Puretaan nyt tämän päivän fiilikset tänne... Harmittaa.. ihan kaikki tässä vauva-arjessa. Ei tämän tällaista pitänyt olla... Poika on ihana ja meidän erittäin toivottu esikoinen, mutta kuviteltiin elämän olevan vähän toisenlaista. Tai ainakin minä kuvittelin. Ajattelin, että hehkun onnea, haluan viedä vauvaa ympäriinsä näytille, hän rauhoittuu kiltisti hyräilyyni, nukkuu söpösti vaunuissa, ja minä voin kävellä pitkiä lenkkejä hiljaisuudessa ja imetys sujuu ja on molemmin puolin mukavaa. Todellisuudessa arki rullaa eteenpäin hirveää vauhtia niin, ettei päivissä tapahdu mitään mielekästä tai hauskaa... olen onnellinen lapsesta, mutta en tunne suurta onnea häntä hoitaessani. Se on toisinaan pelkkää pakkopullaa. Välillä tuntuu, ettei juuri huvita tavata ketään, kun en jaksa selitellä suuritarpeisen vauvamme kitinöitä ja huitomista... Nukuttaminen on välillä työlästä, mutta toisaalta umpiväsyneen mutta kiukkuisen lapsen narinaa ei vaan tuntikausia jaksa -ei vauva eikä me vanhemmat. Tulee paha mieli katsoa, kun oma lapsi on niin rauhaton ja tyytymätön vaikka yrittää kaikkensa! Hyvinkin alkaneet vaunulenkit muuttuvat yleensä ennen pitkään kitinäksi tai huudoksi. Imetys... Haluaisin niin tarjota lapselleni parasta, mutta... Imetys on ollut pelkkää taistelua -kaikkea muuta kuin äidin ja lapsen mukava yhteinen hetki! Kun yhdestä ongelmasta päästään eroon, nostaa toinen päätään. Onneksi huomenna on sentään jälkitarkastus. Ehkä saisin vihdoin apua erääseen mystiseen kipuun, joka jatkuvasti on riesanamme, ja pääsisimme meidän varsinaisia imetyspulmia vihdoin ratkomaan...
On meillä paljon hyviäkin hetkiä, mutta päälimmäisenä jyllää nyt epäonnistumisentunteet. Vähän kaikki tahtoo mennä poskelleen... Mut ei auta kuin jatkaa uusin keinoin eteenpäin. Kai sitä asiat pikkuhiljaa loksahtelee paikoilleen. Pakko se on vaan myöntää, että hankala on ollut alkutaival! Eiköhän se palkita jossain vaiheessa... Mikään ei kaduta ja kaikesta huolimatta halutaan lisää lapsia. Mutta tällaista tänään! Olen puhunut.