Ei ole varsinaisesti vauvakuumetta, mutta toivoisin, etta meille vielä toinenkin suotaisiin. :) Ympäristöllä tosin taitaa olla vauvakuume, kun moni sukulainen olettaa, että kyllähän teille se toinenkin sitten vielä - eikö? Sitten parin vuoden päästä, niin. Tekisi mieli tokaista, ettei se teille kuulu kyllä ollenkaan ja entäs jos sitä kakkosta ei sitten vaikka kuulukaan - pitääkö ihan päivittäin ruveta jakamaan kuulumisia, että tänäänkin yritettiin, hyvät sessiot oli, katsotaan tärppäsikö?! Ärsyttää tuo olettaminen ja kysely, koska se tuntuu niin tunkeilevalta ja liian henkilökohtaiselta. Murisisin jo osaisin. :)
Se on muuten outoa, etta yhtäkkiä vauvan myötä tuntuu, että hienotunteisuus on hävinnyt ja kaikkea saa vapaasti arvostella. Muutama sitäkin jo ehti paheksumaan, että haluan mennä takaisin töihin. Että en mene taloudellisista syistä, vaan siksi, että haluan mennä. Rivien välistä kuuluu hyvin se, että heistä olen huonompi äiti, kun en jää lapsen kanssa kotiin. Ja että välitän vähemmän. Ihana mieheni ei viisaasti ole ottanut tähän kantaa, vaan tukee päätöstäni tässä(kin) asiassa.
Sylissä on mitä ihanin 3,5 kk vauveli. Vaikka iloitsen hänestä ja innolla opin hänet tuntemaan ja seuraan edistysaskelia, kaipaan jo nyt sitä pienenpientä vastasyntynyttä rakasta rääpälettä ja yhtäaikaa jossain sydämeni sopukoissa suren jo nyt sitä, että hän joskus lähtee maailmalle.

Äitiyteni dilemmoja. :)
