P
päivänkakkara
Vieras
[:) olis mukava kuulla miten on synnytys mennyt, jos vaan haluat jakaa sen meidän muiden kanssa[:)]
Nmnv
Vauhtiin päässyt keskustelija
Jos minä sitten alottaisin synnytyskertomuksen, vaikken ihan ensimmäinen ollutkaan heinäkuisista joka sai oman pienen nyytin syliinsä [:)]
Kaikki alkoi lauantaina 19.6, menimme miehen kanssa sairaalaan käynnistykseen 10 aikoihin aamulla. Ensin tietysti laittelivat käyrille ja tekivät sisätutkimuksen, jonka jälkeen 10.45 lääkäri laittoi käynnistys tabletin. Siinä tunti perään heti käyrillä ja pientä supistelua alkoi jo tuntumaan tiheemmin, mutta laantuivat sitten parin tunnin jälkeen. Lääkäri tuli uudestaan 4h päästä katsomaan 15 jälkeen, eikä laitettu toista tablettia koska edistystä oli tapahtunut olin 3cm auki. 17.45 supistuksia alkanut tulla tiheämpään, mutta edelleen tosi epäsäännöllisiä.
19.45 Lääkäri jälleen tutki kohdunsuun 4,5cm auki. Siitä sitten seuraavaksi siirryttiinkin jo 20 aikaan synnytys-saliin ja puhkaistiin kalvot.
n.21 alkoi kivuliaammat supistukset kävin pari kertaa suihkussa ja kätilö ehdotti ilokaasua, mutta en suostunut. Jotenkin se maski oli ällöttävä enkä saanut laitettua sitä naamalle. Siinä sit muutama tunti käveltiin ympäri synnytys-salia ja välillä maattiin käyrillä mies hieroi yläselkää aina kun supistus tuli ja itse nojailin sairaalan ikkunaa vasten ja kattelin ulos [:D]
00.40 Epiduraali annettu, oi tuo oli taivaallista ja se ei sattunut sitten yhtään tän jälkeen mies sanoikin että hymyilin ihan koko ajan [:D] siinä sitten levättiinkin hetki ja pienet unetkin taisin saada siinä välissä.
04.30 taas vähän kävelin ja yhtäkkiä tuli hirveä ponnistuksen tarve ja soitin kätilön paikalle, vielä en saanut ihan alkaa ponnistaa, kätilö teki sisätutkimuksen mutta en muista paljon siinä vaiheessa olin auki, mutta n. 05.00 sain luvan alkaa ponnistaa jos siltä tuntui.
20.6 klo:05.48 Pieni mies tuli maailmaan<3 En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, mutta jokainen tuntee sen varmasti pian omalla kohdallaan kun synnytys on ohitse[:)]
Ihmeen helpolta tuntui synnytys, varsinkin ensisynnyttäjänä, ainut kamala vaihe oli siinä 21-00 aikaan kun supistukset vain polttivat koko ajan kovempaa. Että aika kivutta tuommoinen 4166g poika tuli ulos [:D] Kätilö sanoikin että mulla on hyvä lantio ja ei tarvinnut kuin ihan vähän leikata välilihaa, kaksi pientä tikkiä sain.
Pikkuinen söi ensimmäisen kerran osastolle päästyämme n.9.00
Kaikki alkoi lauantaina 19.6, menimme miehen kanssa sairaalaan käynnistykseen 10 aikoihin aamulla. Ensin tietysti laittelivat käyrille ja tekivät sisätutkimuksen, jonka jälkeen 10.45 lääkäri laittoi käynnistys tabletin. Siinä tunti perään heti käyrillä ja pientä supistelua alkoi jo tuntumaan tiheemmin, mutta laantuivat sitten parin tunnin jälkeen. Lääkäri tuli uudestaan 4h päästä katsomaan 15 jälkeen, eikä laitettu toista tablettia koska edistystä oli tapahtunut olin 3cm auki. 17.45 supistuksia alkanut tulla tiheämpään, mutta edelleen tosi epäsäännöllisiä.
19.45 Lääkäri jälleen tutki kohdunsuun 4,5cm auki. Siitä sitten seuraavaksi siirryttiinkin jo 20 aikaan synnytys-saliin ja puhkaistiin kalvot.
n.21 alkoi kivuliaammat supistukset kävin pari kertaa suihkussa ja kätilö ehdotti ilokaasua, mutta en suostunut. Jotenkin se maski oli ällöttävä enkä saanut laitettua sitä naamalle. Siinä sit muutama tunti käveltiin ympäri synnytys-salia ja välillä maattiin käyrillä mies hieroi yläselkää aina kun supistus tuli ja itse nojailin sairaalan ikkunaa vasten ja kattelin ulos [:D]
00.40 Epiduraali annettu, oi tuo oli taivaallista ja se ei sattunut sitten yhtään tän jälkeen mies sanoikin että hymyilin ihan koko ajan [:D] siinä sitten levättiinkin hetki ja pienet unetkin taisin saada siinä välissä.
04.30 taas vähän kävelin ja yhtäkkiä tuli hirveä ponnistuksen tarve ja soitin kätilön paikalle, vielä en saanut ihan alkaa ponnistaa, kätilö teki sisätutkimuksen mutta en muista paljon siinä vaiheessa olin auki, mutta n. 05.00 sain luvan alkaa ponnistaa jos siltä tuntui.
20.6 klo:05.48 Pieni mies tuli maailmaan<3 En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, mutta jokainen tuntee sen varmasti pian omalla kohdallaan kun synnytys on ohitse[:)]
Ihmeen helpolta tuntui synnytys, varsinkin ensisynnyttäjänä, ainut kamala vaihe oli siinä 21-00 aikaan kun supistukset vain polttivat koko ajan kovempaa. Että aika kivutta tuommoinen 4166g poika tuli ulos [:D] Kätilö sanoikin että mulla on hyvä lantio ja ei tarvinnut kuin ihan vähän leikata välilihaa, kaksi pientä tikkiä sain.
Pikkuinen söi ensimmäisen kerran osastolle päästyämme n.9.00
Mekin päädyimme lopulta kesäkuun puolelle, kun menin äitiyspolille kokoarvioon keskiviikkona, ja ehdottivatkin sitten, että käynnistettäisiin, jotta ei kasvaisi yhtä isoksi kuin ensimmäiseni, jolla oli hartiat tiukassa syntyessään. Olin vähän ihmeissäni, kun en kuitenkaan ollut ajatellut, että jo samana päivänä jotain tapahtuisi, mutta mikäs siinä, kävin hakemassa tavarat kotoota ja tulin osastolle. Sain ensimmäiset kaksi tablettia suun kautta neljän tunnin välein, mutta ei tullut vielä kunnollisia supistuksia. yöllä en saanut lääkettä, mutta aamulla jälleen yhden ja sen verran vaikuttikin, että pääsin synnytyssaliin noin kolmen aikaan. Siellä puhkaistiin kalvot. Pari tuntia jouduin olemaan makuulla, jotta vauva laskeutuisi turvallisesti. Supistukset napakoituivat, mutta eivät kuitenkaan riittävästi ja laitettiin oksitosiinitippa. Siitä sitten vähitellen muuttuivat koko ajan kivuliaammiksi. Ikävää oli se, että en päässyt tipan vuoksi suihkuun tai ammeeseen, jotka ovat olleet minulle parhaat kivunlievitysmenetelmät edellisillä kerroilla. Epiduraali ei aikoinaan toiminut minulle kovin hyvin, ja siksi en sitä halunnut, mutta jossain vaiheessa kipu oli kertakaikkiaan niin sietämätöntä, että mietin jo sitäkin. Kun olin jo ihan menettänyt uskoni, oli onneksi 8cm auki ja päätin yrittää loppuun asti ilman puudutusta. Minulla oli kaksi tukihenkilöä, roikuin heissä, otin ilokaasua ja toistelin ihmeääniä ja huusin ja tein mitä sattuu ja mitä vain,jotta supistus kerrallaan selvisi hengissä. Lopulta kahdeksan tunnin jälkeen päästiin ponnistamaan, aluksi ei meinannut onnistua, kun vauva oli jotenkin oudosti siellä, mainittiin jo imukuppikin, mutta sitten kun lähti tulemaan ja siirryin sellaisten jalkatelineiden kanssa kokeilemaan, meni 12 minuuttia ja palkinto oli siinä - tuo Ninan mainitsema uskomaton tunne on korvaamaton. Poika oli väsy eikä jaksanut siinä rinnalla imeä, mutta yön mittaan saatiin syötyä ensimmäisen kerran. Yhden pienen tikin sain, mutten ei kummempia ja nyt neljän päivän päästä alkaa olla jo ihan hyvä olo.
Muiia
Vauhtiin päässyt keskustelija
Se oli siinä[:D]
Elikkäs 24.6 keskiviikkona kaupungilla vessakäynnillä järkytyin kun pöksyt oli ihan läpimärät. Ei muuta kun kotiin. Pohdin jonkun 6 tuntia kehtaanko soittaa synnärille asiasta, jos se kuitenkin oli vaan pissaa..? Soitinpa kuitenkin ja paikan päälle lähdettiin. Lapsivettä oli, oli kalvoon tullut yläosaan reikä josta sitten tihkui vettä. Torstaiksi käskivät osastolle.
