synnytystarinat

  • Ketjun aloittaja päivänkakkara
  • Aloituspäivämäärä
moi!

Jasmiini: kiitos paljon! Kärsimätön on meidänkin tyttö. Alkuinnostus on niin kova imemisessä ja sitten se pysähtyy kuin seinään.. meillä on käytössä mam-merkkinen pullo, se oli tarkoitettu ns. koliikkivauvalle.. mut taitaa olla liian pieni reikä siinä tutissa, että eihän se syöttö nyt ainakaan onnistunu. Sitten on ainu-pullot 1-4 tutit.. ja toki avent pullot löytyy rintapumpusta.. eli sillä kokeillaan nyt sitten seuraavaks. Kiitos, vinkistä jo etukäteen.

Meillä on molemmilla vielä kontrollikäynnit elokuun puolella sydänasioissa ja mulle mahdollisesti tehdään operaatio sitten puolen vuoden päästä vastaavien tilanteiden välttämiseks.

Voimia ja jaksamisia kaikille vauva-arjen kanssa. Mä oon siinä onnellisessa asemassa, että mies on ihan täysillä mukana kuvioissa! [:D]
 
Tässä nopeesti:

Lapsivedet meni 16.7 klo 12.30 ja supistukset alko heti kivuliaina, muttei säännöllisinä.
Käytiin illalla äitipolilla katsastaa tilanne; en ollut juurikaan auki, mutta pehmennyt ja toden totta oli lapsivettä. Limatulppakin meni sisätutkimusta tehdessä. Sovittiin että voimme mennä vielä yöksi kotiin, ja jollei mitään ala yön aikana tapahtua niin aamulla klo 9 mennään käynnisteleen. Olin kipeä koko yön ja supistuksetkin alkoi olla säännöllisiä, kuitenkin viiden minuutin väli saavutettiin vasta aamu kuuden aikaan. Sinniteltiin ja klo 9 oltiin äitipolilla, jossa supistuksia tuli kiitettävästi ja olin auki miltei 4cm, mentiin siis suoraan synnytyssaliin. Siellä pärjättiin hienosti (muistaakseni!) klo 14 asti pelkästään kävelemällä ja liikuttelemalla lantiota, sain kyllä jonkin pistoksen käteen jonka piti viedä pahin huippu supistuksilta ja kyllähän se hetkeksi auttoikin. Sitten koitti aika jolloin olin yli 4cm auki ja sain epiduraalin. Ah autuutta, kivut lähti pariksi tunniksi. Ilmeisesti puudutus ei kuitenkaan täysin onnistunut sillä aloin olla ihan perhanan kipeä kummallisesta paikasta (nuo luut joilla istutaan tuntuivat palavan) Sain lisää epiduraalia mutta ilman tulosta. Hetken päästä tuli lääkäri joka laittoi jonkun koko alapään puuduttavan pistoksen ja se auttoi tunniksi. Kivut palasivat jos mahdollista, vieläkin helvetillisimpinä. Anestesialääkäri kutsuttiin jälleen paikalle, minulle laitettiin spinaali. Se auttoi yli kahdeksi tunniksi, jotka sainkin nukuttua. Ja sitten taas. Kaikki puudutukset veivät supistuksia pois joten jossain vaiheessa oli laitettu oksitosiinitippakin, mille ilmeisesti reagoin heti puudutteen loputtua ja siksi ne kamalat kivut aina palasivat. Sain spinaalin yhteensä 3 kertaa, 2jälkimmäistä ei enää tehonneet. N. klo 18 olin 8cm auki ja kaikki lupailivat että koko projekti on pian ohi, olin ihan sairaan kipeä mutta helpottunut. Siitä alko todellinen helvetti, synnytys pysähtyi kokonaan ja vauvan sydänäänet hävisivät monta kertaa. Sain puudutteita vähän jokapaikkaan, niin paljon että koko lista ei mahtunut kunnolla äitiyskorttiin. Jokaisen puudutuksen ja sisätutkimuksen jälkeen mulle sanottiin että jaksa vielä, pian se tulee.... Kello oli kuitenkin jo 23 eikä mitään tapahtunut, olin edelleen 8cm auki enkä enää jaksanut ees puhua. Puolen yön aikaan lääkäri päätti että leikataan, sillä lapsivesien menosta oli todella pitkään eikä kukaan koko huoneessa uskonut että jaksaisin aamuun asti ja vielä ponnistaa lapsen ulos. Niin lapsi syntyi kiirreellisellä sektiolla 18.7 klo 00.37 ja oli kyllä kaiken sen arvoinen prinsessa!
Lapsivesien menosta 37h ja säännöllisistä supistuksista 17h 38min merkattiin korttiin.
Jäi jotenkin sellainen olo, että lapsi olisi varmaan jossain vaiheessa tullut alateitse, jos minä olisin jaksanut.
No, hyvä näinkin joskin mietin kahdesti mahdollista pikku kakkosta [:)]

Ja hei te joilla ei vauvaa vielä ole, elkää peläkkö! Lääkäri sanoi että tämmöinen synnytys on äärimmäisen harvinainen!
 
Tiistai-keskiviikko yönä klo. 1.30 tunsin kun vedet meni(rv silloin 41+4) ja herätin miehen sekä soitin synnytyspäivystykseen. Vedet oli ihan kirkkaan väristä mutta sanoivat että tulkaa käymään näytillä.
Lähdettiinkin sitten aika pian käymään ja lääkäri tutki, sanoi että yhdelle sormelle auki mutta menkää kotiin odottamaan supistuksia ja tulkaa takaisin viimeistään to aamuna klo.8(vähän tätä miehen kanssa ihmeteltiin kun yli 24h) mutta lähdettiin kotiin. Yö menikin sitten jännittäen mutta supistuksia ei kuulunut..eikä aamulla..eikä päivällä..ei edes seuraavana yönä joten torstai aamuksi mentiin sairaalaan.
Sairaalassa pääsin osastolle ja sain ensimmäisen käynnistystabletin, päivällä sain toisen mutta illalla ei annettu kun hieman supisteli.
Säännölliset ja kivuliaat supistukset alkoivat 1.30 yöllä(tasan kaksi vuorokautta vesien menosta) ja sattui niin perkeleesti[&:]
Kipuun sain oxanest piikin joka auttoi hieman mutta lähinnä pisti pään sekaisin[:D]Sain myös peräruiskeen.  Myöhemmin sain litalgin piikin.

