Synnytysturinat

Ihmiset on niin erilaisia :). Itse tykkään kuulla kaikenlaisia mahdollisia skenaarioita, kun jotenkin tuntuu, että pystyy sitten henkisesti varautumaan paremmin. Menee vähän off-topiciksi eikä nyt liity Mimi suoraan sun kommenttiin, mutta mua esim. suretti, kun jossain vau.fi artikkelissa äiti kertoi myöhäisillä viikoilla tapahtuneesta kohtukuolemasta ja kommenteissa hirmu moni oli sitä mieltä, ettei tällaisia "pelottelujuttuja" saisi julkaista. Jotenkin julmaa, ettei ison menetyksen kokeneella äidillä olisi oikeutta puhua asiasta ettei kuulijoille vaan tulis paha mieli.
 
Joo Itikka, oon samaa mieltä sun kanssa tosta artikkelista jonka myös itse luin :) Se on hyvä että noinkin surullisista asioista puhutaan ääneen, niinkuin myös keskenmenoista, täälläkin jossain luin kuinka jotkut oli sitä mieltä ettei sellasista saisi puhua tai ääneen pelätä että mitä jos niin käy, tietysti pitää puhua!
Sen ymmärtää silloin kun on tarve purkaa omia pelkoja tai käsitellä omaa surua, mutta siitähän ei ole kyse silloin kun äidit "pelottelevat" esikoista odottavia naisia :)
Tietty jotku haluaakin kuulla niistä kaikki ne karmeatkin yksityiskohdat mutta pääsääntösesti on mun mielestä hölmöä kysymättä alkaa kertomaan sellasia, koska eihän esim sairastuneille ihmisillekkään muut mene ekana selittämään että joo siinä voi sit käydä niin ja niin pahasti.

Mut nää on näitä makuasioita, miten kukaki haluaa valmistautua omaan koitokseen, toiset ei halua aatella asiaa ollenkaan etukäteen, toiset elää pilvilinnoissa et kaikki menee just niinkun suunniteltu ja toiset haluaa tietää kaikki faktat (huonot ja hyvä asiat) etukäteen :)
 
Mä olen ilokseni huomannut, että en säikähdä rajuistakaan synnytyskertomuksista. Oon niistä itse asiassa kierolla tavalla kiinnostunut, ja aion lukea tästä ketjusta kaiken... Omakin tuleva synnytys kiinnostaa valtavasti. Se on kuitenkin yksi suurimmista ja omituisimmista asioista mitä elämässäni pääsen tekemään, ja haluan tietää eri vaihtoehdoista mahdollisimman paljon etukäteen. Siihen kuuluu pelottaviinkin juttuihin tutustuminen.

Tunnistan kyllä myös sen ilmiön, että näissä asioissa kokeneemmat naiset joskus ehdoin tahdoin pelottelevat ensikertalaisia synnytyksen ja pikkulapsiarjen kauheudella. Tuntuu, että joillekin on tärkeää pudottaa onnellinen esikoisenodottaja pilvilinnoistaan... mulla on aika paksu nahka tällaiselle, mutta kyllähän se asenne ärsyttää, ihan kuin olisi joku kansalaisvelvollisuus pilata toisen hyvä mieli.

(Ja ymmärrän muuten senkin, että keskenmenoja kokeneet ystävät eivät pysty välttämättä iloitsemaan mun raskaudesta ja haluavat ehkä vältellä koko aihetta. Tää menee vähän tän ketjun aiheesta ohi, mutta oon kelaillut tätä nyt kun oma maha näkyy ja tiedän, että tuttavapiirissä on ihmisiä, joille tää on arka aihe.)
 