Sain heti antibioottitipan käteen, vauvan infektoitumisriskin takia. Myöhemmin selvisi että mulla on streptokokki B, ja antibioottityyppi vaihtui ja sitä alkoi tulla suoneen 4 tunnin välein. Lauantaina aloin saada sitä kohdunsuuta kypsyttävää lääkettä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) ja supistuksiakin alkoi olemaan säännöllisesti - kivuttomia tosin, jotka loppuivat yön aikana. Sunnuntaina edelleen samaa lääkettä, maanantaina tuplamäärät. Ja maanantai-tiistai välisen yön sitten hyvin pitkälti valvoinkin "kuukautiskipujeni" kanssa, kunnes vähän ennen aamu viittä kastelin sängyn oikein kunnolla kun vedet meni oikein tosissaan. Limatulppa irtosi siinä samassa rytäkässä ja supistukset alkoi saman tien.
Sain kohdunsuuta avaavan piikin ja olisin saanut kipuun toisen, mutta olin etukäteen kieltäytynyt opioideista ja jatkoin sitten hammasten kiristelyä. Mies oli sairaalalla kuuden maissa ja aamupäivä meni siinää supistusten kanssa puhallellessa. Noin klo 11 päästiin synnytyssaliin, jossa sain melko äkkiä epiduraalin (missä vaiheessa olin jo 8cm auki, olisi pitänyt aiemmin alkaa sitäkin huutelemaan..). Epiduraali oli ihana, vei kivun kokonaan. Keho oli vaan vielä semmoisessa shokissa supparikivuista että tärisin aivan holtittomasti sängyssä, kätilökin vähän ihmetteli mutta totesi että kun kipu ja lihas- ja hermojännitys hellitti, aiheutti tärinät. Epiduraali kyllä myös sekotti supistukset ja mulle tiputettiin oksitosiinia suoneen että ne lähtis uudelleen käyntiin.
Ponnistamisessa meni ehkä 1/2 tuntia, yhden tikin sain alapäähän. Vauvan pisteet 9/9, sinisistä sormista ja varpaista lähti ainoat pointsit:)
Hyvä mieli jäi synnytyksestä, sen vaan sanon että jos meinaatte sitä ihanaa epiduraalia käyttää niin pyytäkää jo vähän ennen kun sattuu sietämättömästi. Minä oottelin liian pitkään kun ajattelin että kyllä mä kestän, kyllä mä kestän. Kätilöt oli ihania, piti tsemppiä yllä ja kehuivat kovasti.
Nyt onni ylimmillään <3
Sehän piti vielä sanoa, että meidän rv 36+0 keskonen painoi sitten 3150g ja oli 49cm pitkä. Viikkoa ennen syntymää ultrassa painoarvio oli 2400g, eihän se nyt ihan pitänyt paikkaansa :D. Minkähän kokoinen olisi täysiaikaisena ollut.. En uskalla ajatella.
Elikkäs 24.6 keskiviikkona kaupungilla vessakäynnillä järkytyin kun pöksyt oli ihan läpimärät. Ei muuta kun kotiin. Pohdin jonkun 6 tuntia kehtaanko soittaa synnärille asiasta, jos se kuitenkin oli vaan pissaa..? Soitinpa kuitenkin ja paikan päälle lähdettiin. Lapsivettä oli, oli kalvoon tullut yläosaan reikä josta sitten tihkui vettä. Torstaiksi käskivät osastolle.
Sain heti antibioottitipan käteen, vauvan infektoitumisriskin takia. Myöhemmin selvisi että mulla on streptokokki B, ja antibioottityyppi vaihtui ja sitä alkoi tulla suoneen 4 tunnin välein. Lauantaina aloin saada sitä kohdunsuuta kypsyttävää lääkettä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) ja supistuksiakin alkoi olemaan säännöllisesti - kivuttomia tosin, jotka loppuivat yön aikana. Sunnuntaina edelleen samaa lääkettä, maanantaina tuplamäärät. Ja maanantai-tiistai välisen yön sitten hyvin pitkälti valvoinkin "kuukautiskipujeni" kanssa, kunnes vähän ennen aamu viittä kastelin sängyn oikein kunnolla kun vedet meni oikein tosissaan. Limatulppa irtosi siinä samassa rytäkässä ja supistukset alkoi saman tien.
Sain kohdunsuuta avaavan piikin ja olisin saanut kipuun toisen, mutta olin etukäteen kieltäytynyt opioideista ja jatkoin sitten hammasten kiristelyä. Mies oli sairaalalla kuuden maissa ja aamupäivä meni siinää supistusten kanssa puhallellessa. Noin klo 11 päästiin synnytyssaliin, jossa sain melko äkkiä epiduraalin (missä vaiheessa olin jo 8cm auki, olisi pitänyt aiemmin alkaa sitäkin huutelemaan..). Epiduraali oli ihana, vei kivun kokonaan. Keho oli vaan vielä semmoisessa shokissa supparikivuista että tärisin aivan holtittomasti sängyssä, kätilökin vähän ihmetteli mutta totesi että kun kipu ja lihas- ja hermojännitys hellitti, aiheutti tärinät. Epiduraali kyllä myös sekotti supistukset ja mulle tiputettiin oksitosiinia suoneen että ne lähtis uudelleen käyntiin.
Ponnistamisessa meni ehkä 1/2 tuntia, yhden tikin sain alapäähän. Vauvan pisteet 9/9, sinisistä sormista ja varpaista lähti ainoat pointsit:)
Hyvä mieli jäi synnytyksestä, sen vaan sanon että jos meinaatte sitä ihanaa epiduraalia käyttää niin pyytäkää jo vähän ennen kun sattuu sietämättömästi. Minä oottelin liian pitkään kun ajattelin että kyllä mä kestän, kyllä mä kestän. Kätilöt oli ihania, piti tsemppiä yllä ja kehuivat kovasti.
Nyt onni ylimmillään <3
Sehän piti vielä sanoa, että meidän rv 36+0 keskonen painoi sitten 3150g ja oli 49cm pitkä. Viikkoa ennen syntymää ultrassa painoarvio oli 2400g, eihän se nyt ihan pitänyt paikkaansa :D. Minkähän kokoinen olisi täysiaikaisena ollut.. En uskalla ajatella.
Meillä oli suunniteltu sektioaika 14.7.2010, koska mulla oli raskausajan diabetes, eikä haluttu sitten vauvasta mitään suurta jättiläistä. No joka tapauksessa koko perjantai 2.7. oli pikkaisen huono olo koko ajan kolotti jostakin, mutta ajattelin sen vain johtuvan kuumasta ilmasta. Joten en ollut sen enempää huolissani. Illalla oli vielä Kylämme ensimmäiset Latotanssit ja kuulun järjestelevään toimikuntaan, eli sinne siis 3 pokani kanssa menimme. ( Isä oli työpaikan kesäristeilyllä). Latotansseissa naureskeltiin, että mitäs jos lähtee nyt syntymään, ja että sitten varasin yhden naapurin "sedän" lähtemään kuskiksi.
Kun olimme sitten kotona ja kaikessa rauhassa tehty iltapuuhat, isäkin oli ehtinyt kotiin onneksi! Meni lapsivedet, ihan yht'äkkiä, sänky aivan märkä ja vettä vaan tuli ja tuli. Ei siinä sitten muuta voinut kuin alkaa soittelemaan lastenvahteja. Sitten lähdettiin kohti Lohjan sairaalaa.
Sairaalassa sitten käyrään ja odottelemaan. Lähinnä odoteltiin leikkaussalin vapautumista ja lääkärin tuloa. siinä sain muutaman kipulääkkeen, koska alkoi hiukan jo olla tukalaa. Nukuttiin miehen kanssa hetki, tai ehkä en nukkunut.
Leikkaussaliin päästiin n. 12.30 ja sitten ei kauaa mennytkään siihen että pieni prinsessamme syntyi 12.50.
Leikkaus oli ihan miellyttävä kokemus, nyt vain odotetaan että haava paranee.
Pallkinto on aivan mahtava: kolmen pojan jälkeen TYTTÖ uskomatonta!!
Tsemppiä kaikille joilla synnytys on vielä edessä, alatie tai leikkaus.
Onnea kaikille jo synnyttäneile!!!
Kun olimme sitten kotona ja kaikessa rauhassa tehty iltapuuhat, isäkin oli ehtinyt kotiin onneksi! Meni lapsivedet, ihan yht'äkkiä, sänky aivan märkä ja vettä vaan tuli ja tuli. Ei siinä sitten muuta voinut kuin alkaa soittelemaan lastenvahteja. Sitten lähdettiin kohti Lohjan sairaalaa.
Sairaalassa sitten käyrään ja odottelemaan. Lähinnä odoteltiin leikkaussalin vapautumista ja lääkärin tuloa. siinä sain muutaman kipulääkkeen, koska alkoi hiukan jo olla tukalaa. Nukuttiin miehen kanssa hetki, tai ehkä en nukkunut.
Leikkaussaliin päästiin n. 12.30 ja sitten ei kauaa mennytkään siihen että pieni prinsessamme syntyi 12.50.
Leikkaus oli ihan miellyttävä kokemus, nyt vain odotetaan että haava paranee.
Pallkinto on aivan mahtava: kolmen pojan jälkeen TYTTÖ uskomatonta!!
Tsemppiä kaikille joilla synnytys on vielä edessä, alatie tai leikkaus.
