Tänään minua harmittaa, koska..

Pakko myöntää että itelle oli alkuun aina tosi rankka pala kun kuuli iloisia uutisia muilta.. Ku niin kovasti toivoi että ite saisin myös kertoa niitä uutisia muille. Mut se oli vaan se alku.. Kyllä sitten kun tavallaan sai sen ajatuksen taas päälle että kyllä meillekin sit myöhemmin tulee vauva niin osasi oikeasti iloita muiden puolesta. Mun tilanteessa tosiaan odotin ensin vajaa 10v että mies suostuu taipumaan ajatuksiin lapsista ja sen jälkeen vielä se melkein 2 vuotta yritettiin ennen niin nuo 2 vuotta oli todella raskaat. Tavallaan monesti ajatteli että miksi ite en voi saada lasta ja olen varmaan viallinen tms niin ei siinä paljon mistään pystynyt iloitsemaan.
 
Toisaalta yritän ymmärtää miten vaikeaa se lapsettomuus tai raskautumisen vaikeus voi olla. Meillä oli esikon kanssa tilanne, että läheinen joka yrittänyt pitkään lasta ilman tulosta, käynyt läpi rankat hoidot ym ei enää pystynyt pitämään yhteyttä minuun kun lapsemme syntyi. Ja ymmärrän sen katkeruuden ja ajatuksen miten julma maailma tämä voi toisille olla. Se on helppo sanoa että "etkö osaa iloita meidän puolesta" kun itse ei ole siinä epätoivon tilanteessa. Hän rakastaa kyllä meitä ja lastamme, mutta kun lapsi on ainut asia mitä hän elämältään toivoo, eikä voi sitä saada, on meidän onnen katselu liian luja lyönti vasten kasvoja. En koe olevani asemassa jossa häntä tästä voisin arvostella. Lähes yhtä kova pala voi jollekkin olla se toisen saaminen, sisaruksen teko ainokaiselle. Ei pidä siis suorilta suuttua kun joku ei vaikutakkaan iloiselta puolestamme, vaan ymmärtää että siellä voi olla vaikka minkälaisia vaikuttimia taustalla :) ja sitte on tietenkin se ihmisryhmä ketä ei vaan toisten lapset kiinnosta kilin pissan vertaa ;)
 
Ummetus!!! Uloste on ku kuivunutta savea, koostumukseltaan ja ulkonäöltään... aargh.....

Muok. Ukko haki vartavasten kuivattuja luumuja mulle kaupasta, aion syödä kaikki 250g :D
 
Muokattu viimeksi:
Mä oikeasti kyllä ymmärrän että lapsettomuus voi olla ihan kamalan tiukka paikka eikä silloin iloitse tippaakaan kun lähellä lisäännytään. Onhan se ihan kamalan epäreilua. Itse halusin aina lapsia ennen kolmeakymmentä. Seurustelin silloin reilu parikymppisenä toisen miehen kanssa ja yritettiin lasta yli vuoden verran tuloksetta. Nyt jälkikäteen on hyvä sanoa että onneksi lapsia ei silloin tullut, mutta silloin se oli kova paikka. Se suhde kuitenkin kariutui (onneksi, ja ihan muista syistä) ja kun ystävät ja läheiset menivät naimisiin ja alkoivat saamaan lapsia niin minä erosin, hullussa vauvakuumeessa. Silloin muistan että teki kipeää, mutta toisaalta en muista ettenkö olisi ollut kuitenkin iloinen ystävien puolesta.
Ymmärrän kyllä että lapsettomalle tai lasta kauan yrittäneelle ei ole helppoa jos vieressä ihmisille tulee vauvoja, mutta esimerkiksi mieheni sisko on tapaus joka pitkään eli sinkkuna ja haaveili perheestä. Sitten tapasi nelikymppisenä miehen, sai samantien lapsen ja omakotitalon joista kaikista oli kauan haaveillut-ihan hyviä syitä siis onneen. Silti valittaa alituiseen kuinka elämä on rankkaa. Ymmärrän myös että ehkä haikailee sisarusten perään, mutta yllätyin vähän reaktiosta nyt, koska ei reagoinut meidän toisen lapsen tullessa. Tai ehkä reagoikin muttei näyttänyt sitä.
Jokatapauksessa mulla on ehkä muutakin hampaankolossa tätä hyvin itsekeskeistä ihmistä kohtaan joka kääntää KAIKEN aina itseensä. Kaiken. Ja negatiivisen kautta. Jos tarjoutuu auttamaan esim ruoanlaitossa on sen ensimmäinen kommentti: "Ai mun ruoka ei ole tarpeeksi hyvää".... Eniten ehkä on surku omaa miestä jonka ainut sisko on huomionkipeä ja vie aina kaiken huomion pois miehestä. Sen sijaan että miehen perheessä oltais onnellisia suvun uudesta vauvasta niin pitääkin sääliä tätä raukkaa. Plaah sanon mä! :/
 
Ja sinällään kannattaa muistaa, että vaikka itsestä raskaus ja vauva saattaa olla koko elämä, niin ystävien elämä todennäköisesti jatkaa ihan samoissa kuvioissa kuin ennenkin, jolloin pelkkien raskaus ja lapsijuttujen kuuntelu voi olla pidemmän päälle aika rasittavaa jos se ei teitä sillä hetkellä yhdistä, vaikka tietäisikin sen olevan ystävälle tärkeä juttu.
 