Mä supistelin 2 viikkoa etukäteen esikoisesta. Välillä tosi tiuhaan ja suht kipeitäkin. Monta kertaa soitin miehelle töihin että saattaa olla lähtö lähellä mutta aina ne supparit hiljeni. Yritin lähtee kävelylle ja kaikkee että olis edennyt mutta ei. Sitten 2 päivää ennen syntymää 40+4 oltiin Motonetissa ja kärvistelin hyllyjen välissä ja miehet siellä katteli kauhuissaan että meinaako tuo synnyttää tänne autotarvikeliikkeeseen :p Ei tullut vieläkään säännölliseksi. Sitten seuraavan päivän iltana oltiin lähdössä kauppaan ja supisti niin pirun kipeesti kerran ja sanoin et nyt lähetään sairaalaan eikä kauppaan. Vietiin koira hoitoon ja mentiin. Olinkin sit jo 3cm auki. Sit särkylääkettä ja "lepoa". Pikkuhiljaa tuli suppareita mutta ei vieläkään säännöllisesti. Yöllä 1 aikaan tuli suihkussa ollessani taas yks kipeämpi ja soitin hoitajakelloa. Sitten mentiin synnytyssaliin ja sain ilokaasua mikä oli aika yhtä tyhjän kanssa. Se vaan teki humalaisen oloiseksi. Eikä vieläkään supparit säännölliset. Sitten epiduraali ja oksitosiinia suoneen litratolkulla. Tämä noin kello 3. 8 aamulla taisin olla sit täysin auki, epiduraalin ansiosta en tuntenut avautumista ollenkaan. Ponnistuksen tarve oli mutta en tajunnut sen olevan tarvittavan voimakas. No, alettiin ponnistaa 9 aikaan, pari kertaa ehdin kunnolla ponnistaa mutta sitten laski sydänäänet - oli huone täynnä porukkaa hetkessä, leikkaussali valmiina jne. Puudutettiin kohdunkaula. Tehtiin episiotomia, 1.supparilla imukuppi kiinni, 2.supparilla harjoitusveto ja kolmannella ponnistin niin helvetisti ja sillä se sitten tuli imukupin avulla. Terve tyttö, ilman mitään hapenpuutetta! :) Episiotomiahaava oli 2-3 viikkoa tosi kipee, se on ainoa asia mikä olisi voinut olla toisin. Toki olisi voinut olla ilman sitä hässäkkää mutta en osannut ajatella siinä että jokin menisi huonosti. Oli hienoa nähdä miten huoneeseen tuli hetkessä 2 lääkäriä ja läjä hoitajia kun oikeasti ajateltiin vauvalla olevan hätä. Näin sen kuuluu toimia!!

Kaikin puolin hyvä kokemus, olisin voinut synnyttää uudelleen 2kk päästä :grin Ja nyt vaan odotan uudestaan sitä tunnetta kun saa sen käärön syliin ja tuntee sen onnistumisen tunteen! Kyllä me naiset vaan ollaan aika RAUTAA!!!
 
Vaikka synnytys oli rankkaa, se oli yksi mun elämäni parhaista kokemuksista. Kuullostaa varmaan oudolta, mut niin se vain on. Se tuntuu kokemuksena yliluonnolliselta, vaikka onkin luonnollista. Kyllä naiset todella on RAUTAA! Hyvillä mielin lähden taas synnyttämään ja ekakertalaiset mä en ainakaan halua teitä pelotella! Mä mieluummin synnytän monta kertaa kuin oksennan kolme kuukautta! :D
 
röppö sanoi:
Niin ja tuohon aloituksen yksin synnyttämiseen, niin olihan siellä kätilö paikalla, mut mies ei ehtiny toisen lapsen synnytykseen mukaan (tuli puoli tuntia lapsen synnyttyä, oli vähän lapsenvahtipulmia). Mulle se ei ollut ongelma, en ole muissakaan synnytyksissä juuri huomioinut miestä taikka tarvinnut siinä synnytystyötä tehdessäni. Mutta miehestä olis tietty ollut kiva nähdä lapsensa syntymä.

Tuleeko muille puoliso mukaan vai joku muu tukihenkilö? Oletteko jutelleet aiheesta kotona?

Aika näyttää miten käy meille, saadaanko lapsille hoitaja ajoissa ja ehditään sairaalaan, vai meenkö sit yksin ja mies tulee perästä..
Click to expand...

Kyllähän se mies tulee mukaan. Eka kerta ja toivotaan, että koetaan kaikki yhdessä. Lisää tarinoita vaan. Luen todella mielenkiinnolla kaikki. Vielä ei ole suurempia pelkotiloja vaikka koviakin juttuja lukenu. Se mikä tulee otetaan vastaan sillä voimalla mikä on meihin ladattu :)
 
Ylipäätään raskaudessa ja synnytyksessä on jotain käsittämätöntä ja upeaa. Ehkä siksi olen monta lasta halunnutkin (yhdessä miehen kanssa, jolla ei tunnu olevan ylärajaa lapsiluvulle), kun tää on niin kummallisen ihanaa ja paras hetki koko hommassa on ne ensipäivät sen tuoreen ihmisen kanssa. Se on ihan käsittämätöntä, että minun sisälläni voi kasvaa jotain niin ihanaa ja ihmeellistä.

Raskaana oleminen on tosiaan monin verroin vaivalloisempaa kuin itse synnytys, myös minun mielestäni.