Onnea kaikille jo synnyttäneile!!!
monkkuli
Silmät suurina ihmettelijä
Meillä oli la 6.7., 8.7. aamulla alkoi lapsivettä vuotaa, kun aamulla sängystä liikkeelle lähdin. Siinä pari tuntia sitä "ihmettelin" ja soitin synnärille. Neste oli kirkasta, joten sovittiin, että 19 aikoihin käyn näyttäytymässä sairaalalla.
Lapsivesi tosiaan oli alkanut vuotamaan, vaikka hoitaja sitä ensin vähän epäilikin, kun ei ollut tullut kunnon satsia.. Sille tielle kuitenkin jäätiin. Supistukset alkoivat joskus 21 jälkeen ja voimistuivat jatkuvasti.. Ei kuitenkaan uskottu, että sinä yönä mitään tapahtuisi.
Mies lähti 22 jälkeen käymään kotona ja itse yritin saada unen päästä kiinni. Supistukset kuitenkin voimistuivat jatkuvasti ja juuri kun ajattelin pyytää lääkettä, jotta saisin nukuttua, niin hoitajan tarkistaessa tilannetta tulehdusten varalta, totesikin että auki ollaan 6cm ja siirrytäänkin samalla synnärin puolelle (11 aikoihin). Sain juuri ja juuri soiteltua kaiken kivun keskellä miehelle, että tulee synnärin puolelle...
Ilokaasua ja happea hengittelin alkuun. Ei kuitenkaan kipuun auttanut, joten spinaalia selkään... Vaikka omaankin mielestäni korkean kipukynnyksen, niin tuosta en olisi ilman puudutusta selvinnyt.
Spinaalin jälkeen supistusten kivut katosivat, samalla katosi tunto koko alakropasta. Siinä olikin sitten kiva pusertaa pikkuista maailmaan, kun ei tuntoa enää ollut. Oli todella kummallista, kun toiset käskevät ponnistamaan, kovasti yritin, mutta kun sitä ei tuntenut tekevänsä, niin ei tiennyt että ponnistaako sitä kuitenkaan... [8|]
Pikkuisen syke heitteli sen verran, että avittivat ulostulossa hieman imukupilla. 16 min ponnistusvaiheen jälkeen pikkuinen poikamme syntyi 8.7., klo 00.11, 50cm ja 3230g [:)]. Vähän oli säikähtänyt nopeaa ulostuloaan, mutta nopeasti siitä palautui, pisteet 6-8-9.
Nyt sitä sitten opetellaan elämään uuden tulokkaan kanssa [:D]
Lapsivesi tosiaan oli alkanut vuotamaan, vaikka hoitaja sitä ensin vähän epäilikin, kun ei ollut tullut kunnon satsia.. Sille tielle kuitenkin jäätiin. Supistukset alkoivat joskus 21 jälkeen ja voimistuivat jatkuvasti.. Ei kuitenkaan uskottu, että sinä yönä mitään tapahtuisi.
Mies lähti 22 jälkeen käymään kotona ja itse yritin saada unen päästä kiinni. Supistukset kuitenkin voimistuivat jatkuvasti ja juuri kun ajattelin pyytää lääkettä, jotta saisin nukuttua, niin hoitajan tarkistaessa tilannetta tulehdusten varalta, totesikin että auki ollaan 6cm ja siirrytäänkin samalla synnärin puolelle (11 aikoihin). Sain juuri ja juuri soiteltua kaiken kivun keskellä miehelle, että tulee synnärin puolelle...
Ilokaasua ja happea hengittelin alkuun. Ei kuitenkaan kipuun auttanut, joten spinaalia selkään... Vaikka omaankin mielestäni korkean kipukynnyksen, niin tuosta en olisi ilman puudutusta selvinnyt.
Spinaalin jälkeen supistusten kivut katosivat, samalla katosi tunto koko alakropasta. Siinä olikin sitten kiva pusertaa pikkuista maailmaan, kun ei tuntoa enää ollut. Oli todella kummallista, kun toiset käskevät ponnistamaan, kovasti yritin, mutta kun sitä ei tuntenut tekevänsä, niin ei tiennyt että ponnistaako sitä kuitenkaan... [8|]
Pikkuisen syke heitteli sen verran, että avittivat ulostulossa hieman imukupilla. 16 min ponnistusvaiheen jälkeen pikkuinen poikamme syntyi 8.7., klo 00.11, 50cm ja 3230g [:)]. Vähän oli säikähtänyt nopeaa ulostuloaan, mutta nopeasti siitä palautui, pisteet 6-8-9.
Nyt sitä sitten opetellaan elämään uuden tulokkaan kanssa [:D]
Torstai-aamuna 8.7. (rv 40+1) heräsin varttia vaille yhdeksän (hiukan unikeko [:D]) siihen, että jotain lorahti housuihin. Pomppasin pystyyn ja lähdin vessaan, lisää valui ja päässä alkoi jyskyttää että "nytkö se tapahtuu, herranjumala" vaikkei viikkojenkaan puolesta yllätyksenä tullut. Tulin takaisin makuuhuoneeseen ja sanoin miehelle, että joko kusin äsken housuuni tai sitten lähdetään sairaalaan. Se pomppas kans nanosekunnissa ylös ja parahti, että soittaako hän vai soitanko minä ambulanssin, tämä järjestely siis vauvan perätilan vuoksi. Kävin ihan pikapikapika-suihkussa pesemässä yön hiet ja jalkoja pitkin valuneet vedet pois ja puin vaatteet. Soitin ambulanssin. Se tulikin pian ja mut otettiin kyytiin. Mies lähti omalla autolla perässä.
Sairaalassa menin käyrille, mies ehti paikalle, supistuksia ei kuulunut eikä näkynyt. Jonkin aikaa siinä maattuani kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen, sillon lapsivettä lorahti vähän enemmänkin. Olin vain reilun sentin auki. Mentiin perhehuoneeseen makoilemaan vähän ennen yhtätoista ja odottelemaan, että lääkäri ehtii jossain vaiheessa ultrata vauvan asennon ja napanuoran paikan (kun suunnitelmana oli alatiesynnytys). Makoilin märissä vaipoissani sängyssä ja alkoi supistuksiakin epäsäännöllisesti jo tulla, vettä lorahteli vähän väliä. Ennen kolme soitin kelloa ja kysyin kätilöltä luvan käydä vessassa vaihtamassa vähän kuivaa. Hiukan ennen neljää meidät haettin lääkärin tutkittavaksi, mä siellä sottasin koko huoneenkin kun lapsivettä ja limansekaista verta valui koko ajan... Lääkäri kokeili, olin noin 4 senttiä auki. Vauvan asentoa hän ultrasi aika kauan, kun ei meinannut oikein selvitä että mitenkä siellä ollaan. Vauva oli saanut väännettyä itsensä jalkatarjontaan ja jalka oli tyyliin jo tulossa pihalle. Leikkauspäätös oli näin ollen ainoa vaihtoehto (harmi sinänsä, lääkärin sanoin mulla on hulppea lantio [;)]. Mut jospa se lantio joskus vielä pääsis "tositoimiin" synnärillä). Köpöteltiin takaisin huoneeseen makaamaan, toisaalta jännitti hirvittävästi ja toisaalta oli rauhoittavaa tietää, että kohta alkaa tapahtua.
Hyvä että huoneeseen ehdittiin takaisin, niin tuli jo leikkauksen valmistelijat. Saliin mua lähdettiin kärräämään hyvin ripeästi, mies ei saanut lupaa tulla mukaan ja sitä varmaan pelotti koko homma enemmän kuin mua. Salissa normaali valmistelu ja vauvan syntymäaika 16.42. Ihana ivauvantku täytti huoneen ? Vauvaa näytettiin mulle ennenkuin se vietiin mittauksille ja isän hoidettavaksi. Itse leikkaus oli tosi nopea toimitus ja siitä jäi aivan mukava fiilis. Kun mut kärrättiin synnytyssaliin, vauva oli isän iholla maitopullolla. Voi mun rakkaat! Strategiset mitat 4034g/51cm ja pipo 36cm. Että hiukan oletettua isompi vauva oli (arvio kuusi päivää aiemmin 3400-3600g). Olisi se saattanut sitkeessä olla alakautta punnata maailmaan, joten jalkatarjonta oli aivan "onni onnettomuudeessa".
Lähdettiin osastolle koko porukka. Mä olin aika tokkurassa, vaikka siis ihan spinaalipuudutuksessa leikattiin. Jossain vaiheessa isä lähti kotiin, vauva meni hoitajien hoivaan. Jossain vaiheessa ennen puolta yötä mulle käytiin sanomassa, että vauvan verensokeri oli hyvin matalalla (oli ollut heti syntymän jälkeen jo hiukan alhainen mut nyt tosi alhainen) ja lämpökin hiukan alhainen, pikku nyytti lähti vastasyntyneiden teholle hoidettavaksi. Muuta "vakavampaa" ei ollut vialla, maanantai-iltaan asti vauva oli sokeritipassa. Voin kyllä sanoa, että kuullostaa tosi pelottavalta tuo teholle vieminen, mut nyttemmin on selvinnyt, että tuo matala verensokeri on aika yleinen syy käydä hakemassa vauhtia teholta. Mä pääsin kotiin maanantaina, tiistaina menimme koko pieni perhe vst:n vierihoitohuoneeseen yöksi ja eilen tultiin kotiin.