9.55 perjantai aamuna lähdettiin synnytyssaliin(olin vasta 3cm auki) mutta kivut oli tosi kovat. Salissa sain ilokaasua(joka olisi ehkä auttanut jos olisin huomannut että siitä ei kunnolla tule) ja jonkin ajan päästä sain toisen oxanest piikin.
Kun oxanest lakkasi vaikuttamasta ja kivut olivat tosi kovat, sain epiduraalin joka oikeasti lopetti kivut kokonaan. Olin edelleen vain 3 auki mutta siinä vaiheessa se ei haitannut niin paljoa kun ei sattunut[:D]
Nukahdinkin ehkä hetkeksi ja epiduraali lakkasi pikkuhiljaa vaikuttamasta vajaa kahden tunnin jälkeen. Koitin hetken aikaa kärvistellä ilokaasulla mutta koska sattui niin tajuttomasti niin sain toisen annoksen epiduraalia. Sen jälkeen kätilö vasta tarkisti kohdunsuun ja olinkin jo 8cm auki[:)] Ei mennyt kuin hetki että olin täysin auki ja ponnistustarve tuli(kipuja ei kuitenkaan epiduraalin ansiosta ollut) ja sain alkaa harjoittelemaan ponnistusta.
Puolisen tuntia harjoittelin kyljeltään mutta sitten alkoi pelottaa että puudutus lakkaa niin siirryin istuma-asentoon ja ryhdyin ponnistamaan kunnollla. Kätilö puudutti varuiksi välilihan ja aika pian vauva olikin ihan pää näkyvissä. Siinä vaiheessa ehkä aavistuksen löysensin ponnistusta koska kiristi kovasti. Kun noin puolituntia oli kulunut olin jo ihan puhki ja keräsin kunnolla voimia ponnistukseen. Ponnistin niin kovaa kun onnistuin ja poika syntyi klo. 17.48(64h ja 18min vesien menosta)[:)] Itkuhan siinä pääsi minulta, isältä ja vauvalta, tunne oli mahtava tietenkin.
Kätilö sitten tarkasti vauriot ja kertoi ettei välilihaa tarvinnut leikata mutta emättimeen oli tullut muutama pieni repeymä joka vaati kaksi tikkiä.
Poika pestiin ja tutkittin painoa oli 3020g ja pituutta 49cm. Sai 9pistettä miinus tuli väristä. Tässä vaiheessa poika täristeli jo hieman mutta sokerit oli hyvät.
Sain käydä pesulla jonne rupesin oksentamaan kamalasti koska en ollut päivään syönytkään mitään. Saatiin kahvit ja välipalaa ja päästiin osastolle.

Lääkäri tutki pojan seuraavana päivänä koska täristeli kamalasti ja oli käsittelyarka. Tulehdusarvot oli pojalla nousseet koska lapsivesien menosta niin kauan(enkä saanut missään vaiheessa antibiotteja mitä en tosiaan käsitä[&:]) joten poika joutui lastenosastolle antibiotti hoitoon[:(]
Eilen aamulla tulehdusarvot oli 22 ja tänään enään 12(pitää olla siis alle 10)[:)] Huomenna lääkäri päättää koska pääsee kotiin, toivottavasti pian[:)]

Synnytys oli tosi rankka koska kesti niin pitkään kaikkiaan ja olin lopen väsynyt valvottuani kolme yötä. Harmittaa myös etten saanut antibiotteja joilla pojan tulehdus olisi voitu ehkä estää.
 