Ei siitä mihinkään pääse, että synnytys sattuu ja on erittäin riskialtis tapahtuma sekä äidille että lapselle ja voi tehdä kipeää pitkään sen jälkeenkin, mutta kun saa sen ihanan käärön palkinnoksi melkein vuoden vaivannäöstä, niin sen tekee mielellään uudestaankin. :laughing002
 
Röppö, olen ihan samaa mieltä! Raskaus tuo milloin mitäkin, synnytys on kivulias, mutta ei ole 9 kk kestävä tapahtuma :D Ja parasta on vauva!
 
Mä en oo vielä aikasemmin uskaltanu tänne kirjotella mitään...on jotenkin liian pelottava ja arka aihe mulle. Pelkään synnytystä ihan järjettömän paljon. Ja mun pelko johtuu niinkin tyhmästä asiasta kun mun oma syntymä. Oon siis oman perheeni neljästä tytöstä ensimmäinen ja mun syntymä on ollu mun vanhemmille varsinainen kauhukokemus.

Äiti oli käyny synnytystapa-arviossa, jossa oli ollut joku synnytyslääkäriguru arvioimassa tottuneen olosena, että siro vauva tulossa ja hyvin mahtuu alateitse. Synnytys tais mennä 10 tai 11 päivää yli la:n ja kun sen aika sitten tuli niin se ei menny ollenkaan kenenkään suunnitelmien mukaan. Tarjonta oli hyvä ja olin tosiaan hirmusen siro vauva, mutta ponnistamisesta ja pinnistämisestä huolimatta mitään ei tapahtunu ja äiti oli ihan tuskissaan. Kaikkihan sitä tais jo epäillä että alateitse ei mahdu, mutta kukaan ei uskaltanut uhmata sen huippulääkärin sanaa ja aina vaan ponnistettiin lisää. Viimein äiti alko voida niin huonosti ja mun sydänäänet heiketä niin rajusti, että isä sai raivokohtauksen ja tylytti henkilökuntaa että jos ei nyt tehdä hätäsektiota niin pian kun mahdollista niin hän leikkaa itse sen vauvan sieltä ulos, koska ei aio vierestä seurata kun yhden ihmisen arviointivirhe vie häneltä esikoisen. Isä on siis lääkäri, joten luulen että olisi kyllä uhkauksensa toteuttanutkin, mutta onneks ei tarvinnut, vaan hätäsektio tehtiin ja minut saatiin ulos. Reilusti alle 3,5kilonen pallerohan sieltä löytyi ja pian synnytyksen jälkeen vointikin oli hyvä. Äitikin hyväkuntoisena nuorena naisena toipui nopeasti ja hyvin.

Seuraavissa synnytyksissä sektiot ovat olleet suunniteltuja ja äidille on jälkikäteen todettukin, että paikat ovat niin ahtaat ettei alatiesynnytyksen olisi pitänyt tulla kysymykseenkään. Äiti ei ole mitenkään erityisen pienikokoinen ihminen, lähes 170cm pitkä ja normaalipainoinen, mutta siro kylläkin. Pelkään siis omalle kohdalleni samaa kun olen muutenkin niin äitiini tullut ja toivon kaikesta sydämestäni, että saisin oman mielenrauhani takia synnyttää suunnitellulla sektiolla alatiesynnytystä suuremmista riskeistä huolimatta.
 
Hymykuoppa, äidilleni kävi sama isosiskoni kanssa.. Joutui hätäsektioon ja hänen paikat liian ahtaat, kun oli mun aika synnyttää niin itse pelkäsin yli kaiken että ei onnistu mutta meikäläinen pusaskin yli neljä kiloisen ilman repeämiä, kaksi pientä tikkiä vain..
Itse olen 170 ja normipaino 65 kg, myös siskoni on synnyttänyt lapsensa alateitse, että älä murehdi - ei me tyttäret aina olla täysin samanlaisia vartalolta tai lantiolta kuin äidit :)
Ymmärrän pelkosi, onneksi nykyään ultra yms osoittavat yleensä jos lapsi esim tosi iso ja äiti pieni lantioinen ettei onnistu ja sitten saa sektion.
Tsemppiä, hyvin se menee! :)
 
Juu niinhän se taitaa olla ettei pitäis liikaa pelätä samaa omalle kohdalle, mutta tuo pelko on ollu mulla tosi pienestä pitäen. En edes ymmärrä miksi oon ton tarinan kuullut jo joskus ala-asteikäsenä. Eikä tätä pelkotilaa helpota se, että tiedän olevani tosi pieniluinen. Mulla on pienet jalat ja pienet kädet, kapee lantio ja kapee rintakehä. En tiiä ketään muuta 180 senttistä aikuista joka esimerkiks käyttäis 65 senttisiä rintsikoita tai vyötä 26" farkuissa... Eipä ne ulkoiset mitat kai kuitenkaan kaikkea kerro ja synnytyskanava voi silti olla tilava. En vaan jaksa pysyä positiivisena ja uskoa siihen. Jos tietäisin VARMASTI että tilaa on niin en sitä alatiesynnytystä pelkäis, mutta kun ei siitä näköjään voi olla varma. Pelkään, että munkin kohdalla tapahtuu joku harvinainen virhe.