Sairaalassa menin käyrille, mies ehti paikalle, supistuksia ei kuulunut eikä näkynyt. Jonkin aikaa siinä maattuani kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen, sillon lapsivettä lorahti vähän enemmänkin. Olin vain reilun sentin auki. Mentiin perhehuoneeseen makoilemaan vähän ennen yhtätoista ja odottelemaan, että lääkäri ehtii jossain vaiheessa ultrata vauvan asennon ja napanuoran paikan (kun suunnitelmana oli alatiesynnytys). Makoilin märissä vaipoissani sängyssä ja alkoi supistuksiakin epäsäännöllisesti jo tulla, vettä lorahteli vähän väliä. Ennen kolme soitin kelloa ja kysyin kätilöltä luvan käydä vessassa vaihtamassa vähän kuivaa. Hiukan ennen neljää meidät haettin lääkärin tutkittavaksi, mä siellä sottasin koko huoneenkin kun lapsivettä ja limansekaista verta valui koko ajan... Lääkäri kokeili, olin noin 4 senttiä auki. Vauvan asentoa hän ultrasi aika kauan, kun ei meinannut oikein selvitä että mitenkä siellä ollaan. Vauva oli saanut väännettyä itsensä jalkatarjontaan ja jalka oli tyyliin jo tulossa pihalle. Leikkauspäätös oli näin ollen ainoa vaihtoehto (harmi sinänsä, lääkärin sanoin mulla on hulppea lantio [;)]. Mut jospa se lantio joskus vielä pääsis "tositoimiin" synnärillä). Köpöteltiin takaisin huoneeseen makaamaan, toisaalta jännitti hirvittävästi ja toisaalta oli rauhoittavaa tietää, että kohta alkaa tapahtua.
Hyvä että huoneeseen ehdittiin takaisin, niin tuli jo leikkauksen valmistelijat. Saliin mua lähdettiin kärräämään hyvin ripeästi, mies ei saanut lupaa tulla mukaan ja sitä varmaan pelotti koko homma enemmän kuin mua. Salissa normaali valmistelu ja vauvan syntymäaika 16.42. Ihana ivauvantku täytti huoneen ? Vauvaa näytettiin mulle ennenkuin se vietiin mittauksille ja isän hoidettavaksi. Itse leikkaus oli tosi nopea toimitus ja siitä jäi aivan mukava fiilis. Kun mut kärrättiin synnytyssaliin, vauva oli isän iholla maitopullolla. Voi mun rakkaat! Strategiset mitat 4034g/51cm ja pipo 36cm. Että hiukan oletettua isompi vauva oli (arvio kuusi päivää aiemmin 3400-3600g). Olisi se saattanut sitkeessä olla alakautta punnata maailmaan, joten jalkatarjonta oli aivan "onni onnettomuudeessa".
Lähdettiin osastolle koko porukka. Mä olin aika tokkurassa, vaikka siis ihan spinaalipuudutuksessa leikattiin. Jossain vaiheessa isä lähti kotiin, vauva meni hoitajien hoivaan. Jossain vaiheessa ennen puolta yötä mulle käytiin sanomassa, että vauvan verensokeri oli hyvin matalalla (oli ollut heti syntymän jälkeen jo hiukan alhainen mut nyt tosi alhainen) ja lämpökin hiukan alhainen, pikku nyytti lähti vastasyntyneiden teholle hoidettavaksi. Muuta "vakavampaa" ei ollut vialla, maanantai-iltaan asti vauva oli sokeritipassa. Voin kyllä sanoa, että kuullostaa tosi pelottavalta tuo teholle vieminen, mut nyttemmin on selvinnyt, että tuo matala verensokeri on aika yleinen syy käydä hakemassa vauhtia teholta. Mä pääsin kotiin maanantaina, tiistaina menimme koko pieni perhe vst:n vierihoitohuoneeseen yöksi ja eilen tultiin kotiin.
Tiamiii
Jostain jotain jo tietävä
Viime viikon keskiviikkoiltana sain hepulit miehelleni ja siitä sitten synnytys lähtikin käyntiin... Eli ke-to välisenä yönä tunsin raskausaikani ensimmäin supparit (jotka siis tunnistin suppareiksi)! aluksi ne tulivat 20min välein ja pystyin nukkumaan ihan ookoo tuon yön. Aamulla kun mies lähti töihin supparit tihenivät ja soitin kättärille, mutta kehottivat olemaan kotona kunnes supparit tulevat säännöllisesti oliko se nyt 5min välein... Siivoilin vielä to päivän kotona ja kävin kaupassa miehen avustamana, mutta olo alkoi olla niin kaamea, vaikka supparit tulivat 7min välein, että illalla oli pakko lähteä kättärille päivystykseen katsastamaan tilanne. Siellä todettiin, että kohdunsuu oli 1,5cm auki ja kotiin takaisin, sillä tässä vaiheessa saattaa vielä mennä monta päivää.. tarkistettiin myöskin vauvan asento ja kätilön mukaan se oli raivotarjonta, kuten aiemminkin oli todettu! Kätilö sanoi, että jos lapsivedet menee kotona niin ei tarvitse sitten vielä hätäillä, koska ei ole perä edellä tulossa.... Antoivat kipulääkettä ja jotain nukahtamista edistävää pilleriä kotiin mukaan..
Noh, oltiin sitten takaisin kotona perjantain puolella 02:00 ja supparit vaan tulivat kipeemmiksi ja kipeemmiksi ja soitin kolmen maissa taasen kättärille ja sanoin, että en vaan pysty olemaan enää kotona ja pakko tulla takaisin. Oltiin takaisin kättärillä puol viiden aikoihin. Siellä synnytysosastolla tarkistettiin taas vauvan asento ja se oli kuulemma edelleen raivotarjonta ja kohdusuu oli auki samat 1,5cm. Kätilö laittoi meidät ulos kävelemään ja käski takaisin aamulla 7.30, jolloin tarkastettaisiin tilanne ja kotiutettaisiin minut... Noh, kävelystä ei tullut mitään ja menin autoon istumaan ja itkemään kipujeni kanssa [:(]
Aamulla sitten kolmas kätilö alkoi tutkia minua ja sanoi kotiuttavansa, sillä supparit olivat hellittäneet 12min välein tuleviksi... Kätilö kuitenkin totesi minun olevan tuossa vaiheessa auki jo 4-5cm ja kotiin ei ollut enää lähtemistä!!! huii. Siinä vaiheessa kaikki muuttui todeksi ja alkoi jännittää todella! Samainen kätilö tutki myös että vauva oli PERÄTILASSA ja siitä se show sitten lähtikin käyntiin... Minut tutkittiin ja mitattiin, vauvan paino arvioitiin ja lekurit tulivat siihen tulokseen, että ei sektiota vaan se on synnytettävä perätilavauva. Tuossa rytäkässä tuli sitten limatulppakin.
Siinä vaiheessa itkin hädissäni ja olin aivan varma, että tästä ei hyvää seuraa. Minulle vakuuteltiin, että kaikki on kunnossa ja ei hätää. Särkylääkettä sain, mutta epiduraalin kanssa pihtailtiin ja minulle kerettiin laittaa vain joku kohdunsuun puudute. Synnytys käynnistyi pikkuhiljaa erittäin tuskallisesti, sillä supistukset tulivat edelleen erittäin harvoin ja lekuritkin olivat ihmeissään miten se on mahdollista! yleensä kuulemma synnytyssupparit tulevat muutaman min välein...
Ponnistuvaihe kesti reilun tunnin ja oli yhtä helvettiä ilman puudutteita. Mieskin joutui käymään välillä kokoomassa itseensä synnytyssalin ulkopuolella kun näki mun tuskan ja pelon. Vauva ei meinannu millään tulla ulos ja sydänäänet heikkenivät viimeisen 20min aikana. Koko ponnistusvaiheen ajan synntyssalissa oli viisi lääkäriä (lastenlääkäri, synnytyslääkärit tms, anestesialääkäri) ja kaksi kätilöä. Lopulta sain rutistettua pojan kaulaan asti maailmaan ja siinä vaiheessa voimani loppuivat. Kaksi kätilöä hyppäsi kohtuni päälle ja painoivat sitä samaan aikaan kun kahden lääkärin kädet olivat sisässäni vetämässä vauvan päätä ulos ja kun tuo pää saatiin ulos loppuivat kivut samantien! se oli helpottava tunne ja purkautui minulta hysteerisenä itkuna.
14:30 viime perjantaina taistelijavaavimme syntyi perätilasynnytyksessä ja teki meistä isän ja äidin. Vauva oli sininen ja se vietiin saman tien lastenlääkärin tutkittavaksi ja onneksi kaikki oli kunnossa! vauva on terve ja erittäin hyvinvoiva yksilö, jolle ruoka maistuu :) äitin vointi on vielä heikompi kun tuo alapää on aika riekaleena vieläkin ja pelkkä viime perjantain ajattelu saa mielen herkäksi..
Kiitän vaan Luojaani siitä, että lähdin sairaalaan juuri silloin kun siltä tuntui, enkä jäänyt kotiin odottelemaan tiheneviä suppareita! Lapsivesikin meni vasta synnytyssalissa ja en huomannut tuskissani koko veden menoa!
