös ilkeäksi teiniksikin jossain vaiheessa! No, eiköhän jokaisessa iässä ole hyvät ja huonot puolensa. En tiedä johtuuko näistä meidän kirjoitteluista vai mistä, mutta tänään on ollut ihan superkaihoisa vauvakuumepäivä! Pitkin päivää mietiskellyt ja haaveillut, onneksi tosi hyvillä mielin enkä epätoivoisena...

 

[Nella]

Mä oon myös 29 ja pian pärähtää 30 mittariin. Kumit jätettiin pois kesäkuun puolivälissä ja tulinkin heti raskaaksi, mutta se oli ilmeisesti ns. kemiallinen raskaus ja vuosi pois viikolla 5-6. Vähän sekavat fiilikset, kun ensin olin ihan ihmeissäni, että voinko muka tulla raskaaksi heti ja just kun siihen alkoi vähän uskomaan tilanne muuttuikin. Mutta nyt oon taas ollut ihan rennolla asenteella ja jos tuon km:n jälkeen ovis on tullut normaalisti, niin tää viikko on ehkä se kriittinen. Mihinkään tikuttamiseen en ainakaan vielä ole alkanut, joten ei oo kyllä ovulaatiosta muuta kuin arvailuja. Luulen, että se vaan lisäis mulla ahdistusta, jos ei sitten juuri oikeaan aikaan hommaillakaan. Yritän myös olla painostamatta miestä näillä jutuilla, mutta vähän useammin oon yrittänyt seksiä kerjätä

 

[Momwoc]

Voi voi, ikävä kuulla keskenmenostasi Nella En voi edes kuvitella miltä tuntuisi, kun iso onni onkin yhtäkkiä poissa! Toivottavasti tärppää pian uudelleen, ja pääset odottamaan ihan synnytykseen asti. Mulla tosiaan kierto ollut vähän sekasin, mutta toivon että kuitenkin ovuloin! Pitää huolehtia säännöllisestä yrittämisestä siis Oletko sinä kuumeillut jo pitkään?

 

[Nella]

Enemmän ja vähemmän kuumeilua ollut ehkä vuoden ajan. Jos mies ois ollut aiemmin valmis, niin en ois estellyt. Nyt kun yrittäminen on lähtenyt käyntiin ja vielä kerran jo tärpännytkin, niin on tosi malttamaton olo ja haluaisi sen vauvan nyt ja heti :D

 

[Ilpuri]

Nella!: Harmi keskenmeno! Mun yks tuttu oli tos joku aika sit raskaana, mut oli tuulimuna. Sit meni joku.. ehkä jotain puolisen vuotta, vähän reilu ja tuli uusiksi raskaaksi ja onkohan se nyt viikolla 13 tai 14 ja kaikki näyttää huippu hyvältä! joten, kärsivällisyyttä ja positiivista ajattelua niin ennen pitkään se onnistuu :)

Mä oon kans ton ovulaatiotikuttamisen ja muunkin suunnittelun kanssa sitä mieltä et vaikka tietää että millon suunilleen ovis on, niin kunhan säännöllistä yhteistä kivaa harrastaa niin hyvä on. Mun gyne sanoi et riittäis 2 kertaa viikossa, mä itse oon sitä mieltä että ehkä sellanen jokatoinen päivä ois passelimpi. Tiiä siitä sit. Vissiin joka päivä ei kannata kun se siittiöiden määrä ei sit ole ihan niin optimaali kun ne ei ehdi kehittyä, raukat .

sillon kun päätettiin jättää ehkäisy pois, niin mä luin tosi paljon kaikenlaisia artikkeleja raskaudesta ja syntyksestä, oon lukenu myös tosi paljon synnytyskertomuksia. Luin myös just niistä kivunlievityksistä. Mä on ihmisenä sellanen tyyppi että mulla on melko matala kipukynnys mutta en valittele pahemmin niistä. Esim jos mulla on hullu päänsärky, meen mielumin aiemmin nukkuman kuin otan lääkettä ja se yleensä auttaakin. Oon myös epiduraalista kuullut, lukenut ja jutellut synnyttäneitten ystävieni kanssa niin osa on ollu sitä mieltä että se on hyvä juttu ja osa on taas sanonu että on jääny toispuoleiseksi ja osa et ei oo auttanu ollenkaan. Ja sit lukemani perusteella se voi hidastaa synnytystä. Joten oon tulut siihen johtopäätökseen että otas kaiken mahdollisen ei-lääkkeellisen ja ehkä voisin kokeilla ilokaasua mutta en usko etä muuta ottaisin. Vaikka kipukynnys on matala, niin jotenkin mietin että kyllä siitä on "ennen vanhaankin" selvitty ilman suurempia puudutteita ja hyvä on tullut. Lisäksi ajattelen että kyllä se pakosti lopuu jossain vaiheessa, ei jatku ikuisuuksiin. Tosin on myös todennäköistä että kun tosi on kyseessä niin muutan mieleni hyvin nopeasti Mutta tän hetken fiilis on tuo.