Mua oikeesti hävettää miettiä näitä asioita ja pelätä kun tiiän että pelkään varmasti ihan turhaan. En vaan osaa suhtautua tähän järkevämminkään...
 
Käyt sitten arvioinnissa ennen synnytystä ja kerrot äitisi tarinan :) Jos se sun lantio ei levenee nyt ennen toukokuuta, niin kyllä pätevä lääkäri varmasti osaa arvioida, kannattaako yrittää :)
Ja pelot ovat normaaleja!
Oma äitini kertoi myös hyvin dramaattisesti synnytyksestä varhain, olin myös itse 9 v kun ekaa kertaa tulin tädiksi ja aloin miettimään miten mun synnytys menee..
 
Faktahan on, että kyllähän se synnyttäminen sattuu, mutta kipu on ihan erilaista ku joku ärsyttävä hammassärky tms. Synnytyskivulla on "merkitys".

Ite olen yrittänyt ensikertalaisille kertoa omat synnytykset todenmukaisina, ei mitään pilvilinnoja, mutta ei nyt hirveillä kauhukuvilla väritettyjäkään :) Vähän tapauskohtasesti olen sitten kertonu yksityiskohtasemmin, kaikille en oo viittiny jos huomaa et pelkäävät jo muutenkin. Huomaan kyllä ite välillä ajattelevani inhottavasti yhden lapsen vanhemmista :oops:, jotka valittavat kuinka "on niiiiin rankkaa, kun vauva herää kerran yössä syömään ja isovanhemmat käy kolme kertaa viikossa auttamassa, mutta kun ei oo sitä parisuhdeaikaa". Kyllähän itekin piti sitä aikaa rankkana, kun ei vielä silloin ollu noita kolmea :grin Kaikki on suhteellista... Pyrin kuitenkin pitämään pääni kiinni ja nyökyttelemään vaan ymmärtäväisenä.

Annamanna: Älä huoli, kätilö on sua auttamassa synnytyksessä. Eipä siellä oikeestaan tarvii tietää yhtään mitään. Riittää kun kuuntelee omaa kroppaa ja pyrkii olemaan rauhallinen. Kätilö osaa yleensä hyvin tarjota myös tilanteeseen sopivaa kivunlievitystä. Ensimmäisenä ei yleensä epiduraalia tarjota, vaan kokeillaan miedommilla. Se ei kuitenkaan tarkota, etteikö voisi sitä epiduraaliakin jossain vaiheessa saada. Saattaahan kätilö sanoa napakastikin (voi jostakin tuntua pahalta), mutta tällä pyritään vaan pitämmän äiti kiinni olennaisessa, ettei pääse esim. hysterian puolelle. Mulle kätilö sano ensimmäistä ponnistaessa, että "pidä suu kiinni ja silmät auki". Tuli semmonen tunne, että perkules, ala siinä nyt neuvomaan, mutta niin vaan se suu napsahti kiinni, silmät aukes ja seuraavassa ponnistuksessa oli voimaa ihan toisella lailla. Jälkikäteen ei siis tuntunu toi lausahdus pahalta, vaan oli ihan asiaa.
 
hymykuoppa: kaikille ensisynnyttäjille tehdään yleensä synnytystapa-arvio ja suosittelen kertomaan nuo huolet ja pyytämään tarkempia tutkimuksia, että voivat varmistaa alateitse yrittämisen olevan turvallista.

Huomautan myös, ettei ulkoiset tekijät välttämättä kerro miten hyvin sieltä vauva mahtuu sitten tulemaan. Sisarellani on todella leveet lanteet, oikein synnyttäjän lantio kaikkien silmiin, mutta hänen kaikki lapset on syntyny sektiolla, koska eka lapsi ei mahtunut tulemaan, vaikka vauva oli pienikokoinen ja oikeassa tarjonnassa. Tiedän tosi siroja ja pikkasia naisia lähipiiristä, ketkä on synnyttäneet yli nelikilosia vauvoja ilman ongelmia. Se ratkasee millanen lantio on sieltä sisältäpäin.
 