Jälkikäteen puolisoni selitti miksi minulle ei laitettu tuota epiduraalia eli kuulemma siksi että se olisi vaarantanut vauvan, sillä se heikentää ponnistamisen tarvetta kun minulla ne supparit tulivat muutenkin niin harvoin. Vaihtelevasti 5-12min välein. Ponnistusvaiheessa niitä tosin hoputettiin jollain tipalla.. olisiko oksitosiinihormonia ollut..?
Hyvää kesänjatkoa kaikille,
Mami ja Joonatan, 7päivää
Noh, oltiin sitten takaisin kotona perjantain puolella 02:00 ja supparit vaan tulivat kipeemmiksi ja kipeemmiksi ja soitin kolmen maissa taasen kättärille ja sanoin, että en vaan pysty olemaan enää kotona ja pakko tulla takaisin. Oltiin takaisin kättärillä puol viiden aikoihin. Siellä synnytysosastolla tarkistettiin taas vauvan asento ja se oli kuulemma edelleen raivotarjonta ja kohdusuu oli auki samat 1,5cm. Kätilö laittoi meidät ulos kävelemään ja käski takaisin aamulla 7.30, jolloin tarkastettaisiin tilanne ja kotiutettaisiin minut... Noh, kävelystä ei tullut mitään ja menin autoon istumaan ja itkemään kipujeni kanssa [:(]
Aamulla sitten kolmas kätilö alkoi tutkia minua ja sanoi kotiuttavansa, sillä supparit olivat hellittäneet 12min välein tuleviksi... Kätilö kuitenkin totesi minun olevan tuossa vaiheessa auki jo 4-5cm ja kotiin ei ollut enää lähtemistä!!! huii. Siinä vaiheessa kaikki muuttui todeksi ja alkoi jännittää todella! Samainen kätilö tutki myös että vauva oli PERÄTILASSA ja siitä se show sitten lähtikin käyntiin... Minut tutkittiin ja mitattiin, vauvan paino arvioitiin ja lekurit tulivat siihen tulokseen, että ei sektiota vaan se on synnytettävä perätilavauva. Tuossa rytäkässä tuli sitten limatulppakin.
Siinä vaiheessa itkin hädissäni ja olin aivan varma, että tästä ei hyvää seuraa. Minulle vakuuteltiin, että kaikki on kunnossa ja ei hätää. Särkylääkettä sain, mutta epiduraalin kanssa pihtailtiin ja minulle kerettiin laittaa vain joku kohdunsuun puudute. Synnytys käynnistyi pikkuhiljaa erittäin tuskallisesti, sillä supistukset tulivat edelleen erittäin harvoin ja lekuritkin olivat ihmeissään miten se on mahdollista! yleensä kuulemma synnytyssupparit tulevat muutaman min välein...
Ponnistuvaihe kesti reilun tunnin ja oli yhtä helvettiä ilman puudutteita. Mieskin joutui käymään välillä kokoomassa itseensä synnytyssalin ulkopuolella kun näki mun tuskan ja pelon. Vauva ei meinannu millään tulla ulos ja sydänäänet heikkenivät viimeisen 20min aikana. Koko ponnistusvaiheen ajan synntyssalissa oli viisi lääkäriä (lastenlääkäri, synnytyslääkärit tms, anestesialääkäri) ja kaksi kätilöä. Lopulta sain rutistettua pojan kaulaan asti maailmaan ja siinä vaiheessa voimani loppuivat. Kaksi kätilöä hyppäsi kohtuni päälle ja painoivat sitä samaan aikaan kun kahden lääkärin kädet olivat sisässäni vetämässä vauvan päätä ulos ja kun tuo pää saatiin ulos loppuivat kivut samantien! se oli helpottava tunne ja purkautui minulta hysteerisenä itkuna.
14:30 viime perjantaina taistelijavaavimme syntyi perätilasynnytyksessä ja teki meistä isän ja äidin. Vauva oli sininen ja se vietiin saman tien lastenlääkärin tutkittavaksi ja onneksi kaikki oli kunnossa! vauva on terve ja erittäin hyvinvoiva yksilö, jolle ruoka maistuu :) äitin vointi on vielä heikompi kun tuo alapää on aika riekaleena vieläkin ja pelkkä viime perjantain ajattelu saa mielen herkäksi..
Kiitän vaan Luojaani siitä, että lähdin sairaalaan juuri silloin kun siltä tuntui, enkä jäänyt kotiin odottelemaan tiheneviä suppareita! Lapsivesikin meni vasta synnytyssalissa ja en huomannut tuskissani koko veden menoa!
Jälkikäteen puolisoni selitti miksi minulle ei laitettu tuota epiduraalia eli kuulemma siksi että se olisi vaarantanut vauvan, sillä se heikentää ponnistamisen tarvetta kun minulla ne supparit tulivat muutenkin niin harvoin. Vaihtelevasti 5-12min välein. Ponnistusvaiheessa niitä tosin hoputettiin jollain tipalla.. olisiko oksitosiinihormonia ollut..?
Hyvää kesänjatkoa kaikille,
Mami ja Joonatan, 7päivää
Yppy
Näppärä viestien naputtelija
Voi Tiamiii, olipa hurja tarina. Tuli vähän sellainen olo, että et tainnut saada kauhean hyvää palvelua sairaalassa. Että pistettiin yöhön kävelemään! Ja miksei sulle kerrottu, mikset saa epiduraalia? Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, lämpöiset onnittelut uusille vanhemmille.
Muutenkin tosi kiva lukea näitä tarinoita. On näköjään niin erilaisia tapoja synnyttää ja syntyä, ja tarinat sen mukaisia. Välillä vähän kauhistuttaa, että mitä siitä omasta synnytyksestä tulee...
Muutenkin tosi kiva lukea näitä tarinoita. On näköjään niin erilaisia tapoja synnyttää ja syntyä, ja tarinat sen mukaisia. Välillä vähän kauhistuttaa, että mitä siitä omasta synnytyksestä tulee...
Jospa saisin vihdoin ja viimein minäkin tarinani tänne rustattua [:D]
Oltiin siis juhannusaattona aamulla lähdetty autolla mun landelle moikkaamaan sukulaisia... siinä sitten grillattiin, syötiin ja saunottiin mukavissa merkeissä täysin tietämättömänä tulevasta. Nousin ylös ruokapöydästä ja lähdin kävelemään vessaan, kun jotain lirahti pöksyihin... jatkoin matkaa ja kun pääsin vessaan, jotain holahti pöksyyn ja kunnolla, niin että farkut kastuivat polviin asti. Istuin hämilläni pöntölle housut jalassa ja huusin oven raosta miehen tulemaan vessaan. Pieni paniikki yritti vallata mun pään, kun mietin, että tuskimpa tuo pissaa oli... eli lapsivesien menolla juhannusaattona klo 20 käynnistyi tämän mamman synnytys.
Siitä sitten sukulaisille mies menee kertomaan, että meidän on varmaan aika alkaa ajelemaan kotiin päin, kun tuolla vessassa meni nyt lapsivedet... iso sukulaisporukka siinä sitten ihmettelemässä mun ympärillä, että sellasen juhannuksen meille tänne järjestit... ja mummo omantunnon tuskissaan ajatteli että hänen vika kun meidän saunaan käski [;)] Serkun verkkarihousut ja pikkarit lainaan, pyyhkeitä pöksyyn suojaksi, kun vettä lorahteli koko aika lisää... ja pari pyyhettä auton penkin suojaksi ja reilu tunnin kotimatka alkoi. Matkalla kotiin soittelin synnärille, ja kerroin tilannetta... sanoivat sieltä, että kun supistukset tulee säännöllisesti ja on niin kipeitä, että niitä ei kotona kestä niin sitten sairaalaan, tai jos ei supparit ala aamu klo 8 mennessä niin sitten viimeistään...
No kyllähän ne supparit alkoi jo kotimatkalla, tuli noin vartin välein... Päästiin kotiin, kävin suihkussa ja soittelin synnärille uudemman kerran, kun alkoi olla jo kipeä olo... kehotti kestämään vielä tunnin pari jos mahdollista, tässä vaiheessa kello oli noin yksi yöllä. Pari tuntia sinnittelin kotona ja pakkailin vielä sairaalalaukkua ja koitin levätä. Sitten kolmen maissa alkoi olla jo tosi kipeä olo ja päätettiin lähteä ajamaan sairaalaan, oltiin siellä noin klo 3 yöllä. Mut otettiin luukulla vastaa ja hetki odoteltiin kätilöä, joka laittoi mut sitten käyrille ja teki sisätutkimuksen... olinko auki, siitä mulla ei ole mitään muistikuvaa... mutta kätilö sanoi mun kohdunkaulan olevan tosi takana ja olevan hankala tutkia. Käyrillä oltiin noin tunti ja päästiin sellaseen "sviittiin" jossa oli parisänky yms. ja sain siellä jotain morfiinijohdannaista lääkettä ja nukahtamista edistävää... ne ei auttanu mitään, joten sinnittelin taas pari tuntia, kunnes pyysin päästä ammeeseen... se auttoi hetken, mutta sitten supistuksista tuli niin kipeitä, että mut siirrettiin kuuden jälkeen aamulla suoraan saliin hengittelee ilokaasua ja mulle laitettiin antibioottitippa koska raskausviikkoja oli vain 36+6. Ilokaasu auttoi, tai ainakin kuvittelen niin... Jossain vaiheessa mut siirrettiin keinutuolista sängylle ja mulle tultiin laittamaan epiduraali, vaikka en ollut sitä muistaakseni itse edes pyytänyt... olin varmaan vaan niin kipeen kuuloinen ja näköinen, että näkivät parhaaksi laittaa sen kysymättä... no eipä haitannut! [:D] En tiedä paljonko kello oli, kun mua pyydettiin alkaa ponnistelemaan pikkuhiljaa... tein työtä käskettyä, mutta mitään ei oikeen tuntunut tapahtuvan... vauvan tukka kuulemma näkyi koko ajan, mutta kohdunkaula oli tämänkin kätilön mielestä kummallisen takana ja vauvan pää vain meni edestakaisin. Ponnistin ja ponnistin ja tässä vaiheessa huoneessa oli jo kaksi kätilöä jotka piti mun jalkoja ylhäällä koukussa, kun en itse jaksanut enää, tuli kolmas kätilö, joka oli polvillaan mun sängyn reunalla ja painoi vauvaa mun mahan päältä ulos... kun sekään ei auttanut niin tuli lääkäri joka yritti imukupilla avustaa vauvaa ulos kolmella vedolla, mutta sekään ei auttanut... tässä vaiheessa olin ponnistanut 50 min, kun korvissa kajahti sanat "Nyt lähdetään hätäsektioon..."