Raskausaikana mua on just mietityttänyt tuo paino asia. Jos on normaalipainoinen ei muutamalla lisäkilolla ole niin väliä, mutta mä oon jonkun verran ylipainoinen ja tiedän et mun tapauksessa paino pitäs saada pysymään paikoilaan. Musta kuitenkin oli tosi ihana että se mun gyne ei puuttunut siihen asiaan sanallakaan. Uskon kuitenkin että terveellinen ruokavalio auttaa paljon asiaan. Mä oon miettinyt niitä mielitekoja. Kun on kuullut just että joku on vetänyt sipsipussin päivässä tyylisesti, niin onko niin että mieliteot vievät järjen mennessään? Toki ymmärrän että raskausmieliteot on varmasti voimakkaampia kuin "pakko saada suklaata kun alko menkat"- mieliteot, mutta kyllähän nyt pitää ajatella kuiteskin järkevästi. Onko se mun tai vauvan edunmukaista että vetää grillillä hamppareita ääntä kohti 5 kertaa viikossa? Kun sit on ihan jotain kiellettyjäkin juttuja. Ei saa syödä raakaa kananmunaa raskaana ollessa, ja majoneesissa on sitä joten ei hampurilainen ole hyvää ilman sitä. Joten eipä voi mitään, pitää olla ilman Kai sitä nyt täytyy voida itselleen järkeistää vaikka joku pienen pieni herkku hetkit päivittäin tai kohtuullinen määrä kerran viikossa. Koska kyllä mua ainakin suututtaa ajatus et musta tulis valtavan paljon isompi siitä mitä olen nyt vain sen takia että en saa pidettyä itseäni kurissa. On ihan eri asia et jos syö terveellisesti mut nestettä silti kertyy ja paino nousee.

Meillä oli viikonloppuna vieraita ja meillä menee muutto touhuissa ja siinä mun reisussa nyt pari seuraavaa viikkoa niin voi olla että mun vauva-ajatukset ei pääse nyt ihan päälimmäisiksi ja se on ihan hyvä. Mut kyllä mullekin tulee välilä nin kaihoisa olo että ei mitään järkeä

 

[Momwoc]

Sen verran nyt ollut pinnalla tää asia, että laskeskelin tuossa vähän kiertoa ja suuntaa-antavasti ovulaation ajankohtaa. Taitaa olla tällä viikolla otollista aikaa, eli ehkä sitä pitäisi pyrkiä viettämään mahdollisimman romanttista viikkoa

Jatkaakseni tätä painoaihetta, niin sama homma, haluaisin ja olisi hyvä muutenkin vähän pudottaa painoa, niin raskauskilot ei sinänsä olisi kovin tervetulleita :) Olen tässä kesällä yrittänyt lisätä paljon liikuntaa, mm. pyöräillyt töihin ja käynyt uimassa, ja jos raskaaksi tulisin niin pyrkisin kyllä pitämään itseni aktiivisena hillitäkseni painonnousua ainakin vähän. Mulla on ruokavaliokin pysynyt viime aikoina arkena aika terveellisenä ja tasapainoisena, mutta viikonloppuisin on kyllä vähän rönsyillyt... Varsinkin, kun tosiaan on kesä, eikä vauvaa masussa, niin terassillakin on tullut käytyä. Mutta, siitä painonnousuasiastakin voi varmasti jutella, ja sitä voi suunnitella (tai siis sen hillitsemistä) lääkärin kanssa, jos on taipumusta painonnousuun.

