Tunteet ja niiden myllerrys
- Ketjun aloittaja Helytsy
- Aloituspäivämäärä
Ennen kun tulin raskaaksi, olimme keskutelleet laspen hankkimista jo lähes vuoden. Iso hyppy tuntemattomaan ja molemmat oli vähän että joo, mutta ei nyt ihan vielä. Kuitenkin itsellä kyti koko ajan takaraivossa, että alan olemaan kohta liian vanha (kiitos biologinen kello). Kun tulin yllättäen raskaaksi, niin mies oli aivan onnensa kukkuloilla ja itse olin paniikissa. Ensimmäisen tunnin ajan olin jopa hyvin järkyttynyt siitä muutoksesta mikä elämääni tulee (eihän miehet tajua kuinka paljon jo pelkästään raskausaika eroaa tavallisesta ajasta).
Nyt olen todella onnellinen ja en malta odottaa lokakuuta! Olemme menossa kesällä naimisiin ja saan vihdoin pidettyä kunnon kesäloman, mutta en odota kesää enää yhtään vaan katse on jo tiukasti syksyssä :) Tämä tuntuu vaan niin oikealta.
Nyt olen todella onnellinen ja en malta odottaa lokakuuta! Olemme menossa kesällä naimisiin ja saan vihdoin pidettyä kunnon kesäloman, mutta en odota kesää enää yhtään vaan katse on jo tiukasti syksyssä :) Tämä tuntuu vaan niin oikealta.
Molemmista kun olen plussan saanut tunne on ollut sama: mihin hittoon olen taas ryhtynyt??
Ja molemmat kuitenkin hartaasti toivottuja lapsia. Tämä tunne, jonkinlainen pakokauhu, alkoi helpottaa muutamassa viikossa ja vaihtui pelkoon etten saisikaan lasta. Uskallan olla onnellinen ultran jälkeen..... Toivottavasti.
Ja molemmat kuitenkin hartaasti toivottuja lapsia. Tämä tunne, jonkinlainen pakokauhu, alkoi helpottaa muutamassa viikossa ja vaihtui pelkoon etten saisikaan lasta. Uskallan olla onnellinen ultran jälkeen..... Toivottavasti.
Itsellä on tullut välillä sellainen yleinen kiinnostamattomuuden tunne, ei kiinnosta yhtään mikään muu kuin nukkuminen. Välillä kävelee hymy korvissa, katselee luontoa ja ajattelee ettäs mikäs tässä ja on elämänsä onnellinen. Kohta tunne että alkaa ärsyttää oma hössötys, muiden hössötys raskaudesta ja mahasta..
Vauva2015. Samat fiilikset täällä! Kyllähän tätä osaa arvostaa, kun vuosia odotti kahta viivaa raskaustestiin. Neuvolassa ja lääkärillä olen puhunut, että kun vuosia tätä toivoi, niin nyt pelkää tämän menettävän. Tutut ei ymmärrä tätä fiilistä, vaan käskee nauttia nyt. Odotan koko ajan rv13 ja nt-ultraa, ja että kaikki olisi siinä hyvin niin uskallan ehkä alkaa jo nauttimaan tästä!
Calmari
Jostain jotain jo tietävä
Mulla kans vähän samanlainen fiilis kuin mitä Minkki kuvaili. Ainoo vaan, että tunteet vaihtelee edelleen siinä kauhussa et mihin on ryhtynyt (lähinnä tulevan isosiskon uhma ja mustasukkaisuuspaniikki) ja samalla pelosta ettei tämä toinen edes pääse maailmaan. Ristiriitaista siis on meininki vielä. Luotan np-ultran korjaavan tilanteen ja helpottavan oloa. Edes hieman.
Lyhyesti tuossa jo aiemmin kirjoitinkin, mutta ajattelin vielä hiukan avata tuntemuksiani lisää.
Eka kerralla erityisesti toi kaksi viivaa tietynlaisen paniikin, että mitä hemmettiä on tapahtunut. Mitä me ollaan menty tekemään, meidän mukava ja helppo elämä menee ihan sekaisin. Ja samaan aikaan olin tietty todella onnellinen tilanteesta.