Sitten tuli hysteerinen itku ja paniikki ja muisti lähti lähes kokonaan... Mieskin oli ollut kuulemma ihan paniikissa ja muistan vaan, että hän kysyi että "Saako tulla mukaan?" ja eipä tietenkään saanut vaan jäi sitten hölmistyneenä seisomaan sinne saliin kun mua lähettiin juosten viemään synnärin läpi ja hissillä yläkerrassa olevaan leikkuriin... Muistan vaan kuinka mut vietiin odotusaulan läpi ja siinä joku pariskunta oli ilmeisesti tulossa synnyttämään... Toivottavasti eivät saaneet traumoja... [:D]
Sauraava kunnon muistikuva onkin sitten, kun herään heräämössä ja hoitaja on siinä vieressä. Ei ihan ensin meinannu tajuta ite että mitä on tapahtunu, mutta sitten kun tajusin niin ekat kysymykset oli "Tyttö vai poika?" ja "Onko vauva kunnossa?" ja "Missä mun mies on?" ... näihin kysymyksiin sain vastauksen ja sain kuulla että kaikilla kaikki hyvin ja mies ja vauva ovat lastenosastolla. Sain puhua miehen kanssa puhelimessa hetken. Olin heräämössä herättyäni vielä n. tunnin ja sitten mut siirrettiin synnyttäneiden osastolle. Mies tuli sinne myös ja näytti kamerasta kuvia ihanasta vauvasta. [:)] Illalla mut viestiin sängyllä katsomaan vauvaa ja sain hänet rinnalle, mutta yöksi tyttö jäi vielä keräämään voimia lastenosastolle. Minä vietin sitten ekan yön sairaalassa "yksin", mutta jo seuraavana aamuna tyttö pääsi meidän kanssa lapsivuodeosastolle. Viikko oltiin sairaalassa ja yhden yön tyttö sai sinivalohoitoa keltaisuuteen ja oli verikoetarkkailussa keskosuutensa takia. Tyttö siis syntyi päivää ennen täysiaikaisuutta viikoilla 36+6, ja siksi hänellä papereissa merkintänä keskosuus, vaikka kokoa oli kuitenkin 3250 g ja 46 cm... kaukana keskosesta [;)] Tyttö syntyi juhannuspäivänä klo 11:48.
Huh, tulipa pitkä stoori... ja vähän sekavakin, niinkuin koko synnytyskin oli... [:D]
Oltiin siis juhannusaattona aamulla lähdetty autolla mun landelle moikkaamaan sukulaisia... siinä sitten grillattiin, syötiin ja saunottiin mukavissa merkeissä täysin tietämättömänä tulevasta. Nousin ylös ruokapöydästä ja lähdin kävelemään vessaan, kun jotain lirahti pöksyihin... jatkoin matkaa ja kun pääsin vessaan, jotain holahti pöksyyn ja kunnolla, niin että farkut kastuivat polviin asti. Istuin hämilläni pöntölle housut jalassa ja huusin oven raosta miehen tulemaan vessaan. Pieni paniikki yritti vallata mun pään, kun mietin, että tuskimpa tuo pissaa oli... eli lapsivesien menolla juhannusaattona klo 20 käynnistyi tämän mamman synnytys.
Siitä sitten sukulaisille mies menee kertomaan, että meidän on varmaan aika alkaa ajelemaan kotiin päin, kun tuolla vessassa meni nyt lapsivedet... iso sukulaisporukka siinä sitten ihmettelemässä mun ympärillä, että sellasen juhannuksen meille tänne järjestit... ja mummo omantunnon tuskissaan ajatteli että hänen vika kun meidän saunaan käski [;)] Serkun verkkarihousut ja pikkarit lainaan, pyyhkeitä pöksyyn suojaksi, kun vettä lorahteli koko aika lisää... ja pari pyyhettä auton penkin suojaksi ja reilu tunnin kotimatka alkoi. Matkalla kotiin soittelin synnärille, ja kerroin tilannetta... sanoivat sieltä, että kun supistukset tulee säännöllisesti ja on niin kipeitä, että niitä ei kotona kestä niin sitten sairaalaan, tai jos ei supparit ala aamu klo 8 mennessä niin sitten viimeistään...
No kyllähän ne supparit alkoi jo kotimatkalla, tuli noin vartin välein... Päästiin kotiin, kävin suihkussa ja soittelin synnärille uudemman kerran, kun alkoi olla jo kipeä olo... kehotti kestämään vielä tunnin pari jos mahdollista, tässä vaiheessa kello oli noin yksi yöllä. Pari tuntia sinnittelin kotona ja pakkailin vielä sairaalalaukkua ja koitin levätä. Sitten kolmen maissa alkoi olla jo tosi kipeä olo ja päätettiin lähteä ajamaan sairaalaan, oltiin siellä noin klo 3 yöllä. Mut otettiin luukulla vastaa ja hetki odoteltiin kätilöä, joka laittoi mut sitten käyrille ja teki sisätutkimuksen... olinko auki, siitä mulla ei ole mitään muistikuvaa... mutta kätilö sanoi mun kohdunkaulan olevan tosi takana ja olevan hankala tutkia. Käyrillä oltiin noin tunti ja päästiin sellaseen "sviittiin" jossa oli parisänky yms. ja sain siellä jotain morfiinijohdannaista lääkettä ja nukahtamista edistävää... ne ei auttanu mitään, joten sinnittelin taas pari tuntia, kunnes pyysin päästä ammeeseen... se auttoi hetken, mutta sitten supistuksista tuli niin kipeitä, että mut siirrettiin kuuden jälkeen aamulla suoraan saliin hengittelee ilokaasua ja mulle laitettiin antibioottitippa koska raskausviikkoja oli vain 36+6. Ilokaasu auttoi, tai ainakin kuvittelen niin... Jossain vaiheessa mut siirrettiin keinutuolista sängylle ja mulle tultiin laittamaan epiduraali, vaikka en ollut sitä muistaakseni itse edes pyytänyt... olin varmaan vaan niin kipeen kuuloinen ja näköinen, että näkivät parhaaksi laittaa sen kysymättä... no eipä haitannut! [:D] En tiedä paljonko kello oli, kun mua pyydettiin alkaa ponnistelemaan pikkuhiljaa... tein työtä käskettyä, mutta mitään ei oikeen tuntunut tapahtuvan... vauvan tukka kuulemma näkyi koko ajan, mutta kohdunkaula oli tämänkin kätilön mielestä kummallisen takana ja vauvan pää vain meni edestakaisin. Ponnistin ja ponnistin ja tässä vaiheessa huoneessa oli jo kaksi kätilöä jotka piti mun jalkoja ylhäällä koukussa, kun en itse jaksanut enää, tuli kolmas kätilö, joka oli polvillaan mun sängyn reunalla ja painoi vauvaa mun mahan päältä ulos... kun sekään ei auttanut niin tuli lääkäri joka yritti imukupilla avustaa vauvaa ulos kolmella vedolla, mutta sekään ei auttanut... tässä vaiheessa olin ponnistanut 50 min, kun korvissa kajahti sanat "Nyt lähdetään hätäsektioon..."