Työkaverin kanssa oli tänään puhetta synnytyksistä, kun hänen ystävänsä oli viikonloppuna saanut lapsen. Totesin siinä keskustelun lomassa taas synnytyspelkoni, varsinkin kun taas kuuli sellaisen synnytystarinan, jossa kaikki ei mennyt hyvin...kaikki siis nyt kunnossa, mutta synnytyksessä oli mennyt pieleen aika moni asia. Tuli sellainen olo,
että itseni pitäisi kyllä varmasti käydä jossain juttelemassa synnytyspelosta, jos raskaana olisin. Oikein vatsanpohjasta nipisteli, kun kuuntelin tarinaa, olin vähän kauhuissani. Niinkuin sanoin, en mielestäni siedä kipua kovin hyvin, ja se pelottaa. Jotenkin pelkään sitä, että menisin paniikkiin siitä kivusta, tai hallinnan menettämisen tunteesta. Olen joitain vuosia sitten kärsinyt tosi pahoista alaselkäkivuista, ja pahimmillaan kipu oli niin helvetillistä, etten oikein muuta voinut kuin itkeä! Sellaista samantyyppistä lamaannuttavaa kipua pelkään.

Mietin tänään vauvanimiä, ja keksin muutaman ihastuttavan nimen, jonka toivon joskus voivani antaa pienokaisellemme... onhan näitä ennenkin tullut mietittyä, mutta tälläistä haaveilua ollut taas tänään Olen kyllä tehnyt ja ajatellut tänään paljon muutakin, onneksi Oletko itse Ilpuri miettinyt nimiä? Mun tulee mietittyä juuri tälläisiä erittäin epäajankohtaisia asioita välillä hirveästi, hihihi!

 

[Ilpuri]

Momwoc: Todellakin jos sulla on synnytyspelkoa, nykyisinhän on hirvesti erilaisia mahdollisuuksia noihin. Kannattaa varmasti kuitenkin olla tosi tiukkana kun puhuu noista neuvolassa tai lääkärissä, mä uskon et helposti vähättelevät siellä varsinkin esikoista odottavia. Jotenkin tollanen on niin ärsyttävää! Niin kuin sanoinkin, mulla ei sen suurempia pelkoja ennen ainakaan ole olluyt, nyt kun asia on ollut mielessä jo pidempään ja on ehtinyt tajuta et tosiaan, kaikki ei välttis menekään ihan käsikirjoituksen mukaan niin on kyllä myös vähän pistänyt uuteen uskoon ajatuksia synnytyksestä. Mut muutkin on selvinny siitä, miks sinä ja minä oltais poikkeuksia :)
Ainut mitä olen päättänyt vakaasti, suostun keisarin leikkaukseen vain äärimmäisestä pakosta. Tietenkin jos muuta vaihtoehtoa ei ole, nin sitten. Mutta haluan kyllä todella kokea sen synnytyksen ja jotenkin ajattelen että se on minun velvollisuuteni. Kun lukee joidenkin kokemuksista, jotka ovat joutuneet sektioon ja olleet tosi maassa sen takia kun ovat kokeneet "epäonnistuneensa" niin koen suurta empatiaa heitä kohtaan. Tietenkään en ajattele heitä epäonnistujina, he ovat täysin yhtä hienoja ja upeita naisia kuin kaikki muutkin, mutta ymmärrän syyn heidän apeuteensa sektion jälkeen. Vaikka minulla ei siis siitä kokemusta olekkaan.
Nimistä, mä oon tehnyt varmaan jo 15 vuotiaana listan hyvistä nimiyhdistelmistä ja mulla on se lappu tallella Mutta kyllä meillä on yksi ihana nimiyhdistelmä, jota varmastikkin käytetään jos sattuu sukupuolen kanssa yksiin. Sen olen huomannut että tytöille on paljon helpompi keksiä nimiä kuin pojille. Tai sit toisaalta meidän pojan nimet ovat kyllä niin kaukana yhteisymmärryksestä et voi olla sekin et tuntuu hankalalta!
Mä oon kans ihan samanlainen epäolennaisuuksien pohtija kuin sinäkin. Sellainen mua mietityttää kun meilä on koira, se alunperin on mun miehen, mutta otti mut heti omakseen alusta asti ja mä rakastan sitä vähintään yhtä paljon kuin se olisi pennusta asti ollut minunkin. Oon lukenu että koirat vaistoaa raskauden monesti päiviä ennen kuin se näkyy edes testissä. Ärsyttää niin kun tulee seurattua sen liikkeitä ja toimia aina paljon ennen kuukautisten alkua, et toimiiko se samoin kun normaalisti. Se on siis narttu. Ja sit on tosi pettynyt olo kun se on samanlaienn kuin ennenkin. Hauska myös nähdä että miten se sit toimii kun se vauva oikeesti tulee. Meillä oli mun kummityttö hoidossa kun se oli varmaan joku 5 kk ja meidän koira oli ihan hulun rauhalinen ja haisteli sitä vaan välilläå. Kun siis on normaali tilassa niin se on tosi villi ja vilkas ja super sosiaalinen ja osallistuu meidän kaikkiin toimiin. Musta se on tosi mielenkiintoista.
Tänään en ole kauheasti ehtinyt kuumeilla kun oon pää kolmantena jalkana juossut ympäriinsä. Yrittänyt pakata muutto kamoja ja muita. Meidän uuten kotiin tulee muutama pieni makuuhuone odottamaan asukkia ja mä oon jo päässäni nähnyt verhot sinne!
Muista että älä liikaa mieti niitä pelottavia juttuja, etu käteen ei kuitenkaan voi tietää miten tilanteet etenee, on täysin mahdollista että kaikki menee hyvin sit synnytyksessä. Ja sitä ennen kuitenkin on ihanaa odotusaikaa. Kantsii pitää mieli muutenkin niissä positiivisissa jutuissa, koska sellainenhan tuo kokonaisuutena muutenkin on!