Tiistaiaamulla 13.7 heräsin puoli kuuden aikaan supistuksiin. Ei tehnyt pahasti kipeää, mutta noin viidentoista minuutin välein tuli polttoja. No eipä siinä mitään, heitin grammasen Paratabsin huiviin tosin mitään hyötyä siitä ei kyllä ollut... Murun kanssa keiteltiin kahvia ja istuskeltiin pelailemassa ja touhuilemassa melkein puolille päiville asti.
Katseltiin siinä sitten leffoja, syötiin, yritettiin kaikenlaista keksiä. Mä siinä ohimennen imuroinkin. Supistuksia tuli n.10 minuutin välein. Soittelin jossain välissä Kättärille neuvoja ja he käskivät lähteä sinne päin kun on tosissaan kaksi tuntia tullut suppareita 5 min välein. Eipä siis muuta kuin odottelua.
Iltakin saapui ja laitettiin vanhaa James Bondia pyörimään, unta odotellen. Puolenyön jälkeen aloin kännykän kanssa kellottamaan supistuksia. Alkoi tekemään jo perkeleen kipeää. Neljäntoista supparin jälkeen katselinkin aikoja jo vähän epätoivoisena. 10min, 4min, 5min, 7min, 12min... Ei siis edelleenkään säännöllistymässä. :) Kivut alkoi olemaan jo niiiiin perkeleelliset, että muru sitten sai mut vihdoin yöllä neljän maissa soittamaan Kättärille, että myö kuule tullaan nyt sinne!
Pakkailtiin viimisetkin kamat ja perillä oltiin sitten noin 20 vaille viis. Meidät ohjattiin seurantahuoneeseen ja pistettiin käyrille. Kätilö oli vähän skeptinen, kun supistukset ei sitten tulleetkaan viiden minuutin välein ja voivoi.. "Voipi olla, että teidän kotiin vielä laitetaan" Meinasi oikeasti jo epätoivo iskeä. No tsekkasipa sitten kohdunsuun joka olikin jo viitisen senttiä auki. Sainkin siirtyä synnytyssaliin.
Siellä taas käyrille ja pääsin vihdoin tutustumaan ilokaasuun! Aivan taivaaaallinen keksintö. Vei kyllä kivut mahtavasti pois ja muutenkin olo tuli mukavaksi. :) Vuoroon tullut kätilö siinä sitten kyselikin, että miten kestin kotona näin pitkään... Nooo, soittelin kyllä aikasemmin mutta ettepä mua tänne vielä huolineet.. :D No ihan nyt noin en vastannut, vaikka mieli teki..
Suostuinpa sitten aquarakkuloitakin kokeilemaan. Alaselkään laitettiin viisi ja ne auttoivat todella hyvin. Alavatsallekin vielä koitettiin, kuusi pistettiin ja niistä ei juurikaan apua irronnut. Laittaminen sattui muuten aivan saatanan paljon!!
No.. Alkoipa kätilökin sitten vähän jo huolestua, kun vaavan sydänäänet alkoivat aina laskemaan, kun supparia tuli (laskivat itseasiassa jo seurantahuoneessa ekan kerran muttei siihen vielä kiinnitetty juurikaan huomiota). Melkein neljäänkymppiin taisivat jo jossain vaiheessa laskea. Kyllä se pulssi sieltä aina supparin jälkeen nousi normaaliksi, mutta mitä pidemmälle päästiin sen hitaammin sieltä aina noustiin takaisin.. Lääkäri kävi jossain vaiheessa tsekkaamassa tilanteen ja kaikki kuulemma oli ihan ok.
Kahdeksan jälkeen aamulla puhkaistiin sitten kalvot, laitettiin epiduraali (ilokaasu ei enää auttanut kunnolla suppareihin) ja oksitosiini. Epiduraali ei sitten tehonnutkaan yhdellä annoksella, joten lekuri tuli pumppaamaan vielä toisen satsin. Puoli kymmenen aikaan kätilö teki taas kohdunsuutsekkauksen ja 10 senttiä oltiinkin sitten jo auki! Ponnistamaan saatiin siis heti alkaa, kun vaan puudutus antaisi myöten. No siinä olikin sitten odottelua, että se kahden satsin epi alkaa helpottamaan. Epiduraalista siis ei juurikaan mun kohdalla apua ollut. Jos olisin tunnin jaksanut vielä kaasulla mennä niin oliskin saanut jo alkaa aikaisemmin ponnailemaan.. niin ja oikealle puolelle se puudutus ei oikein muutenkaan tehonnut.
Vauvan sydänäänetkin alkoi jo menemään aina huonompaan suuntaan supparien aikana. Hieman siinä harjoitusponnistuksia tein ja huolissani kuuntelin pikkuisen sydäntä.
Lopulta puoli kahdentoista aikaan sain luvan alkaa ponnistamaan, sydänäänet kun katosivat välillä jo kokonaan. Alkoi kyllä huolestuttamaan itseäänkin jo todenteolla. :( Kätilö kertoi, että jos ei vauvaa suht nopeaan maailmaan saada niin tarvitaan imukuppia ja lääkäria avuksi. No aloitin ponnistamisen. Kuulin kuinka sydänäänet heikkeni ja katosi melkein aina ponnistuksen aikana. Ponnistin sitten ihan todenteolla ja ajattelin, että mahdollisimman pian on saatava vauva maailmaan.
Jossain vaiheessa näin jalkovälissä viuhahtavan veitsen ja puudutuspiikin ja näin parhaaksi laittaa simmut kiinni. Muru oli ihan lähellä koko ajan ja piti mua kädestä kiinni. <3 Jossain vaiheessa muistan kätilön sanoneen, että jos ei nyt synny niin tarvitaan imukuppi ja lekuri. Keskityin täysin ponnistamiseen ja vihdoin tunsinkin kuinka vauva putkahti maailmaan. Parka oli ihan sininen, napanuora oli kiertynyt tosi tiukasti pään ympärille ja vielä molempien jalkojen + toisen nilkan ympärille. Onneksi kätilö sai nopeasti autettua ja ensimmäinen rääkäisykin sieltä tuli. Vauva nostettiin masun päälle. Kyynel siinä pääsi. Äitiltä ja isiltä molemmilta. <3 Ehdittiin kuitenkin säihkätää aika pahasti jo.. Onneksi turhaan kuitenkin! Apgarit 8, yksi meni väristä ja toinen ärtyvyydestä. Mitat 3090g ja 50cm. Pipo 34cm.
Onneksi poika virkosi heti ja siinä sitten oltiin onnelisina koko perhe.
Väliliha tosissaan leikeltiin (viis tikkiä), että saatiin vauva nopeammin maailmaan. Ponnistus ei kuitenkaan kestänyt, kun 20 minuuttia ja tosi positiivinen kokemus oli koko synnytys kaikenkaikkiaan. Pahimmat kivut koin kotona suppareiden kanssa.
Osastolle päästiinkin sitten koko perhe pari tuntia synnytyksestä. Perhehuone saatiin onneksi ja siellä sitten harjoiteltiinkin lauantaihin asti vauva-arkea. :)

Nyt sitten ollaan oltu kotona jo reilu viikko ja kyllä tuo meidän pikkumies on sitten niiiiin hurmaava. Eipä paljon ole tullut nukuttua, eikä itse syötyäkään aina kun ei aika tunnu riittävän.. Mutta kaikenkaikkiaan olo on kyllä maailman onnellisin.. <3
 
wagana huutelen vieraisiin mutta ihmettelen myös tota miksei sulle oo antibiootti laitettu? Mulle se laitettiin tyyliin kolmen tunnin päästä vesien menosta, koska tulehdusarvot oli hivenen koholla... Eikö sulta katottu niitä arvoja? Missä sairaalassa olit? Ihme meininkiä... Ja sektioon päädyttiin 34h jälkeen vesien menosta (vaikkei se nyt pelkästään syynä ollut, mutta vaikuttava tekijä kuitenkin)
 
Tässä lyhkäsesti meidän tarina.....