Sitten tuli hysteerinen itku ja paniikki ja muisti lähti lähes kokonaan... Mieskin oli ollut kuulemma ihan paniikissa ja muistan vaan, että hän kysyi että "Saako tulla mukaan?" ja eipä tietenkään saanut vaan jäi sitten hölmistyneenä seisomaan sinne saliin kun mua lähettiin juosten viemään synnärin läpi ja hissillä yläkerrassa olevaan leikkuriin... Muistan vaan kuinka mut vietiin odotusaulan läpi ja siinä joku pariskunta oli ilmeisesti tulossa synnyttämään... Toivottavasti eivät saaneet traumoja... [:D]
Sauraava kunnon muistikuva onkin sitten, kun herään heräämössä ja hoitaja on siinä vieressä. Ei ihan ensin meinannu tajuta ite että mitä on tapahtunu, mutta sitten kun tajusin niin ekat kysymykset oli "Tyttö vai poika?" ja "Onko vauva kunnossa?" ja "Missä mun mies on?" ... näihin kysymyksiin sain vastauksen ja sain kuulla että kaikilla kaikki hyvin ja mies ja vauva ovat lastenosastolla. Sain puhua miehen kanssa puhelimessa hetken. Olin heräämössä herättyäni vielä n. tunnin ja sitten mut siirrettiin synnyttäneiden osastolle. Mies tuli sinne myös ja näytti kamerasta kuvia ihanasta vauvasta. [:)] Illalla mut viestiin sängyllä katsomaan vauvaa ja sain hänet rinnalle, mutta yöksi tyttö jäi vielä keräämään voimia lastenosastolle. Minä vietin sitten ekan yön sairaalassa "yksin", mutta jo seuraavana aamuna tyttö pääsi meidän kanssa lapsivuodeosastolle. Viikko oltiin sairaalassa ja yhden yön tyttö sai sinivalohoitoa keltaisuuteen ja oli verikoetarkkailussa keskosuutensa takia. Tyttö siis syntyi päivää ennen täysiaikaisuutta viikoilla 36+6, ja siksi hänellä papereissa merkintänä keskosuus, vaikka kokoa oli kuitenkin 3250 g ja 46 cm... kaukana keskosesta [;)] Tyttö syntyi juhannuspäivänä klo 11:48.
Huh, tulipa pitkä stoori... ja vähän sekavakin, niinkuin koko synnytyskin oli... [:D]
Pihlajainen
Jostain jotain jo tietävä
Tässä meidän synnytystarinaa... [:)]
Torstai 8.7. oli helteinen päivä. Oli rv 40+3. Olimme jo monena päivänä kokeilleet keksiä vaikka mitä tekemistä, jolla synnytys alkaisi. Mielikuvitus alkoi jo loppua. Lähdimme sitten rannalle, kävimme kahlailemassa, söimme jäätelöt ja pelasimme erän minigolfia. Hiki oli, mutta supistuksia tai muutakaan toivottuja merkkejä ei tuntunut.
Nukkumaan menimme n. klo 23.00. Kevyitä supistuksia oli ehkä tullut jo illalla, mutta nyt ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Ehdin nukkua ehkä puolisen tuntia, kun jo nousin ylös niitä ihmettelemään. Mies oli nukahtanut ja annoin hänen jatkaa uniaan, koska en oikein uskonut vielä, että lähtö olisi edessä. Supistukset kuitenkin tihentyivät ja voimistuivat. Maha oli sekaisin ja kävin ainakin viisi kertaa vessassa. Kahdelta yöllä soitin synnyttäjien vastaanottoon ja kerroin, että supistuksia on tullut säännöllisesti jo yli kahden tunnin ajan ja viimeiset puolituntia n. 5 minuutin välein. Sain neuvon ottaa kaksi parasetamolia ja yrittää mennä nukkumaan… Vähän harmitti – ajattelin, että ei kai tästä sitten lähtöä tullutkaan. Tein työtä käskettyä. Heti asetuttuani makuulle, tuli kuitenkin jo niin kipeä supistus, että pisti puuskuttamaan. Nousin ylös ja jatkoin käveleskelyä. Oli hankala istuakin. Herätin pian miehen ja sanoin, että tuutko kaveriksi, en oikein jaksa enää yksin. Mies katsoi oloani hetken ja totesi, että eiköhän me kohta lähdetä. Hän söi puurot ja minä kävin sillä aikaa suihkussa. Itseäni alkoi huolestuttaa, etten pian pystyisi enää istumaan automatkaa. Kestin supistukset pöydän reunaan nojaten, mutta muut asennot alkoivat tuntua mahdottomilta. 03.30 soitin uudelleen ja nyt vastaanotosta sanottiin, että alkakaahan sitten tulemaan.
Olimme sairaalassa hieman ennen neljää. Minut otettiin tutkimushuoneeseen ja miestä pyydettiin odottamaan hetki ulkopuolella. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi synnytyksen olevan käynnissä. Kohdunkaula oli hävinnyt ja olin 2cm auki. Kysyin, olimmeko tulleet liian aikaisin, mihin kätilö sanoi, että ei, kyllä nyt sai jo tulla, vaikka kiirettä ei vielä ollutkaan. Sain peräruiskeen suolen tyhjentämiseksi. Sitten otettiin vähän vauvan sydänkäyrää ja supistuskäyrää ja mies pääsi vierelleni. Pian jo siirryimmekin synnytyssaliin.
Supistuksia tuli tiheästi ja voimistuen. Klo 5.15 menin suihkuun, joka auttoi kyllä jonkin verran kipuun. Viivyin suihkun alla noin puoli tuntia. Pian kätilö tuli tekemään alatutkimuksen ja olin 3 cm auki. Supistuksia tuli kuulemma hieman liian tiheästi, mikä saattaisi aiheuttaa ”kohdun väsymisen” ennen varsinaista ponnistusta. Melko kipeäkin olin, joten kätilö ehdotti epiduraalia. Kysyin hidastaako se synnytyksen etenemistä, mihin hän vakuutti, että ei enää tässä vaiheessa… Minulle laitettiin kanyyli ja tippa ja klo 6.35 tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalin. Jännitin sen laittoa aika paljon, koska olin kuullut sen olevan kivuliasta. Yllätyin kuitenkin postitiivisesti: pahimmalta tuntui kippuraan kylkiasentoon meno supistuksien kanssa. Itse neulan laitto ei tuntunut oikeastaan miltään. Epiduraali auttoi mukavasti. Tunsin supistukset hyvin edelleen, mutta pahin terä kivusta oli poissa. Supistukset alkoivat harventua, mutta samalla avautuminen hidastui – kuitenkin!
8.15 laitettiin oksitosiinitippa jouduttamaan avautumista. Kun olin 5cm auki, lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Puoli kymmenen maissa olin vasta 5cm auki, mutta ilmeisesti oksitosiinin takia alkoi jo työnnättää. Siinä sitä taisteltiin. Joka kerta, kun kätilö tutki, hän totesi, että vauva on laskeutunut, mutta avautuminen ei ole edistynyt. Ja mua ponnistutti. Mies piteli supistusten aikana kädestä kiinni, mikä auttoi ihmeesti. Jossain vaiheessa hän sanoi, että supistuskäyrällä loppuu asteikko kesken: niin kovia olivat supistukset. Aika kului ja tilanne jatkui samanlaisena. Välillä nousin konttausasentoon, välillä olin kyljellään. Epiduraalin takia, en päässyt liikkumaan, mutta oikeastaan en sitä kaivannutkaan.
Noin klo 12.00 olin 6-7cm auki ja kätilö totesi, että ”ei tässä olla ihan turhaa puuskutettu”. Minä sanoinkin, että kestän kyllä supistukset, jos homma vaan etenee. Klo 15.15 oli vihdoinkin aika alkaa oikeasti ponnistamaan. Se oli kyllä helpostus, kun niin pitkään olin taistellut ponnistamista vastaan. Alku meni melko hyvin ja jaksoin ponnistaa, kätilö kehui, että tekniikka on oikea. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi usko loppua. Itse en tuntenut lainkaan, että edistystä tapahtuisi, vaikka kätilö vakuutteli, että hyvin menee. Ponnistin niin lujaa kuin jaksoin, ja kuitenkin koko ajan kannustettiin: ”Vielä! Ja Uudelleen! Ja vielä! Mies istui vierellä ja on uskomatonta miten paljon auttoi pelkästään se, että hän pysyi siinä tyynenä ja katsoi silmiini. Tunnin ponnistamisen jälkeen olin jo ihan tärinä kunnossa ja uuvuksissa. Paikalla oli kolme kätilöä, jotka sitten totesivat, että otetaan imukuppi avuksi. Imukupin laitto oli inhottavaa ja sai minut huutamaan. Ja sitten se vielä irtosi useita kertoja ja piti laittaa uudelleen. Ponnistamisen aikana tuntui, että varmasti repeän kahtia, kun kiskoivat imukupilla. Muistan huutaneeni aika lujaa. Sitten kätilö sanoi, että ”tukkaa näkyy jo”, mistä sain vielä hieman voimia. Vihdoin sitten klo 16.20 poika syntyi. Uskomaton tunne, kun hän luiskahti lopulta ulos ja kätilö nosti hänet ylös. Vauva alkoi heti itkeä ja huokasin helpotuksesta: hän oli kunnossa! Napanuora oli ollut kaksi kertaa kaulan ympärillä, mutta onneksi niin löysästi, ettei ollut aiheuttanut vaaraa. Tuore isä leikkasi napanuoran ja poika vietiin pesulle. Pitkän synnytyksen takia pojan lämpö oli noussut, joten häntä vain vilautettiin minulle ja vietiin sitten toiseen huoneeseen lämpökaappiin. Isä meni mukana. Kuulin vasta nyt, että minulle oli tehty myös episiotomia. En ollut lainkaan huomannut sitä. Kun istukka oli tullut ulos, minut tikattiin kuntoon. Olo oli jotenkin epätodellinen ja melko euforinen, vaikka tärisin kauttaaltaan.
