Hei vaan taas pitkästä aikaa smurffilasta!
Tuo AadaEveliinan parisuhde-kommentti oli kyllä aika osuva.. heh. Meillä on aika heiveröinen silta sodan ja rauhan välillä. Hymyistä huutoon on yhtä lyhyt matka kun vauvoilla yhteinen uniaika. Seksikerrat on aika vähissä, mut onneks molemmat taitaa olla samoilla linjoilla sen asian suhteen - nyt ei jaksa mut kun sopiva hetki tulee niin koitetaan. Viimeks aloin vuotaa verta kun oli kai niin arat paikat pitemmän tauon jälkeen. Ei haitannu, oli kyllä sen arvosta! Ja aina ei ees oo niin järisyttävää kun edellisestä kerrasta on kauan, eikä kumpikaan jaksa panna parastaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta kiva on ollu huomata että halu ja taito on tallella, kunhan taas on aikaa ja virtaa niin kaikki on ennallaan. Mitään ei siis ole menetetty, nyt vaan on tämä kuuluisa pikkuvauva-vaihe joka menee ohi.
Univaje tekee kyllä ihan sekopäiseks. Tekis mieli vaan tempasta avokkaalla aina sitä kuka on äänessä. Miestä kun se syyttelee minuu kaikista ongelmista, esikoista kun piilottelee vauvojen tutteja, vauvoja kun ne vaan huutaa... Vaippaa vaihtaessa meinaa nukahtaa seisovilteen.
Aina kun tulee sellanen hetki, että huomaa hymyilevänsä ja ajattelevansa kuinka suloinen vauva on kun nukahti rinnalle tai suo minulle hymyn, ja haluaisi jäädä ihailemaan ja nauttimaan olosta, joko toinen vauva aloittaa huutokonsertin tai esikoinen. Tai mies kysyy v-mäisellä äänellä: meneekö vielä kauan? - sen lempi lause - tarkoittaen että pitäs olla tekemässä seuraavaa hommaa jo jos edellinen on valmis. Vauva-ajasta pitäs nauttia, mutta kun ei aika riitä!!!! Tahtois pitää vauvoja sylissä muulloinkin kun syöttäessä tai muita hoitotoimenpiteitä tehdessä, leikkiä esikoisen kanssaa ja antaa sillekin joskus syliaikaa, mutta ei vaan ehdi. Vaikka ollaan miehen kanssa vielä molemmat kotona, kotitöitä ja muuta hoidettavaa on joka tunnille. Tai jos mielenosoituksellisesti vain istuu alas eikä tee mitään, on riita päällä ja paska fiilis.:arghh:
Parasta kun joskus ehtii vaihtaa miehen kanssa hymyn ja sellaisen katseen että rakastan-vaikka-oon-väsyny-ja-kiukuttaa ja molemmat tietää että samassa suossa ollaan ja täältä vielä noustaan, ja kyllä me joskus vielä ehditään vaan olla kahdestaan.. joskus 10v päästä..


Ja sitten kun suunnitellaan yhdessä hyvässä hengessä tulevan kauppareissun tai muun projektin pelitaktiikoita lasten ja syömisten suhteen ja tuntuu että ollaan samalla aaltopituudella. On kivaa huomata että ollaan kuitenkin samassa joukkueessa eikä suunnittelemassa erohakemusta. En voi tietää mutta toivon ja tahdon uskoa että tästä selvitään. Jotenkin.

(aikamoinen sepustus tulikin tästä, kirjoittaessa syötin tyttövauvaa, röyhtäytin, juttelin esikoisen kanssa, vaihdoin pari kireää kommenttia miehen kanssa ja join tuopillisen vettä.

)