Poika siis syntyi ma iltana ja strategiset mitathan ovat 3582g ja 51cm. Synnytys oli pitkä. Kaikki alkoi oikein lupaavasti su iltapäivällä n. klo 15 kun supistukset alkoivat säännöllisesti 20 min välein lyhentyen pian niin, että jo klo 16.30 lähtien max 8 min välein. Sairaalaan tultiin lopulta ma yönä n. klo 2 ja silloin kohdunsuu oli 4cm auki. 5-6 cm sitten pysyttiinkin pitkään eikä auttanut vaikka kalvotkin puhkaistiin, vaikka supistukset voimistuivat tosi paljon ja tulivat 3-5 min välein jo varhaisesta aamusta asti. Vielä kun ilokaasu ei juurikaan auttanut niin jouduin turvautumaan (valitettavasti) epiduraaliin saadakseni edes vähän lepoa. Avautumisen hitaudesta huolimatta vauva oli päässyt laskeutumaan jo hyvin alas ja mulla oli voimakasta ponnistuksen tarvetta jo klo 11 lähtien. Ei mikään kiva tilanne, kun ponnistusluvan sain vasta 17.10. Ponnistustakin kesti tunnin, kun vauva ilmeisesti kääntyili jonkin verran etsien parasta ulostulokohtaa ja lopulta syntyikin pää aavistuksen vinossa. Kaiken kaikkiaan rankka synnytys, mutta onneksi kätilöt olivat kaikki aivan ihania ja he keksivät vaikka mitä keinoja, joita kokeiltiin. Suuri osa niistä auttoikin ainakin hetken ja jos ei muuta niin tuli itselle tunne, että tässä voi jotain tehdä. Vauvalla oli onneksi koko ajan hyvä vointi joten ei tarvinnut hänen puolesta pelätä. David oli tosi ihanasti mukana ja tuki ja tsemppas. Oltiin me yhdessä siellä ammeessakin:) Tosiaan kävi hyvä tuuri, kun päästiin Haikaranpesään ja vieläpä siihen ammehuoneeseen. Sairaalaan tullessa Haikarassa oli vain yksi muu synnyttäkä ja vain 2h myöhemmin koko sairaalassa oli sulku päällä! Onneksemme päästiin myös perhehuoneeseen ja se vasta ihanaa olikin. Torstaina päivällä tultiin sitten kotiin. Ja rankasta alusta huolimatta äiti ja vauva (sekä isä) voivat oikein hyvin heti alusta lähtien. Nyt ollaan jo käyty kahdesti ulkona pienellä vaunulenkillä. Kylläpä se on mukavaa puuhaa. 
 
Mohomaha tulehdusarvot katsottiin ainakin kerran, en ole varma katsottiinko useammin. Taysissa Tampereella tosiaan olin.
Lastenosaston hoitaja ihmetteli myös tätä mutta tärkeintä minulle että pieni rakas nyt terve ja kotona[:)]
 
mäkin olin tayssissa ja siel omalle kohalle osu kyl maailman parhaat ja ystävällisimmät hoitajat koko 6 päivän aikana mitä siel olin [:)]
 
Ennen vauvan syntymää, kävin täällä aina kurkkimassa josko olisi tullut lisää synnytystarinoita. Ihmettelin kun niitä ei ilmestynyt, vaikka äidit olivat käyneet jo synnyttämässä. Nyt ymmärrän, eihän sitä kerkeä keskittymään synnytystarinan kirjoittamiseen, kun vauva vaatii huomiota tiuhaan. Mä olin vaan unohtanut miten paljon huolenpitoa se rakkauspakkaus tarvitseekaan[:D] Nyt päätin nipistää omista yöunista ja rustata oman tarinani tänne luettavaksi.

Meidän pikkuisen syntymä lähti käyntiin tiistaiaamuna 13.7. klo 5:00.
Edeltävänä päivänä tein kunnon siivouksen ja olin illalla lasten kanssa rannalla. Illalla irtosi osa limatulpasta ja havaittavissa oli pientä veristä vuotoa. Sanoinkin miehelle että ei tässä enää kauan voi mennä, eikä mennytkään[:)]

Tiistaina supistukset alkoivat aamulla heti säännöllisesti 7 minuutin välein, niitä kesti pari tuntia ja sitten ei mitään?!?[8|] Pikkuhiljaa supistukset alkoivat uudelleen ja yhdeksän aikaan aamulla ne olivat jälleen säännölliset. Siivosin nurkkia ja yritin pysyä liikkeellä, se tuntui helpottavan oloa, silloin ei tarvinnut keskittyä pelkästään supistuksiin. Klo 10 soitin miehen äidille, että tänään taitaa olla SE päivä[:)] Sovittiin mummun kanssa että hän käy ensin kaupassa ja viemme sitten lapset hänelle hoitoon.

Yhdentoista maissa oltiin mummun pihalla odottelemassa häntä kaupasta kotiin saapuvaksi, olo oli jo aika soikea[8D] Onneksi se mummu sieltä kohta jo kotiutuikin. Tunnin ajomatka sairaalaan sujui hyvin, istuessa supistukset olivat laimeampia ja kävimmekin vielä Mäkkärin luukun kautta ennen Tyksiin menoa.

Tyksissä olin ilmeisesti liian hyvinvoivan ja rauhallisen näköinen, sillä unohtivat minut tunniksi käyrälle. Tai siis tunnin jälkeen soitin kelloa, en tiedä miten kauan olisivat minua muuten siinä istuttaneet[:D] Hoitaja joka minut otti vastaan, sanoi että voi olla että sinut lähetetään vielä kotiin. Hymyilin hänelle, mutta mielessäni ajattelin että luulet vaan, odotapas kun kurkkaat kohdunsuun tilanteen, niin tiedän että me tasan jäämme tänne[;)] Ja niinhän se oli, 13:20 kurkattiin hameen alle ja todettiin, että kaula oli auennut neljään senttiin - eikun synnytyssaliin.

Ilmoitin heti että haluan epiduraalin, koska kahdessa aiemmassa synnytyksessä se oli jäänyt kokematta. Kätilö sanoi että heillä on vuoronvaihto klo 14:00, mutta hän pyytää synnytyksessä avustavan kätilön heti minun kanssani sopimaan kivunlievityksestä. Yritin jalat ristissä istua sängyllä ja toivoin etten aukeasi liikaa, kivut kyllä kertoivat muuta. Ja niinhän siinä kävi, että kun kätilö tuli 14:30 tarkistamaan tilanteen, olin jo 8 cm auki. Hyvä etten alkanut itkua vääntämään, kun kätilö pois sulki epiduraalin mahdollisuuden. Asennoiduin kuitenkin niin, että ei voi mitään, luomuna mennään kuten aiemminkin.