No mutta ajattelen näin, että itse tahdoin lukea lääkäriksi, mutta koskaan en siihen päässyt. Haluan myös olla laiha, mutta olen lihava. Haluan myös olla rikas ja sellainen ihminen josta pidetään, vaan ei sekään nalli napsahtanut. En silti ole kateellinen lääkäreille, rikkaille, laihoille jne... en myöskään ole kateellinen ihmisille joilla ei ole syöpää vaikka minulla se on.

Kaikkien elämä menee niinkuin menee ja katkeruus huonontaa ilman. Olkaa iloisia ja kiitollisia siitä mitä teillä jo on eikä murehdita ja kadehdita siitä mitä ei ole tai mitä ei voi saavuttaa. sinun elämä on juuri sinulle kirjoitettu kirja ja se jos jokin on erityistä. Ja täydellinen juuri sinulle ja tarkoitettu. Sitä pitäisi vaalia eikä kadehtia muiden kirjoja.
 
Itteä harmittaa, että mies ei oo pussannu mua moneen viikkoon (saati että oltais sekstattu). Aluksi se oli reissussa ja sen jälkeen potenut vatsaoireita, joita ei halua muhun tartuttaa.
 
Fuji, juu ei sitä voi tunteilleen mitään. En vaan toivo että minulle oltaisiin kateellisia. Lähinnä elämäni rankkoja vaiheita täynnä ja jokainen asia on minunkin täytynyt kohdata, jotta seison tässä nyt :angelic:
 
Joo siis samaa toivon itse mutta lähinnä vaan ajattelin tuoda sitä omaa näkökulmaa esille että rankkaa se oli vaikka ei edes hoitoihin asti päästy. Olen onnellinen kuitenkin että kaikesta huolimatta ollaan tähän asti miehen kanssa päästy ja nyt on oma pikkuinen tulossa :) ja tosiaan alkuun oli aika katkeruutta (enemmän omaa itseäni kohtaan koska olen "viallinen") ei niinkään edes kavereita kohtaan jotka oli raskaana.
 
Musta taas tuntuu että itse kuuntelen yllin kyllin muiden juttuja mutta harva sitten kysyy mitä mulle kuuluu.
Yksikin ystävä on ollut jo muutaman vuoden eroamassa ja joka kerta kun nähdään, ehkä kahdesti vuodessa välimatkan takia, puhutaan pelkästään hänestä ja jauhetaan siitä suhteesta joka ei toimi. Viimeksi tavatessamme ei kertaakaan kysynyt omia kuulumisiani (ei oltu nähty yli puoleen vuoteen) joten en sitten kertonutkaan että olen raskaana. Kyllä sellainen välillä kypsyttää, vaikka joojoo, ymmärrän myös että eroaminen voi ottaa koville.
Mulla ei todellakaan ole mikään tarve jauhaa vauva/raskausjuttuja ystäville juuri nyt, varsinkaan niille joilla ei ole sama elämäntilanne, enkä oleta että ketään oikeasti kiinnostaa mun raskausoireet! Siksi tää palsta onkin niin huippu! :)

Kieltämättä välillä kyllä tuntuu että okei, tää on jo meidän kolmas vauva eikä ketään enää oikeasti kiinnosta ;) Paitsi äitiä joka kysyy joka päivä että joko se potkii :D
 
Mua ärsyttää anoppi ja miehen mummi ku ne kysyy vähän väliä että kumpi on tulossa. Ja millon näkee sukupuolen jne.. Jotenkin semmonen olo että sit ku lapsi syntyy niin anoppi ainakin on ensimmäisenä neuvomassa ja "hoitamassa" varsinkin joo tulee tyttö..
 