 

[Momwoc]

Ilpuri: Mua on aina pelottanut synnytys tosi paljon, mutta tähän asti olen yrittänyt luottaa siihen, että raskausaikana suhtautuminen muuttuu ja pelko helpottaa kun aiheesta oikeasti saa tietoa ammattilaisilta neuvolassa. Kivunlievityksestä jne. Luin myös yhden tosi rohkaisevan jutun synnytyskivuista, siinä luki jotenkin että ”synnytyskivut ovat kehon tapa ilmoittaa tulevalle äidille synnytyksen alkamisesta, ja ohjata äidin toimintaa synnytyksessä. Kipu auttaa äitiä löytämään oikeat asennot, hengityksen synnytyksen eri vaiheissa ja ponnistamaan oikeaan aikaan.” Mulla tuli jotenkin sellainen olo, että kivut pitäisi todella sisäistää luonnon tapana AUTTAA äitiä ja vauvaa synnytyksen aikana, eikä kipu tosiaankaan johdu siitä että joku olisi huonosti, niin kuin yleensä kivun mieltää. Onhan se hassua yrittää järkeillä, että synnytyskipu on ”hyvä juttu”, kun yleensä kipu on negatiivinen asia. Mutta, helpommin sanottu kuin tehty tuo sisäistäminen, kyllä mä uskon että pelko olisi hyvä ottaa esiin neuvolassa raskauden aikana. Onneksi on paljon kuullut myös tarinoita onnistuneista synnytyksistä, useinhan kaikki menee kuitenkin hyvin! Ja joo, kivun pelosta huolimatta itsekin haluaisin ehdottomasti viimeiseen asti yrittää alatiesynnytystä, ennen keisarinleikkausta. Mulla on äidillä aikoinaan todettu ensimmäisessä synnytyksessä ahdas lantio, ja silloin päädyttiin keisarinleikkaukseen. Toisella kertaa oli keisarinleikkaukseen jo varauduttu, mutta synnytys onnistui kuin onnistuikin alateitse. Olen miettinyt kovasti tuota ahdasta lantiota, että onko perinnöllinen? Olen yrittänyt googlailla asiaa, mutta tuntuu olevan aika sekalaista kommenttia aiheesta. Uskon, että tämä lisää synnytyspelkoani, koska äitini on kertonut, että yrittää ponnistaa lasta ulos vaikka kuinka kauan siinä onnistumatta, kunnes todettiin, ettei lapsi mahdukaan tulemaan. Jos tuo perinnöllistä on, niin uskoisin että asiaa voidaan tutkia etukäteen?
Ja siis joo, minustakin tyttövauvalle on paljon enemmän potentiaalisia nimivaihtoehtoja! Minulla on onneksi molempia nimiä ”korvan takana”
Meillä ei ole lemmikkejä, mutta vanhemmillani on kaksi koiraa. Toinen koirista joutui pentuna naapurin pikkupoikien kiusaamaksi, heittelivät kepeillä ja kivillä nukkuvaa pentua, ja tästä syystä kyseinen narttukoira pelkää lapsia todella paljon. Onneksi pojat jäivät touhuistaan kiinni, mutta ikuisesti tuo jää koiran traumaksi. Haukkuu ja uhittelee aggressiivisesti vauvoja ja pieniä lapsia, joudutaan aina laittamaan eri huoneeseen kun on lapsia kylässä/läsnä. Itse olen mielessäni toivonut, että tuo muuten niin ihana, hellyydenkipeä ja sosiaalinen narttukoira voisi lähipiiriin tulevan lapsen (meidän lapsen) myötä löytää luottamuksen pieniä kohtaan, jos olisi paljon tekemisissä ja saisi kokea ettei lapsi tee aina