Kylläpä kolahti tuo mitä Tinttura sanoi, että kun mies käy töissä, niin ihan niin kuin kotona lapsen kanssa ollessa nainen sais ihan oloneuvoksena olla :D Meillä on jankattu tätä asiaa siitä lähtien, kun jäin äitiyslomalle ennen tytön syntymää! Mulla oli miehen mukaan silloin hyvin aikaa siivoilla ja järjestellä kaappeja ym. vaikka mua väsytti ja vähänkin kun jotain tein esim. pölyjä pyyhin, niin kauheen tiukat supparit iski :( Ei siinä paljoo siivoiltu. Mutta vaikka neuvolan perhevalmennuksessakin painotettiin, että aika ennen vauvan syntymää on tarkoitettu siihen, että äiti lepää, niin mies ei uskonut. Asia ei muuttunut miksikään, kun tyttö syntyi ja mies palasi isyysvapaiden jälkeen töihin. Mun olis pitänyt sitä ja tätä ja vähän tuotakin kyetä tekemään, vaikka oli mahavaivojaan itkevä ja huonosti nukkuva ja paljon syliä tarvitseva vauva hoidettavana. Sittenhän tyttö oppi niin pian liikkumaan, että oikeastaan puolivuotiaasta asti häntä on tarvinnut koko ajan vahtia. Mä olin milloin mukavuudenhaluinen ja milloin jopa laiskakin, kun en pystynyt siivoamaan, niin että koti oli järjestyksessä, kun mies tuli töistä eikä ruoka ollut valmiina. Mies kyllä kuulemma itse pystyi tekemään vaikka mitä vahtiessaan tyttöä. Puolivuotta me asiasta tapeltiin, lähinnä siitä, että musta se syyllistäminen tuntui pahalta. No, enää mies ei juurikaan sano ääneen, että olen laiska, mutta kyllä se varmasti niin ajattelee :( Kehuu mua yleensä, kun olen tehnyt jonkun suorituksen, siivonnut tms. Enpä ole kovasti saanut kehuja äitinä olemisesta tai siitä, että päätin jäädä kotiin tytön kanssa. Välillä on sellainen olo, että olisinpa vaan mennyt töihin. Ei tarvitsisi koko ajan miettiä, olenko nyt ollut tarpeeksi ahkera vaimo ja mistäköhän se ukko seuraavaksi valittaa.
Meillä oli siis riita eilen. Siksi varmaan nyt kolahti tämä aihe kotiäitiys niin kovaa. Riita tuli siitä, kun en jaksaisi mennä lauantaina niihin toisiin polttareihin, jotka vielä kaiken lisäksi tulevat olemaan aika toiminnalliset. Miestä kuulemma vituttaa mun itsekkyys ja mulla on velvollisuus mennä niihin polttareihin. Että näin. En ymmärrä miksi mun jaksamisella ei ole mitään väliä. Miksi mun täytyy koko ajan laittaa kaikkia muita koskevat velvollisuudet etusijalle ja viis veisata, jos olen väsynyt ja ahdistunut? Tytön päivärytmit meni nyt viime viikonloppunakin ihan perseelleen, kun oltiin reissussa ja kukas täällä kotona ottaa sen kiukun vastaan nyt maanataina, kun mies on töissä? Ens viikonloppuna pitäis sitten taas lähteä reissuun, vaikka ei olla sen tutista luopumisen jälkeen vielä missään vaiheessa saatu tytön nukkumisia normaalille tolalle. Mennään keskiviikkona käymään neuvolan tädin juttusilla noista tytön nukkumisasioista (siis minä ja tyttö mennään, miestä en edes odota mukaan), että saatais niihin jotain tolkkua ja mäkin saisin taas kunnolla nukuttua. Mutta olen kyllä nyt tosi pöyristynyt mun mieheni käytöksestä. Kysyinkin siltä eilen hieman kärjistetysti, että täytyykö mun vetää ranteet auki joku päivä, ennen kuin se uskoo, että mä tosiaan taisin olla aika väsynyt. Enhän mä nyt oikeasti sellaista mene tekemään ja ymmärrän, että tää on taas vaan tälläinen jakso meidän elämässä, kun tytöllä on hankaluuksia nukkumisen kanssa, mutta kyllä silti tuntuu pahalta, ettei mun tunteita oteta tosissaan :'( Eipä tällä kertaa mitään vauvakuumeeseen liittyvää...
on vaan vähän yksinäistä, kun muita mammoja näkee harvakseltaan, omille ei-mamma-kavereille en viitsi puhua ja toi meidän tän vuoden tammikuisten palsta on niin hiljainen eikä sinne kirjoittele kuin minä ja muutama muu. tässä ketjussa ja kuumeiluklubeissa on sentään jotain elämää :)
ihmettelen kyllä, jollet ole.