Tosi moni on nyt ultran jälkeen kysynyt että noh, kumpi sieltä nyt sitten tulee? Oon kaikille sanonut että ei se vielä näy ja ettei mekään haluta tietää kumpi on tulossa.. Onkohan toi sukupuoli-juttu sellanen että sitä kysytään kun ei oikeen tiedetä mitä muutakaan kysyis? Koska lähivuosina synnyttäneet on kyselleet lähinnä mun fiiliksiä ja ajatuksia vauvasta, mikä on mun mielestä kivasti tehty :)
 
Täytyy kai kattella oma kämppä. Mies on sitä mieltä että vauvaa voi nukuttaa olohuoneessa meidän sängyllä. "Tottuuhan meteliin". Mä olen erimieltä ja tarvin yhden makuuhuoneen lisää. Kuulemma kiristän tekemään remonttia. Enkä kiristä. Joko hän tekee lisähuoneen tai minä muutan lasten kanssa. Elokuun asti aikaa tapahtua.
 
Siis mitä vittua oikeesti! Mies valittaa taas että ei saa lukea mitään lapsiin liittyvää ja näemmä myöskään taas mistään eivät saa puhua.. Miks edes sitten jatkaa raskautta jos mitään ei saa etukäteen selvittää ja niistä mietityksistä puhua..
 
Meillä ihan samaa. Mies ei halua puhua tulevasta yhtään mitään. Tyydyn ajatukseen että ei kaikki miehet halua puhua näistä raskausjutuista ollenkaan. Välillä se harmittaa mutta ymmärrän tavallaan miestäkin.
 
Fuji, meillä mies naureskelee mun mammapalsta-seurausta ja kirjoittelua..ei kiellä, eikä moiti, mut ei kyllä älyäkään. Oon koittanu selittää, miten paljon se auttaa, kun toiset täällä on tismalleen samassa raskauden vaiheessa niin omat olot on helpompi hyväksyä ja jakaa. Muuten hän on suoraan sanonut ihan neuvolassakin tätille, ettei oikein älyä/hahmota lapsen tuloa ennen kuin se on sylissä ja huutaa. :D Hyväksyn sen..Ihan eri asiahan se on mulle, kun nytkin möyrimisen tuntee masussaan ja röllöä kasvattelee. Mut joo, välillä tympii, kun hän ei halua kuuluttaa koko maailmalle onneansa tulevasta nyytistä. Ehkä se on pelkoa, että mitä jos..?
 
Mullakin mies on sanonut ettei jaksa tätä raskausajan "vouhotusta". Ei ole ikinään jaksanut, eikä ymmärtänyt mihinkään foorumeille kirjoittelua. Meillä kuulemma on oma elämä ja kenenkään muun ei tarvi siitä tietää. Mutta ei sekään kieltänyt ole kirjoittamista, kunhan siitä ei puhu
 
Raskausaika on kyllä miehille varmaan ihan todella abstraktia, kai sitä on vaan vaikea käsittää kun ei muutokset tapahdu omassa kropassa, eikä miehet muutenkaan joudu yhtä koville elämässään oman kehon kanssa kuin naiset...Voihan se olla että siksi siitä on vaikea puhua. Kun ei ole niin konkreettista, eikä vauva näy vielä, tai potkut ym eivät tunnu ulospäin.

Oma mies usein kyllä kuuntelee jos avaudun raskausvaivoistani tai olosta, alkaa olla jo konkari tän kolmannen kohdalla ja tajuaa jeesiä ja ainakin teeskentelee empaattista ;) Ensimmäistä odottaessa oli ihan pihalla ja aika vaikea silloin oli puhua asioista kun ei kumpikaan meistä tiennyt mitä tuleman pitää. Eihän nytkään kaikkea tiedetä todellakaan, mutta itseasiassa aika vähän tähän saakka ollaan puhuttu tästä raskaudesta, enemmän me puhutaan muista jutuista, perheestä ja arjesta. Tää odotus jotenkin menee nyt tässä kaiken muun mukana.
Mun mielestä nää anonyymit vertaistukipalstat on ihan loistava keksintö juuri siksi että tänne saa vuodattaa varsinkin silloin kun puolisoa ei kiinnosta :)
 
Ei nyt pahalla, mut mikä teidän miehiä vaivaa? Vai onko mulle siunaantunut aivan harvinasilaatuinen mies? Se itekin selvittelee kaikkee raskauteen liittyvää. Välil se jopa tietää mua enemmän. Taitaa jopa pysyy viikois paremmin perillä ku mä. Se ei edes ota toista olutta varmistamatta multa eka, et onko mulle ok, ku mä en saa juoda. Se on jo alkanut kasvaa isäks. Mä taas vaan kiukuttelen niin ku pahamainen kakara :D
 
Mun mies on siltä ja väliltä. Eilen se oli mulle makutuomarina ihan pyytämättä, että minkä mekon laitan päälle työpaikan juhliin, ettei raskaus näy <3 Ja kovasti se nyt mun mahaa kattelee, kun se nyt alkaa pikkuhiljaa oikeasti näkyä.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top