No nyt toisella kertaa olo oli hyvin samankaltainen mutta eri syistä. Ensinnäkin jo ennen testiä olin aika varma tuloksesta (oireet olivat niin samat kuin edelliskerrallakin), mutta kieltäydyin uskomasta ennen kuin testi oli tehty. Tämäkin lapsi on toivottu eli epäröinti ei siihen mitenkään liittynyt. Ensimmäistä odottaessani en oikein nauttinut raskaudesta koko aikana. Jotenkin se, että oma keho on jonkun toisen käytössä ja että mun pitää koko ajan miettiä sen toisen hyvinvointia, kun teen mitä tahansa (vaikka vaihdan verhoja tai syön salmiakkia) ahdisti tai ehkä enemmänkin ärsytti. Eikä nämä kaikki raskausoireet mahankasvuineen, kaikkine eritteineen, ilmavaivoineen jne sitä olotilaa helpottanut. Joten nyt sen plussan jälkeen fiilis oli vähän, että mitä hemmettiä oon tehny taas se raskaus... No toisaalta tähän asti tää raskaus on ollut henkisesti helpompi, kun tiedän vähän mitä voi olla tulossa ja on jo tuo yksi lapsi, tää ei ole enää sellanen nyt on pakko onnistua tai en tuu koskaan äidiksi - juttu, kuin edellinen välissä tuntui olevan (ja tämäkin vain mun korvien välissä ei mitenkään tosiasioihin perustuva tuntemus).
Edelliskerralla jännitin ja vähän pelkäsinkin synnytystä. En tohtinut sitä ajatella yhtään kuin ihan viimeisillä viikoilla. Mutta oma synnytyksen oli oikeasti jopa miellyttävä kokemus (jos se nyt miellyttävä voi olla) ja nyt odotan jo malttamattomana, että päästäisiin sinne. Se tunne sen lapsen synnyttämisestä ja syliin saamisesta on niin huikea. Samaan aikaan mua toki nyt jännittää, että voiko kahta kertaa mennä asiat niin hyvin ajoituksineen ja puudutuksineen jne.
Muutenkin mua hetkittäin vaivaa sellainen ajatus, että oliko mitään järkeä "riskeerata" taas kaikkea. Edellinen raskaus meni hyvin ja kohtuu helposti, samoin synnytys ja esikoinen on ollut terve ja todella helppo vauva. Nyt on taas kaikki auki ja tästä mukavasta perhe-elämästä voikin tulla ihan mitä vaan, jos asiat ei meekkään ihan niin putkeen. Ja miten pärjään kahden alle kaksivuotiaan kanssa. Ja yhtä aikaa odotan jo malttamattomana, että tuosta meidän naperosta tulee isosisko ja pääsen näkemään sisarusten yhteisiä touhuja.
Tuli tosi pitkä ja ehkä sekavakin sepustus. Mutta niin on tunteetkin. Ihanaa positiivista odotusta ja pientä pelonsekaista jännitystä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Eka kerralla erityisesti toi kaksi viivaa tietynlaisen paniikin, että mitä hemmettiä on tapahtunut. Mitä me ollaan menty tekemään, meidän mukava ja helppo elämä menee ihan sekaisin. Ja samaan aikaan olin tietty todella onnellinen tilanteesta.
No nyt toisella kertaa olo oli hyvin samankaltainen mutta eri syistä. Ensinnäkin jo ennen testiä olin aika varma tuloksesta (oireet olivat niin samat kuin edelliskerrallakin), mutta kieltäydyin uskomasta ennen kuin testi oli tehty. Tämäkin lapsi on toivottu eli epäröinti ei siihen mitenkään liittynyt. Ensimmäistä odottaessani en oikein nauttinut raskaudesta koko aikana. Jotenkin se, että oma keho on jonkun toisen käytössä ja että mun pitää koko ajan miettiä sen toisen hyvinvointia, kun teen mitä tahansa (vaikka vaihdan verhoja tai syön salmiakkia) ahdisti tai ehkä enemmänkin ärsytti. Eikä nämä kaikki raskausoireet mahankasvuineen, kaikkine eritteineen, ilmavaivoineen jne sitä olotilaa helpottanut. Joten nyt sen plussan jälkeen fiilis oli vähän, että mitä hemmettiä oon tehny taas se raskaus... No toisaalta tähän asti tää raskaus on ollut henkisesti helpompi, kun tiedän vähän mitä voi olla tulossa ja on jo tuo yksi lapsi, tää ei ole enää sellanen nyt on pakko onnistua tai en tuu koskaan äidiksi - juttu, kuin edellinen välissä tuntui olevan (ja tämäkin vain mun korvien välissä ei mitenkään tosiasioihin perustuva tuntemus).