pahaa. Mutta tietysti tuollaisen taustan omaavan koiran kanssa ei voi ottaa mitään riskejä, varmasti hamaan tappiin asti pitää tilanteen olla tiukassa valvonnassa ja koira kiinni. Todella harmittavaa, kun tuollaista tapahtuu. Eivät nuo pikkupojatkaan tietysti yhtään ymmärtäneet, että koira säikähtää, varmaankin kuvittelivat että leikki oli pennunkin mielestä kiva. Normaalitilanteessahan ilmeisesti koira tosiaan osaa vaistomaisesti olla vauvojen/lasten seurassa rauhallisempi ja ”varovaisempi”,niin kuin kerroit, aika suloista :) Erityisesti nartut.
En muuten olekaan kuullut tuollaisesta, että koira vaistoaa raskauden? Tulipa tuossa mieleen, että olen menossa vanhempieni luo kylään synttäreiden viettoon juuri pari päivää ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää! Nyt siis itsekin tulen varmasti tarkkailemaan koirien käytöstä! Hahaha! Onko siinä eroa, että onko narttu vai uros, tiedätkö? Vanhemmillani on kyllä molempaa sorttia yksi :)
Teillä on siis muutto jo käynnissä? Meilläkin on muuten parhaillaan hakusessa isompi asunto, ja tulevassa asunnossamme tulee olemaan yksi huone enemmän nykyiseen asuntoomme nähden Vaikka eihän lapsi omaa huonetta tarvitsisi todella moneen vuoteen. Mutta onhan se kiva, että saisi laittaa huoneen, johon saisi kaikki lapseen tavarat, vaikkei lapsi oikeasti siellä omassa huoneessaan yksin olisikaan vuosiin.
Yksi sellainen synnytyksen jälkeinen asia, joka mietityttää/pelottaa on minun ja mieheni yhteisen ajan ja läheisyyden puute. Meillä on nyt todella läheinen suhde, ja jollain lailla jännitän sen muuttumista. Rakastan kahdenkeskistä aikaamme, joka tämänhetkisen työtilanteen takia on aika kortilla. Meillä menee monesti työajat todella ristiin, sillä itse olen töissä toimistoaikaan, ja mieheni tekee paljon ilta- ja viikonlopputöitä. Pelkään niiden tärkeiden yhteisten hetkien vähenevän entisestään, tai siis sehän on varma että ne vähenisivät lapsen myötä. Tässäkään kohtaa en valitsisi toisin, vanhemmuuden kaipuu on suurempi kuin nuo pelot. Jotenkin aina haluaa varmistaa, ettei ymmärretä väärin, tyyliin ”no jos et ole valmis luopumaan kahdenkeskisestä ajasta miehesi kanssa, ei varmaan kannata ryhtyä äidiksi” :D (En siis ajatellut, että sinä näin kommentoisit, mutta ehkä joku.) Kun pointtini on siis se, että olen valmis, mutta se pelottaa! Se, että jokin asia pelottaa, ei tarkoita ettei haluaisi sitä kohdata/kokea. Vähän niin kuin synnytyskin. Paljon se pelottaa, mutta ei se sitä tosiasiaa muuta, että sen haluaisin kokea :) Päällimmäisenä kuitenkin mielessä se kaikki ihana, mitä oma lapsi ja vanhemmuus toisi tullessaan! Onhan nuo ajatukset varmaan sellaista henkistä valmistautumista siihen, että elämä tulisi muuttumaan, ja ne asiat joista tässä elämäntilanteessa nauttii, saattavat jäädä taka-alalle, joksikin aikaa ainakin.