Kun kätilö seuraavan kerran tuli käymään, oli kohdunsuuta kuitenkin vielä jäljellä ja hän ehdotti spinaalipuudutusta. YES!!! Saisin sittenkin kokeilla edes jotain puudutetta[:)][:)][:)] Puudute veikin suurimman terän supistuksista tunnin ajaksi. Sen jälkeen ne ikävä kyllä palasivat täydellä teholla. Siinä kohtaa sadattelin ja ihmettelin miksi olinkaan itseni saattanut tällaiseen tilanteeseen. Mies ymmärsi onneksi pysyä kaukana, tai no, taisin itse asiassa kehottaa häntä pysymään takavasemmalla, näin kauniisti muotoiltuna[;)][:D]

16:02 kätilö totesi minun olevan 9,5 cm auki ja samalla kätilö totesi että sieltä on iso vauva tulossa, annetaan hänen laskeutua ihan rauhassa ennen kun aletaan ponnistamaan. Isot vauvat on kuulemma parasta synnyttää verkkaisesti, ettei tule repämiä. Kääk! Minä kun olin jostain kumman syystä kuvitellut että tulossa olisi tällä kertaa pienempi vauva, vaikka kaksi edellistä olivatkin olleet neljän kilon paikkeilla.

16:55 olin kokonaan auki, mutta en tuntenut tarvetta ponnistaa. 17:05 tunne tuli ja aloin ponnistaa. Vaikkakin ensin kieltäydyin kunniasta[:D] Tuumasin että mä EN HALUU ponnistaa[:D] No, kun ryhdyin toimeen, se olikin yllättävän helppoa. Vihdoin oli jotain johon keskittyä. Vauva syntyi rauhallisesti. Kun pää oli jo osittain ulkona, supistus loppui ja kätilö pyysi odottamaan seuraavaa. Tuntui hurjalta, kun lapsi odotteli siinä huulilla. Seuraavan supistuksen tullessa vauva liukui käsi poskella maailmaan[:)] Tuon vauvan mietiskelevän asennon takia sain yhden pienen tikin, ilman kättä poskella, olisin kuulemma välttynyt tuolta ainokaiseltakin tikiltä. Ponnistusvaihe kesti kuusi minuuttia ja sen jälkeen poika nostettiin rinnalle<3 Painoa 4320g ja pituutta 55 cm. Päänympärys 36cm.

Mulle jäi ensimmäistä kertaa synnytyksestä todella positiivinen fiilis. Kaikki sujui niin hyvin kun mahdollista, vaikka jossain kohtaa vaivuinkin kipuineni hetkeksi epätoivon syövereihin.
Jaksoin synnytyksen jälkeen käydä reippaasti suihkussa ja söin välipalan salissa hyvällä ruokahalulla ISTUALTAAN[:)] Mieskin tuumasi että, ”Hei, sähän pystyt istumaan.”
 
Niin ja viikkoja oli 40+4, kun poika päätti tulla maailmaan. Ihanaa että synnytys käynnistyi itsellään.
 
Viime keskiviikkona, 40+3, alkoi vihdoin tapahtua, ja poika syntyi torstain puolella, siis 40+4 lopulta.

Kävin vielä lounaalla kaupungilla yhden tutunkanssa, ja päätin reippailla helteessä kävellen kotiin! Se ilmeisesti vaikutti jotain, koska kuuden maissa alkoi tuntua niitä "menkkakivun tapaisia aaltoja", ja mietin että onkohan nää nyt sit sitä :)

Supistukset tulivat heti suoraan melkein kymmenen minuutin välein, mutta aika lievinä ja lyhyinä. Klo 20 jälkeen tiivistyivät jo alle viiden minuutin väleihin ja kestot pitenivät lähemmäs minuuttia. Soittelin pari kertaa Kättärille ohjeita, ja lopulta sinnittelin kotona lämpimien jyväpussien, yhden särkylääkkeen ja suihkun avulla vähän yli puolen yön. Päätin lähteä sairaalaan kun limatulppa tuntui irtoavan ja kivut oli sen verran kovia, ettei omin voimin oikein tuntunut enää pärjäävän.

Kättärillä siis oltiin synnytyssalissa puoli yhden - yhden maissa, ja jouduin vielä n. 20 min venailemaan käyrillä. Sen jälkeen tutkittiin, olin 4 cm auki ja pääsin ammeeseen. Kivut olivat aika kovat, eikä se amme ihan hirveästi helpottanut. Sain lisäksi ilokaasua, ja se auttoikin muutamiin seuraaviin supistuksiin. Mutta sitten kaasunkin teho alkoi heiketä, ja siinä vaiheessa (näin jälkiviisaasti) olis ehkä pitänyt pyytää jotain puudutetta...

Seuraavan kerran kun tutkittiin, niin olinkin jo 8 cm auki, eikä kätilön mukaan epiduraali ehtisi enää vaikuttaa. Vedetkin meni jossain vaiheessa ihan itsestään, muistaakseni keinutuolissa kiikutellessa. Ilokaasun annostusta lisättiin kun kivut koveni, mutta siitä tuli niin huono olo etten pystynyt kipujen kanssa hengittämään sitä riittävän rauhallisesti ja syvään. Koko loppu mentiinkin sitten täysin luomuna, ja vaikka sitä periaatteessa toivoinkin, niin valitsisin nyt ehkä toisin... Kivut nimittäin olivat todella kovat (kuten kaikki synnyttäneet toki tiedätte, mutta näin ensikertalaisena se oli silti yllätys)!!! Oma usko meinasi loppua ihan täysin, ajattelin vaan etten selviä hengissä ja huusin kun syötävä. Kätilö kannusti kaiken menevan hyvin ja tilanteen edistyvän koko ajan. Onneksi oli Mies, jonka kädet puristin kuulemma täysin tunnottomiksi ja valkoisiksi aina supistuksen tullessa :)

Onni onnettomuudessa oli tietysti se, että koska en saanut käytännössä mitään järeää kivunlievitystä, niin synnytys eteni hyvin ja oli suht nopea: poika syntyi klo 3:40 40 minuutin ponnistelujen jälkeen, siis alle 4 h siitä kun tultiin sairaalaan. Hengissä selvisin, muutamilla tikeillä, mutta en kyllä tiedä pystyisinkö valitsemaan tuon puuduttamattoman vaihtoehdon enää toistamiseen.