Edelliskerralla jännitin ja vähän pelkäsinkin synnytystä. En tohtinut sitä ajatella yhtään kuin ihan viimeisillä viikoilla. Mutta oma synnytyksen oli oikeasti jopa miellyttävä kokemus (jos se nyt miellyttävä voi olla) ja nyt odotan jo malttamattomana, että päästäisiin sinne. Se tunne sen lapsen synnyttämisestä ja syliin saamisesta on niin huikea. Samaan aikaan mua toki nyt jännittää, että voiko kahta kertaa mennä asiat niin hyvin ajoituksineen ja puudutuksineen jne.
Muutenkin mua hetkittäin vaivaa sellainen ajatus, että oliko mitään järkeä "riskeerata" taas kaikkea. Edellinen raskaus meni hyvin ja kohtuu helposti, samoin synnytys ja esikoinen on ollut terve ja todella helppo vauva. Nyt on taas kaikki auki ja tästä mukavasta perhe-elämästä voikin tulla ihan mitä vaan, jos asiat ei meekkään ihan niin putkeen. Ja miten pärjään kahden alle kaksivuotiaan kanssa. Ja yhtä aikaa odotan jo malttamattomana, että tuosta meidän naperosta tulee isosisko ja pääsen näkemään sisarusten yhteisiä touhuja.
Tuli tosi pitkä ja ehkä sekavakin sepustus. Mutta niin on tunteetkin. Ihanaa positiivista odotusta ja pientä pelonsekaista jännitystä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Tuttuja tunnelmia, ajatuksia...:)
Vaan joko teillä on kilahtanut? Siis jokin tunnetila vienyt mennessään?
Sain pääsiäisenä hihityskohtauksen joka vain jatkui ja jatkui itkuun asti. Ei kait se mitään, mutta kun olin kirkossa. Siellä porukka hartaana vietti ehtoollisjumalanpalvelusta eikä tilanne olis voinut olla karmeempi (paitsi omissa häissä alttarilla hihittely kun sulho seisoi seipäänä huntuni päällä enkä päässy ylös alttarilta, mutta tää on jo vanha juttu).
Tuon kohtauksen jälkeen ei oo tullu mitään ja ehdin jo useana päivänä aatella että tässä raskaudessa ei oo tullu yhtään niitä kiukkukohtauksia. Tänään olin esikoisen kanssa mettäretkellä. Auto piti jättää yllättäen kelirikon vuoksi ajotien varteen ja koira, nuori vielä, innostui uusista maisemista eikä ymmärtänyt yhtäkkiä ensimmäistäkään sääntöä vaan ryntäsi hajujen perään. Korotin ääntäni ja sitten kilahti. Karjuin kohta aivan hysteerisenä ja koira sekä lapsi tollottivat mua hipihiljaa. Oli kauhea olo kun en pystynyt lopettamaan. Aikani karjuttua tajusin että homma irtosi hanskasta ja kun sitten päästiin mettätielle selittelin nolona lapselle että tää johtuu hormooneista. (En siis yleensä raivostu tuolleen holtittomasti kuin teinityttönä.) Paluumatkalla kun ääneni vähän kiristyi taas koiralle kommentoi tyttö että "rauhoitappa itsesi äiti". Näsäviisas apina, jupisin mielessäni ennen kuin nauratti.