 

[Ilpuri]

Mä oon kans miettinyt tota läheisyys asiaa. Oon just puhunu mun miehen kanssa sitä että miten mun ystävät on järjestäneet oman ja parisuhteen ajan. Mun mies kovasti sitä ihmetteli. Hän just kysyi että miksi se koetaan niin ongelmaksi. Mä kans oon miettinyt että siitä omasta ajasta pidetään niin mustasukkaisesti kiinni ja kuulee monesti et äidit valittelee sitä kun elämä on kokonaan ohi tai katkolla kun on pieniä lapsia. Mä kyllä oon sitä mieltä että ei se elämä ole ohi tai katkolla, vaan et elämänvaihe ja elämä yleensäkin on juuri nyt tätä. Koska mitä muuta voisi haluta kun on vauvan halunnut ja saanut kuin olla sen kanssa? Itse olen erityisin vaativa oman ja miehen kanssa vietetyn ajan suhteen, ja olen vain päättänyt että kun tuntuu siltä niin sit se aika vain pitää ottaa. Uskon vahvasti että tulee hetkiä että haluaisi olla vain yksin ja hiljaa ja vaikka puoli tuntia lukea kirjaa tai puhua ystävän kanssa puhelimessa, mutta se ei ole mahdollista, niin se sit ärsyttää ja ehkä masentaakin vähän. Mutta se ei missään tapauksessa tarkoita sitä että rakastaisin vähemmän vauvaa tai katusin jotain. Jokaisella on oikeus sen hetkisiin tunteisiin eikä mun mielestä niitä pitäisi hävetä eikä ne saisi olla sellaisia et niistä on "noloa" puhua. Joten olen kyllä ihan samaa mieltä sun kanssa :)
Mä oon perustanut mun yrityksen muutamia vuosia sitten, ja olin haaveillut siitä KAUAN! Ja kun sitä nyt olen pyörittänyt ja laajentanut, olen moneen kertaan miettinyt että miten olisikaan helpompaa jos olisi jollain toisella töissä, kaikki lomat yms, työ aika olisi 8 tuntia, kun jäisi äitiyslomalle ei tartteis stressata mistään. Entä jos oliskin ihan joku toinen ala kokonaan. Mutta nämä pohdinnat eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa että rakastan yrittämisen antamaa vapautta ja sitä että saan itse päättää asioistani, työmenetelmistä jne. Mä oon tosi johtaja luonne ja mua alkaa ihan hulluna hermostuttaa jos joku määräilee mua. Mun mielestä tätä voi jossain märin verrata vauvaan. Ymmärrän että se luo haasteita ja täytyy oppia organisoimaan ja koordinoimaan ajan käyttöä uudelleen, hyödyntää pienetkin hetket er tavalla kuin ennen, mutta se ei pätkääkään vähenna halua siitä että tahdon äidiksi, ja tiedän että minusta tulee hyvä sellainen.
Joo ja tuo koira juttu, jotkut koirat tulee ylisuojeleviksi, usein urokset, jotkut sit taas ei kiinnitä mitään huomiota, jotkut sit taas seuraa joka paikkaan eikä päästä silmistään. Niin outoa ja kummallista Mut en mä tiiä et onko siinä sukupuolessa niin väliä.. Ihan kamala tuo teidän vanhempien koira tarina!! Mun sydän niin sykkii eläimille ja oon tosi herkkä että suututtaa niin paljon tollanen toiminta. Valitettavasti noilla eläimillä mille on tullut traumoja, niin niillä on valitettavan pitkä muisti. Mutta toivotaan että teidän lapsi voisi muuttaa asian, koska jos se saisi olla ihan alusta asti siinä niin se koira vois ehkä tehdä poikkeuksen sit teidän lapsen kohdalla. Musta on just kiva, kun meillä on koira niin sit voi alusta asti opettaa, miten eläimiä kohdellaan oikein. Ja vissiin se kaivähentää allergioitakin kun tottuu pienestä asti :)