Toisaalta aika kultaa muistot hyvin nopeasti, ja jo pari päivää synnytyksen jälkeen kipu on muuttunut mielikuvissa siedettäväksi. Palkintokin oli toki suuri - maailman ihanin, kaunein ja paras poika, 51 cm ja 3650 g. Kotiuduttiin tänään ja täytyy kyllä kiitellä Kättärin Haikaranpesän toimintaa. Suosittelisin normaaliraskaudessa erittäin lämpimästi ihan kenelle vaan, millon vaan. Todella viihdyttiin tuo pari yötä mitä siellä vietettiin, vaikka tietysti parasta oli päästä tänne kotiin.
 
Mie luovutan! Oon muutaman kerran ollu kirjoittamassa, mutta en ole saanut valmiiksi asti. Nyt sain valmiiksi ja olin lähettämässä, kun katosi bittiavaruuteen! [:@][:@]

Synnytys alkoi maanantaita vasten yöllä 1-2 välillä suoraan 4-9min välein supistuksilla. Supistukset tuli koko päivän pääasiassa 5-6min väleillä. Sairaalassa olin vähän ennen seitsämää aamulla ja erinäisten vaiheitten jälkeen ipana syntyi tiistaina 20.7. klo 00:29. Kivunlievitys repertuaaria käytiin läpi Oxynormista (tablettina) klo 10:35, ilokasuun klo12:?? kautta epiduraaliin klo 17:40. Kaikki auttoi aikansa ja loppuun asti pystyin olemaan jaloillani säännöllisen epäsäännöllisesti. Oxynormin ja epiduraalin jälkeen pystyin nukkumaankin. Ponnistusvaihe kesti 14 min kokoaikasta ponnistamista, kun ipanan sydänäänet laski, eikä kätilö "antanut" pitää taukoa ponnistamisessa.

Suurimmat traumat jäi välilihan leikkaushaavan paranemisesta. Ensimmäiset tikit lähti jo sairaalassa ja kotona niitä on lähtenyt tasaiseen lisää. Nyt onneksi tikkien kohdalta alkaa olla parantunut niin ei pelota enää suurempi avautuminen. Se jännittää, että mitähän tuosta alapäästä tulee, kun aika "kolo" sielä vielä on. Isoimmat itkutkin synnytyksen jälkeen on itketty tuon haavan vuoksi..[8|] Isot on ollu murheet..[:D][:D]
 
Palataanpa viikon takaisiin tapahtumiin... Sori pitkä kertomus!
 
Torstaiyönä 29.7, rv 40+2, heräsin kolmen aikaan yöllä pissalle. Vessassa huomasin, että alapäästä tulee verta, mitä säikähdin. Soitin sairaalaan ja kysyin, mitä tehdä. Ohjeeksi annettiin, että jos verta tulee vähemmän kuin kuukautisten aikaan ja sikiön liikkeet tuntuvat, ei hätää ole, vaan kyse on normaalista avautumiseen liittyvästä vuodosta. Kotiin voisi jäädä.
 
Minä raukka en oikein tiennyt, paljonko sitä verta normaalisti kuukautisten aikana siteeseen tulee (olen käyttänyt 14-vuotiaasta asti tampooneja) enkä meinannut saada laskettua lapsen liikkeitäkään. Supistuksia kellotin tulevaksi 6-8 min välein, mutta ne olivat täysin siedettäviä. Kuuden jälkeen kiskoin miehen ylös ja sanoin, että nyt lähdetään sairaalaan, en kestä tätä epätietoisuuden ja huolen tilaa.
 
Sairaalassa oltiin vähän vaille seitsemän. Yllätys yllätys, vuoto oli sitä ihan normaalia. Olin auki vain yhdelle sormelle ja kätilö meinasi passittaa minut kotiin. Erään infektion takia lääkäri kuitenkin määräsi minulle tippana lääkitystä, minkä takia minun piti jäädä sairaalaan. Mies passitettiin kotiin ja minut kärrättiin osastolle. Siellä olon aikana supistukset hiljalleen voimistuivat ja vähän ennen yhtä menivät vedet. Siitä se synnytys sitten lähtikin vauhtiin ja supistukset voimistuivat. Ei enää tavallinen Panadol riittänyt, vaan puoli kolmen aikaan olin jo niin kipeä, että pyysin päästä saliin. Soitin miehelle, että nyt saa lähteä tulemaan.
 
Saliin päästessä olin jo ihan hermona. Kaikenmoiset haaveet luomusynnytyksestä kaikkosivat supistusten myötä ja pyysin saada kaikkea troppia, mikä vaan lievittäisi kipua. Synnytyslaulu vaihtui synnytysulinaan. Kolmen aikaan synnytyslääkäri tuli sitten laittamaan kohdunkaulan puudutteen. Siitä oli iloa ehkä puoleksi tunniksi. Miehen saapuessa paikalle kivut alkoivat kuitenkin voimistua taas ja vähän ennen neljää olin jo ihan sekaisin ja anelin vain armoa, huusin ja kiroilin.
 
Mies soitti kätilön paikalle ja hän tarkasti kohdunsuun tilanteen. Olin auennut tunnissa kolmesta sentistä kahdeksaan! Kätilö totesi että puudute oli minulle sitten se oikea, koska se oli auttanut kohtua työskentelemään tehokkaasti. Minä ensin nauroin ilosta, että asiat olivat edenneet niin nopeasti. Sitten tajusin, etten ehtisi saada epiduraalia, ja teki mieli itkeä.
 
Kätilö lohdutteli, ettei tässä mitään epiduraalia tarvita, aletaan saman tien harjoitella ponnistamista. En meinannut uskoa häntä! Nytkö jo?!? Viisi minuuttia sain ponnistella kevyesti, ja ponnistaessa supistuskivutkin katosivat ihmeellisesti. Pian sainkin jo luvan ponnistaa ihan oikeasti. Se oli supistuksiin verrattuna mukavaa puuhaa, ei pahemmin sattunutkaan. Kummempaa ponnistamisen tarvetta en missään vaiheessa tuntenut eikä minulla ollut hajua siitäkään, milloin oli supistus. Jokin vaisto vain käski ponnistaa aina oikeaan aikaan.
 