Esikoista oottaessa tuli just tuommosia raivareita muutaman kerran ja pahin tietysti töissä. Nuoret työkaverini ei ymmärtäneet ollenkaan. Muistan vieläkin tilanteen jossa katson raivoavaa itseäni kuin kauempaa, yhtä hölmistyneenä kuin työkaveritkin. Kaikki hiljeni ja tajusin viimeisellä järjen valolla poistua tilasta. Olin kohtauksen mentyä sairaan nolo. Anteeksi pyyntönikin tuntui olevan liian vähän. Siis raivo oli sellaista että aloin pelätä käyväni käsiksi vihani nostattajaan.
Tämän päiväisestä viisastuin niin että LUULEN osaavani seuraavalla kerralla katkaista homman alkuunsa. Jos näitä vielä tulee.
:angelic:
Vaan joko teillä on kilahtanut? Siis jokin tunnetila vienyt mennessään?
Sain pääsiäisenä hihityskohtauksen joka vain jatkui ja jatkui itkuun asti. Ei kait se mitään, mutta kun olin kirkossa. Siellä porukka hartaana vietti ehtoollisjumalanpalvelusta eikä tilanne olis voinut olla karmeempi (paitsi omissa häissä alttarilla hihittely kun sulho seisoi seipäänä huntuni päällä enkä päässy ylös alttarilta, mutta tää on jo vanha juttu).
Tuon kohtauksen jälkeen ei oo tullu mitään ja ehdin jo useana päivänä aatella että tässä raskaudessa ei oo tullu yhtään niitä kiukkukohtauksia. Tänään olin esikoisen kanssa mettäretkellä. Auto piti jättää yllättäen kelirikon vuoksi ajotien varteen ja koira, nuori vielä, innostui uusista maisemista eikä ymmärtänyt yhtäkkiä ensimmäistäkään sääntöä vaan ryntäsi hajujen perään. Korotin ääntäni ja sitten kilahti. Karjuin kohta aivan hysteerisenä ja koira sekä lapsi tollottivat mua hipihiljaa. Oli kauhea olo kun en pystynyt lopettamaan. Aikani karjuttua tajusin että homma irtosi hanskasta ja kun sitten päästiin mettätielle selittelin nolona lapselle että tää johtuu hormooneista. (En siis yleensä raivostu tuolleen holtittomasti kuin teinityttönä.) Paluumatkalla kun ääneni vähän kiristyi taas koiralle kommentoi tyttö että "rauhoitappa itsesi äiti". Näsäviisas apina, jupisin mielessäni ennen kuin nauratti.
Esikoista oottaessa tuli just tuommosia raivareita muutaman kerran ja pahin tietysti töissä. Nuoret työkaverini ei ymmärtäneet ollenkaan. Muistan vieläkin tilanteen jossa katson raivoavaa itseäni kuin kauempaa, yhtä hölmistyneenä kuin työkaveritkin. Kaikki hiljeni ja tajusin viimeisellä järjen valolla poistua tilasta. Olin kohtauksen mentyä sairaan nolo. Anteeksi pyyntönikin tuntui olevan liian vähän. Siis raivo oli sellaista että aloin pelätä käyväni käsiksi vihani nostattajaan.
Tämän päiväisestä viisastuin niin että LUULEN osaavani seuraavalla kerralla katkaista homman alkuunsa. Jos näitä vielä tulee.
:angelic:
Joo... Eilen raivosin ja mökötin bilishallissa. Oli pikkasen noloa! Oltiin miehen kanssa yhdessä ystäväni ja hänen uuden poikaystävän kanssa viettämässä iltaa. Sanoin kyllä että tää on hormonaalista mutta oli se kyllä silti noloa! Etenkin kun mies on tukenut mua todella paljon ja ekaa kertaa kuukausiin kun hän saa viettää aikaa rennosti ja juoda muutaman oluen niin raskaana oleva hirviönainen vetää raivarit. Nolottaa silti vaikka muu seurue oli ymmärtäväinen (okei miestä hieman ärsytti käytökseni) :/
jnk, harvassa on se mies joka ITSE kestäisi vahinkoa tuottamatta nää hormoonihumalat. Siis joiden kanssa me joudutaan puolet elämästämme kuukausittain tasapainoilemaan.