 

[Nennahh]

Momwoc: Pakko kommentoida tuohon synnytyspelkoasiaan... :) Itseäni myös jännitti ensimmäinen synnytys ihan tosi paljon (oma äiti synnytti molemmat lapset sektiolla), enkä tiennyt yhtään millaista alateitse synnyttäminen olisi. Luin synnytyskirjoja, mutta en käynyt missään pelkopolilla tms. Synnytin viime heinäkuussa ja mun mielestä se oli aivan mahtava kokemus! Tietenkinhän se sattuu, mutta se on niin erilaista kipua kuin mikään muu kipu. Itse sain spinaalipuudutuksen, enkä tuntenut ponnistusvaiheessa mitään. :) Supistuksistakin selviää, aina on vähintään muutama minuutti aikaa levätä ennen kuin seuraava supistus tulee. :) Repeämiä tuli, mutta ei niidenkään ompelu sattunut yhtään. Heti pystyin istumaan jne. Synnytyksiä on tietenkin monenlaisia, mutta se voi olla myös helppo. Tuntuu, että ennen synnytystä luki vain kauheita kauhutarinoita ja kaikki kertoivat miten kamalaa se on. Ei se välttämättä ole kamalaa. Mulla jäi ainakin todella positiivinen kuva ja luotan kätilöihin 100%:sti. :)

 

[Nella]

Mua ehkä eniten huolestuttaa tuossa yhteisen ajan puutteessa ja kaiken muuttumisessa muutenkin se, miten mies ottaa asian. Luulen, että naisten tulee luonnostaan mietittyä näitä asioita paljon enemmän ja varmaan kavereidenkin kautta on kokemusta näistä asioista. Tuntuu, että miehet ei niin pohdi etukäteen ja voi tulla enemmän yllätyksenä, että vauva viekin kaiken ajan ja huomion jonkin aikaa.

 

[Ilpuri]

Nella: Tuo on varmaan niin totta! Mä oon monesti lukenut siitä just et monet miehet saattaa olla jopa tosi mustasukkaisia! Yhden ystävän kanssa tästä just puhuttiin, kun heillä on pieni lapsi. Niin hän sanoi että jtenkin kaiken hellyyden antaa sille vauvalle ja ei sit itsekkän välttämättä kaipaa sitä niin paljon. Vaikka eihän se samanlaista olekkaan, kuin mitä miehen kanssa mutta silti. Et sit hän huomaa, että tulee helposti jätettyä mies sit taka-alalle. Mut uskon et varmaan kun tuon asian tiedostaa niin sille voi jotai tehdä. Eikä et, huomaa muutaman vuoden jälkeen että ero on tulossa koska ei ole huolehtinut parisuhteesta.

Meillä ainakin jossain määrin jotkut hellyys jutut ovat "rutinoituneet", ei niin etteikö niitä tarkoittaisi, täysillä tarkoitetaan, mutta on hyvä että on jotain juttuja joka päivä mitä aina tekee ja sen lisäksi tulee myös kaikki spontaani läheisyys ja tälläinen. Ikinä ei mennä nukkumaan etteikö suukoteltaisi ja sanottaisi että rakastan sinua, ikinä ei mennä töihin etteikö sanottaisi että hyvää työpäivää ja rakastan sinua ja suukoteltaisi. Lisäksi mun mies sanoo mua joka päivä kauniiksi, kuun oon lähdössä. Noiden juttujen en usko häviävän mihinkään ikinä, koska ne on osa päivän kulkua.
Ja eikai se ole niin että, jos alussa varsinkin, vauva on rinnassa kiinni ( imettäminen on mun mielestä muutan maailman ihmeellisin ja ihanin ja läheisin tapahtuma minkä voin kuvitella!) niin sen miiehen pitää huidella jossain. Mä ainakin uskon että silloin tällöin se saa siinä vieressä istua ja olla siinä osallisena sillä tavoin. En tiiä onko mulla väähn liian ruusuiset kuvat näistä, verraten totuuteen. Mutta olen ainakin näitä etukäteen pohtinut ja siis tiedostanut ne. Ja eikö sitä miestä kuulu rakastaa ja vaalia, sehän sen vauvan on aika oleellisesti mahdollistanut alun alkaenkin