Mulla ei ollut mitään tajua ajasta. Yhtäkkiä, pitkältä tuntuvan ajan kuluttua kätilö käski kurkata jalkoväliin, josta pilkotti tumma päälaki. Se oli aika hurja näky! Pian olikin jo koko lapsi maailmassa. Koko ponnistusvaihe kesti oikeasti vain reilut viisi minuuttia. Ihana helpotuksen ja ilon tunne! Vauva oli heti virkeä ja sai täydet kymmenen pistettä. Tyttö painoi 3760 g ja oli 51 cm pitkä. [:)] Isä lähti pesemään vauvaa kätilön kanssa ja minä synnyttelemään jälkeisiä.
 
Jos avautumisvaihe oli tuntunut kauheimmalta, oikeasti vakavinta oli varmasti se, mitä sitten tapahtui: ilmeisesti vauvan nopean syntymän takia kohtu ei lähtenytkään supistumaan, vaan vuosi ja vuosi verta. Parhaimmillaan ympärilläni pyöri kaksi kätilöä, sairaanhoitaja ja lääkäri laittamassa tippaa, painelemassa alavatsaa ja tekemässä ties mitä toimenpidettä, jotta verenvuoto saataisiin loppumaan. Kun kohtu lopulta alkoi supistua ja verenvuoto vähetä, olin menettänyt arviolta 1300 ml verta. Verenpaineet olivat luokkaa 40/70 ja seuraavana päivänä mitattu hemoglobiini noin 70. Tuolloin en tajunnut tilanteen vakavuutta, vaan olin ihan onnessani lapsen syntymästä. Vasta näin jälkikäteen olen tajunnut, että siinä oli leikki kaukana. Illalla pyörryin kahdesti pyörätuoliin ja jalkeille pääsin vasta seuraavana iltapäivänä, kun olin saanut ensin kaksi pussia verta. Edelleenkään en jaksa huhkia kovinkaan paljoa. Roskien vieminen aiheuttaa jo ihan tarpeeksi heikotusta ja huimausta.
 
Inhottavasta avautumisvaiheesta ja vaarallisesta jälkeisvaiheesta huolimatta synnytyskokemus oli sävähdyttävä ja hieno. Muistot helposta ja nopeasta ponnistusvaiheesta jäävät kuitenkin mieleen päällimmäisenä, samoin ilo ja onni omasta pienestä vauvasta. Traumoja ei siis jäänyt ja ehkä minä vielä joskus synnytän uudelleenkin. Kätilö vähän vihjasi, että jo parin vuoden päästä sitten uudestaan, silloin vielä sutjakammin ja täysin luomuna. Sitä vähän kyllä epäilen...[:D]
 
yppu: samankokoisen tytön sain minäkin. Tosin meille tuli tyttö hätäsektiolla pari viikkoa LA:ta aiemmin. Itsekin tapahtumarikkaan reissun tehneenä, voin todeta että onneksi loppujen lopuksi kaikki hyvin!

Voimia!!!!
 
no niin, tässäpä tarinaa miten kaikki sitten meni[:)]

eli käynnistykseen mentiin ensimmäisen kerran 21.7 cytotecillä alettiin käynnistään mutta ei sitten mitään tapahtunu..23.7 perjantaina lääkäri passitti kotia.

takaisin sairaalaan mentiin sitten ti 27.7 ja samoilla tableteilla alettiin koittaan käynnistystä..eikä vielläkään mitään..ke 28 pvä tuli sitten lääkäri kierrolle ja tutki tilannetta alakerrassa ja totesi että voidaan puhkasta kalvot ja laitetaan tipalla supistukset käyntiin.vähänkö alko jännittään ja vihdoin asiat alko etenemään[:)]
miehen soitin paikalle, sekin oli päivätolkulla oottanut mun kans sairaalassa eikä siis mitään tahtunu niin olin passittanut sen töihin[:D]

mentiin suoraan synnytyssalinn jossa ensin laitettiin se tippa ja aina puolen tunnin välein lisättiin määrää mutta eipä alkanu supistukset vieläkään..kalvot puhkastiin sitten 2 tunnin päästä, kello oli sillon 12.siitä alkoi sitten kunnon supparit[:)] viimen!

tilanne eteni sitten hyvää vauhtia,kätilön kans oltiin puhuttu että minispinaali laitetaan sitten ponnistusvaiheeseen.kello oli 15.50 kun anestesia lääkäri soitettiin paikalle ja ihan viime hetkillä, oli niin pirunmoiset supistukset koko ajan että en ois kyllä voinu siinä maata sekuntiakaan pidempää.(olin jalkeilla oikeestaan koko avautumisvaiheen ajan)lääkäri ei meinannu millään saada sitä pistettyä..yritä siinä olla selkä pyöreenä kun hirveet supistukset ja maha niin iso,musta tuntu että oksennan siihen.se anestesia lekuri oli kyllä tosi töykee, ei lähtiessäänkään sanonu mitään,pyyhälsi vaan takinhelmat lepattaen ovesta ulos.Mutta sitten, ihana kivuton olo[:)] ei supistuksia tuntunu ollenkaan.siinä vaan naureskelin miehelle ja huilailin.

ponnistamaan alettiin sitten 16.30 ja jäppinen oli edelleen tosi ylhäällä vatsassa.ponnistin ja ponnistin eikä mitään.tuli sitten toinenkin kätilö siihen ja hän painoi vatsan päältä että josko lähtis sieltä tulemaan.olin jo hyvän tovin siinä yrittänyt kun toinen kätilö lähti lääkäriä katsomaan että täytyy varmaan imukupilla auttaa ulos.se oli oikeesti mun pahin pelko se imukuppi..sillon aattelin että ei helvetti, nyt se kyllä tulee sieltä ja 1h 4min ja meän poika synty kello 17.33 [:)] ois sitä onnen tunnetta kun se ihana pötikkä nostettiin siihen mun rinnan päälle[:)] ihana hetki! muutama tikki ommeltiin alakertaan.meät siirrettiin siitä saman tien omaan huoneeseen jossa saatiin pulla kahvit.olo oli tosi hyvä heti synnytyksen jälkeen.