Sain hyvää hoitoa edellisessä raskaudessa. Fundusmitta oli aika pitkä, joten terkka lähetti kokoarviointiin. Siellä selvis, et vauva on perätilassa, yrittivät kääntää ja sit lähettivät magneettikuvaan jotta näkee mahtuisiko vauva lantiosta. Hyvältä näytti, joten sitä ei synnyttäessä tarvinnut pelätä. Koko arviointi meni kyllä 500g pieleen, mutta silti mahtui. Puhukaa todellakin peloista terkalle. Terkkojakin on tietty moneen junaan, joiltakin osin en ollut terveydenhoitajaani tyytyväinen, hän oletti mun tietävän raskaudesta enemmän kuin todellakaan tiesin. Mut terkka vaihtui esikoisen synnyttyä ja onneksi on osoittautunut todella hyväksi. Oletteko muuten olleet tyytyväisiä omiin terveydenhoitajiinne?
 
Ei joka paikassa tehdä ensisynnyttäjillekään rutiinisti tota synnytystapa-arviota, mutta kyllähän hymykuopan kannattaa sitä tolla taustalla ainakin pyytää, jos ei muuten tehtäisi.

Ite olen melko pienikokoinen ja kolmas lapsista oli miltei nelikiloinen ja ongelmitta tuli. Lantiossa on merkityksellistä juurikin se sisällä olevan "reiän" koko, eikä se näy ulospäin. Joillakin hyvinkin leveällä persiillä varustetuilla naisilla voi toi reikä olla ns. miehenmallia. Selitinpä taas hyvin... Kattokaa tuolta ketä kiinnostaa ni on selkee kuva :grin http://fi.wikipedia.org/wiki/Lantio

Mulla terkkari ollut kaikissa raskauksissa ihan mukava, mutta olettaa tosiaan, että tiedän paljon ite. Varsinkin nyt neljännen kohalla saa ite varmistella, että mites tää juttu nyt oli ja meneekö hommat vielä samoin ku pari vuotta sitten :sad001
 
Neljän suora: Eikö? Onko täs maassa vieläkin näin paljon paikkakuntakohtaisia eroja. Mä jotenkin luulin et kun ne seulonnat tuli lakisääteisiksi niin asiat yhtenäistyisi muutenkin.. Tylsää ja epätasa-arvoista. :confused:

Tällä hetkellä olen tyytyväinen omaan terkkaan. On tosin myös eks-työkaveri ja työnkierron kautta nyt sitten mun terkkana, joten melko vaivatonta meillä tuo kanssakäyminen.
 
No ei mee tasan nallekarkit ei :sad001 Jyväskylän jollain mikälie synnytysten ja naistentautien ylilääkärillä oli yhessä koulutuksessa semmonen linja, että synnytyksen ensimmäisen vuorokauden aikana kyllä huomataan onko alatie synnytys mahdollinen vai ei... Tän vuoksi synnytystapa-arviointeja ei tehdä rutiinisti, vaan vain jos suuria epäilyksiä herää. Että onneks on paiskattu tällä synnyttäjän lantiolla, voishan se vähän ottaa voimille yksi vrk ensin kuvitella synnyttävänsä alakautta ja sitten leikattais ku ei millään vauva mahtuis tulemaan :eek:
 
Mä oon päättänyt et meen synnytystapa-arvioon tavalla tai toisella. Jos ne ei kunnalliselta puolelta päästä niin sitten yksityiseltä. Oma äitini oli yrittänyt lähes kaksi vuorokautta synnyttää mua alateitse ja sitten oli todettu, että äidillä liian ahdas sisälantio. Loput meidän sisaruksista onkin sitten syntynyt suunnitellulla sektiolla. Mut joo, oon päättänyt et haluun synnytystapa-arvion, koska en nää mitään intoa yrittää alatiesynnytystä jos se on jo alusta alkaen tuhoon tuomittua. Sitä paitsi ei se voi olla terveellistäkään vauvalle tai itselle.
 
Jos menee synnytystapa-arvioon ja siinä todetaan liian ahdas lantio niin voiko olla että sitä lähdetään kuitenkin "väkisin" yrittämään alatiesynnytystä? Ja varsinkin, jos yksityinen lääkäri sen toteaa että on liian ahdasta niin riittääköhän se...
Kun tuntuu et joillekki lääkäreille se on niiiin maailman tärkeintä että synnytys tapahtuu alakautta kun kaverillakin käyny niin että vauvan koko on ollu sitä luokkaa että olis voinu suoraan mennä sektioon mut silti ei, kun pitää ensin yrittää synnyttää "normaalisti". Sitte vuorokauden ähistät sitä lasta ulos ennenkun tulee lupa että mennää sittenki sektioon.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top