Luulenpa, että jos mies raskautuisi ja synnyttäisi, olisi heille jo aikaa sitten ajettu täydellä palkalla nelipäiväinen työviikko yms. Todennäköisesti mies ei tekis töitä ollenkaan...
Meilläkään ei mies juuri sympatisoi hormooniselityksiä.
Luulenpa, että jos mies raskautuisi ja synnyttäisi, olisi heille jo aikaa sitten ajettu täydellä palkalla nelipäiväinen työviikko yms. Todennäköisesti mies ei tekis töitä ollenkaan...
Meilläkään ei mies juuri sympatisoi hormooniselityksiä.
Haha, niin totta! :D Se on todella helppoa sanoa vierestä toiselle että voitko käyttäytyä kun ei itse tarvitse kokea tunnemyrskyjä jotka kiihtyy nollasta sataan sekunnissa.
Onko muut muuten huomanneet että pinna olis muutenkin normaalia kireämpänä? En ole yleensäkään mikään kärsivällisin ihminen mutta nyt olen huomannut töissäkin jo hieman tiuskivan muille ja sanovan asioita joskus hieman turhan suoraan.. En tiedä johtuuko tämä pelkästään hormoneista vai onko osasyynä kauhea väsymys mikä ei vaan tunnu hellittävän
Onko muut muuten huomanneet että pinna olis muutenkin normaalia kireämpänä? En ole yleensäkään mikään kärsivällisin ihminen mutta nyt olen huomannut töissäkin jo hieman tiuskivan muille ja sanovan asioita joskus hieman turhan suoraan.. En tiedä johtuuko tämä pelkästään hormoneista vai onko osasyynä kauhea väsymys mikä ei vaan tunnu hellittävän
Täällä on yks lyhytpinnainen! Hermo palaa heti, jos asia ei onnistu ekalla kertaa :D ja autappa armias, jos joku valittaa turhasta niin tekis mieli karjua :D asiakaspalvelutyössä joutuu pikkuisen huulta puremaan, ettei nakkaa kettumaisille asiakkailla takaisin jotain :D
En ole uskaltanut edes ajatella synnytystä. Päivä kerrallaan et pysyy pää mukana menossa :)
Mun täytyy tunnustaa, että koko vauvan aattelu pelottaa. Onko tää pelkoa nyt siitä, ettei kaikki meekään hyvin eikä meille sitä palkintoa koskaan suoda.. vai muutosvastarintaa? Kauhistuttaa. Oon äkkiä epävarma osaanko ja pystynkö ottamaan vastuun toisesta ihmisestä. En olisi ennen raskautumista uskonut että näitä tunteita taas joudun käymään läpi.
En esim. pysty hankkimaan vauvalle mitään vielä, kun koko juttu on niin epätodellista. Toisaalta kun esikoinen ja puoliso hakivat vauvatavaralaatikot esiin, sydämessä sykähti riemu ja itsestäänselvä ilo: pikkupikkuvaatteet...
Nyt muistuu mieleen niin elävästi ensihetket oman lapsen kans. Niissä päivissä aukesi elämän ihme niin konkreettisesti näkyväksi, että koko maailma muuttui. Vaikka syntymän ihmeen kipuineen kokisi kymmeniä kertoja, olis se varmaan aina tuore ja uusi. Polvilleen se vetää.
En esim. pysty hankkimaan vauvalle mitään vielä, kun koko juttu on niin epätodellista. Toisaalta kun esikoinen ja puoliso hakivat vauvatavaralaatikot esiin, sydämessä sykähti riemu ja itsestäänselvä ilo: pikkupikkuvaatteet...
Nyt muistuu mieleen niin elävästi ensihetket oman lapsen kans. Niissä päivissä aukesi elämän ihme niin konkreettisesti näkyväksi, että koko maailma muuttui. Vaikka syntymän ihmeen kipuineen kokisi kymmeniä kertoja, olis se varmaan aina tuore ja uusi. Polvilleen se vetää.