synnytyksen kesto oli siis n.5,5h josta ponnistusvaihe reilun tunnin.kaiken kaikkiaan hyvä kokemus[:)]

mulla oli muuten seuraavana päivänä silmätki kipeät siitä ponnistamisesta,että vissiin sitä on ihan tosissaan tehny[:D]
 
Lukeekohan näitä enää ketään? [8|]
Heräsin 03.08. klo. 04.50 uuteen tunteeseen, kuukautiskivun tapaiseen poltteeseen alavatsalla. Nousin käymään vessassa, tarpeeni tehtyäni taas kipu vihlaisi alavatsaa ja nyt se tuntui lievästi myös selässä, tämän oli oltava supistus –mietin?
Menin takaisin sänkyyn, ajattelin seurata tilannetta kunnes mieheni herätyskello soisi 05.15. Supistuksia n. 5-7 minuutin välein kunnes kello soi… Herätin miehen ja kerroin tilanteen, tämä olisi nyt sitä mitä ollaan niin pitkään odotettu ja toivottu, olinhan tosiaan jo viikolla 41+2.
Tästä se vasta alkoi, supistukset tihenivät kahteen minuuttiin ja kovenivat kerta kerralta. Soitin sairaalaan 06.00 mieheni painostuksesta, hän oli peloissaan kun supistukset tulivat niin tiheään. Minä tietysti olisin kestänyt vielä vaikka ja mitä ja kuinka, sillä tieto siitä että tänään pääsisin synnyttämään lapseni mitä niin olin odottanut, voimaannutti todella. Nautin jokaisesta supistuksesta vaikka ne tekivätkin kipeää. Muistelin kirjoista luettua ajatusta ”jokainen supistus vie vähän lähemmäs päämäärää”. Kuvittelin kuinka avautuminen oli alkanut, ja nautin joka hetkestä [:)] Sairaalasta sanottiin se tavallinen ”pysy kotona niin pitkään kuin siltä tuntuu ja on mahdollista”.
Kahdeksan aikaan supistukset alkoivat olla jo sen verran kivuliaita että päätimme lähteä sairaalaan. Sairaalassa laittoivat minut käyrille jonka jälkeen sisätutkimukseen. Kätilö ei vielä edes tuntenut kohdunkaulaa, hetkellinen epätoivo! Luojalle kiitos, sanoi kätilö ottavansa minut silti osastolle koska näki minun olevan niin kipeä. Jos tuossa vaiheessa olisivat käännyttäneet olisin mitä luultavammin kuollut. [;)] Sairaalavaatteet ylle ja odottelemaan. Vielä toistaiseksi kivunlievityksenä toimi kuumassa suihkussa oleskelu, jumppapallolla istuminen, keinutuolissa heiluminen ja käytävällä kuikuilut, unohtamatta tietenkään mieheni jalkojeni ja selkäni hieromisia… Pikkuhiljaa kaikki alkoi olemaan vähän sekavaa, kivut olivat jo kovat. Jossain tässä kohtaa alkoi limatulppakin irtoamaan, pikkuhousut lensi mäkeen. Seuraava sisätutkimus oli joskus yhdentoista aikaan, 3-4 senttiä auki sanoi kätilö, loistavaa ajattelin ja sitten sitä lääkettä kiitos!! Ihana anestesialääkäri asteli kärrynsä kanssa huoneeseen, ”selkä kaarelle ja ihan paikallaan” todella vaikeaa näissä kivuissa, kuten varmasti kaikki tietävät! Kymmenen minuuttia ja kivut olivat, no eivät kokonaan pois mutta kestettävissä, sillä epiduraali ei toiminut vasemman puolen alavatsalle, niin minun tuuriani -ajattelin! Yritin parhaani mukaan levätä nämä kaksi tuntia jotka epiduraali minulle antoi. Kunnes vaikutus alkoi lakkaamaan, tunnen taas paremmin jokaisen supistuksen huipun, pikkuhiljaa kovempana. Kahden aikoihin kätilö tuli huoneeseen, tekivät sisätutkimuksen 7-8 senttiä auki. Halusivat puhkaista kalvot ja laittaa spiraalin vauvan päähän sykettä seuraamaan, kuulemma syke laski jokaisen supistuksen kohdalla sen verran että halusivat olla varmoja tilanteesta. Kalvot puhki, kätilö varoitteli että nyt saattaa supistukset muuttua kovemmiksi. Ja mitä vielä, tässä vaiheessa ajattelin etten hetki sitten tiennyt kivusta vielä mitään. Mitkä kivut!! Miehen käskin soittaa kelloa kun ei itse pystynyt liikkumaan, lisää satsi sitä lääkettä, HETI! [:D] Tämä kymmenen minuuttia oli ehkä pisin koskaan kohtaamani, kunnes jälleen mikä helpotus! Tällä kertaa epiduraali jopa toimi koko tarkoitetulle alueelle, ihanaa! Jo tässä vaiheessa varmistelin tilannettani lääkkeen saannissa, nuo edelliset kivut olivat niin helvetilliset. Kuulin kätilöltä että mikäli avautumista ei edellisestä ole suuremmin tapahtunut tämän satsin vaikutuksen aikana, saisin vielä kerran lääkettä, tieto oli lohduttavaa. Lyhyellä matikalla laskettuna, oli kellon oltava seuraavalla tutkimuskerralla tasan 15.45 kun kätilö kertoi ettei enää tunne reunoja ja että saan alkaa ponnistamaan. Tietystikin tuurini mukaan ei epiduraali enää vaikuttanut, joten tunsin kaiken! Ponnistusvaihe kesti intensiiviset 59 minuuttia. Imukupillakin uhkailivat koska jossain vaiheessa vauvan sykkeet laskivat kuuteenkymmeneen, onneksi kuitenkin vain hetkellisesti. Silti sain kuin sainkin hänet ihan itse ponnistettua ulos. Ja mikä tunne se olikaan, juuri niin hieno kuin sanotaan, ihan tajutonta <3
Yhteenvetona:
1. vaiheen kesto 10:55
2. vaiheen kesto 00:59
3. vaiheen kesto 00:16
Kesto yhteensä 12:10
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top