Noin tunnin kuluttua kätilö kysyi, pystyisinkö suihkuun ja sanoin pystyväni. Kun nousin seisomaan, alkoi hieman heikottaa. Kätilö tuli kanssani suihkuhuoneeseen ja istuin suihkupenkille. Sitten pimeni. Olin pyörtynyt! Onneksi ehdin istua ja kätilö sai kiinni, joten en tipahtanut lattialle. Olin menettänyt verta synnytyksessä 850 ml ja koko 15 tuntisen synnytykseni aikana olin syönyt ainoastaan yhden voileivän, joten eipä tuo kovin ihme ollut. Menin sitten takaisin sänkyyn pötköttelemään. Mies oli tullut takaisin ja pian saimme synttärikahvit. Sitten vauva tuotiin takaisin ja vihdoin sain hänet rinnalle. Pikkuinen poikamme oli aivan täydellinen!
Pojalla oli päälaen oikealla sivustalla iso ruhje imukupista, mikä todennäköisesti aiheutti myöhemmin bilirubiiniarvojen nousun. Poika oli ollut tulossa pää vinossa, minkä takia tarvitsin vetoapua synnytyksen viimeisiin hetkiin. Muuten poika oli virkistynyt lämpökaapissa kuntoon ja pääsimme pian jo osastolle toisiamme ihmettelemään. Vaikka synnytys oli pitkä, ei minulle jäänyt siitä ollenkaan pahoja muistoja. Ainoastaan viimeinen puolituntinen oli todella rankka. Muuten aika meni hujauksessa: ihmeelliseltä tuntuu, että se kesti yli puoli vuorokautta! Mutta mahtava kokemus oli. Ja lopussa mieletön palkinto: syötävän suloinen oma poika.
Torstai 8.7. oli helteinen päivä. Oli rv 40+3. Olimme jo monena päivänä kokeilleet keksiä vaikka mitä tekemistä, jolla synnytys alkaisi. Mielikuvitus alkoi jo loppua. Lähdimme sitten rannalle, kävimme kahlailemassa, söimme jäätelöt ja pelasimme erän minigolfia. Hiki oli, mutta supistuksia tai muutakaan toivottuja merkkejä ei tuntunut.
Nukkumaan menimme n. klo 23.00. Kevyitä supistuksia oli ehkä tullut jo illalla, mutta nyt ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Ehdin nukkua ehkä puolisen tuntia, kun jo nousin ylös niitä ihmettelemään. Mies oli nukahtanut ja annoin hänen jatkaa uniaan, koska en oikein uskonut vielä, että lähtö olisi edessä. Supistukset kuitenkin tihentyivät ja voimistuivat. Maha oli sekaisin ja kävin ainakin viisi kertaa vessassa. Kahdelta yöllä soitin synnyttäjien vastaanottoon ja kerroin, että supistuksia on tullut säännöllisesti jo yli kahden tunnin ajan ja viimeiset puolituntia n. 5 minuutin välein. Sain neuvon ottaa kaksi parasetamolia ja yrittää mennä nukkumaan… Vähän harmitti – ajattelin, että ei kai tästä sitten lähtöä tullutkaan. Tein työtä käskettyä. Heti asetuttuani makuulle, tuli kuitenkin jo niin kipeä supistus, että pisti puuskuttamaan. Nousin ylös ja jatkoin käveleskelyä. Oli hankala istuakin. Herätin pian miehen ja sanoin, että tuutko kaveriksi, en oikein jaksa enää yksin. Mies katsoi oloani hetken ja totesi, että eiköhän me kohta lähdetä. Hän söi puurot ja minä kävin sillä aikaa suihkussa. Itseäni alkoi huolestuttaa, etten pian pystyisi enää istumaan automatkaa. Kestin supistukset pöydän reunaan nojaten, mutta muut asennot alkoivat tuntua mahdottomilta. 03.30 soitin uudelleen ja nyt vastaanotosta sanottiin, että alkakaahan sitten tulemaan.
Olimme sairaalassa hieman ennen neljää. Minut otettiin tutkimushuoneeseen ja miestä pyydettiin odottamaan hetki ulkopuolella. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi synnytyksen olevan käynnissä. Kohdunkaula oli hävinnyt ja olin 2cm auki. Kysyin, olimmeko tulleet liian aikaisin, mihin kätilö sanoi, että ei, kyllä nyt sai jo tulla, vaikka kiirettä ei vielä ollutkaan. Sain peräruiskeen suolen tyhjentämiseksi. Sitten otettiin vähän vauvan sydänkäyrää ja supistuskäyrää ja mies pääsi vierelleni. Pian jo siirryimmekin synnytyssaliin.
Supistuksia tuli tiheästi ja voimistuen. Klo 5.15 menin suihkuun, joka auttoi kyllä jonkin verran kipuun. Viivyin suihkun alla noin puoli tuntia. Pian kätilö tuli tekemään alatutkimuksen ja olin 3 cm auki. Supistuksia tuli kuulemma hieman liian tiheästi, mikä saattaisi aiheuttaa ”kohdun väsymisen” ennen varsinaista ponnistusta. Melko kipeäkin olin, joten kätilö ehdotti epiduraalia. Kysyin hidastaako se synnytyksen etenemistä, mihin hän vakuutti, että ei enää tässä vaiheessa… Minulle laitettiin kanyyli ja tippa ja klo 6.35 tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalin. Jännitin sen laittoa aika paljon, koska olin kuullut sen olevan kivuliasta. Yllätyin kuitenkin postitiivisesti: pahimmalta tuntui kippuraan kylkiasentoon meno supistuksien kanssa. Itse neulan laitto ei tuntunut oikeastaan miltään. Epiduraali auttoi mukavasti. Tunsin supistukset hyvin edelleen, mutta pahin terä kivusta oli poissa. Supistukset alkoivat harventua, mutta samalla avautuminen hidastui – kuitenkin!
8.15 laitettiin oksitosiinitippa jouduttamaan avautumista. Kun olin 5cm auki, lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Puoli kymmenen maissa olin vasta 5cm auki, mutta ilmeisesti oksitosiinin takia alkoi jo työnnättää. Siinä sitä taisteltiin. Joka kerta, kun kätilö tutki, hän totesi, että vauva on laskeutunut, mutta avautuminen ei ole edistynyt. Ja mua ponnistutti. Mies piteli supistusten aikana kädestä kiinni, mikä auttoi ihmeesti. Jossain vaiheessa hän sanoi, että supistuskäyrällä loppuu asteikko kesken: niin kovia olivat supistukset. Aika kului ja tilanne jatkui samanlaisena. Välillä nousin konttausasentoon, välillä olin kyljellään. Epiduraalin takia, en päässyt liikkumaan, mutta oikeastaan en sitä kaivannutkaan.
Noin klo 12.00 olin 6-7cm auki ja kätilö totesi, että ”ei tässä olla ihan turhaa puuskutettu”. Minä sanoinkin, että kestän kyllä supistukset, jos homma vaan etenee. Klo 15.15 oli vihdoinkin aika alkaa oikeasti ponnistamaan. Se oli kyllä helpostus, kun niin pitkään olin taistellut ponnistamista vastaan. Alku meni melko hyvin ja jaksoin ponnistaa, kätilö kehui, että tekniikka on oikea. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi usko loppua. Itse en tuntenut lainkaan, että edistystä tapahtuisi, vaikka kätilö vakuutteli, että hyvin menee. Ponnistin niin lujaa kuin jaksoin, ja kuitenkin koko ajan kannustettiin: ”Vielä! Ja Uudelleen! Ja vielä! Mies istui vierellä ja on uskomatonta miten paljon auttoi pelkästään se, että hän pysyi siinä tyynenä ja katsoi silmiini. Tunnin ponnistamisen jälkeen olin jo ihan tärinä kunnossa ja uuvuksissa. Paikalla oli kolme kätilöä, jotka sitten totesivat, että otetaan imukuppi avuksi. Imukupin laitto oli inhottavaa ja sai minut huutamaan. Ja sitten se vielä irtosi useita kertoja ja piti laittaa uudelleen. Ponnistamisen aikana tuntui, että varmasti repeän kahtia, kun kiskoivat imukupilla. Muistan huutaneeni aika lujaa. Sitten kätilö sanoi, että ”tukkaa näkyy jo”, mistä sain vielä hieman voimia. Vihdoin sitten klo 16.20 poika syntyi. Uskomaton tunne, kun hän luiskahti lopulta ulos ja kätilö nosti hänet ylös. Vauva alkoi heti itkeä ja huokasin helpotuksesta: hän oli kunnossa! Napanuora oli ollut kaksi kertaa kaulan ympärillä, mutta onneksi niin löysästi, ettei ollut aiheuttanut vaaraa. Tuore isä leikkasi napanuoran ja poika vietiin pesulle. Pitkän synnytyksen takia pojan lämpö oli noussut, joten häntä vain vilautettiin minulle ja vietiin sitten toiseen huoneeseen lämpökaappiin. Isä meni mukana. Kuulin vasta nyt, että minulle oli tehty myös episiotomia. En ollut lainkaan huomannut sitä. Kun istukka oli tullut ulos, minut tikattiin kuntoon. Olo oli jotenkin epätodellinen ja melko euforinen, vaikka tärisin kauttaaltaan.
Noin tunnin kuluttua kätilö kysyi, pystyisinkö suihkuun ja sanoin pystyväni. Kun nousin seisomaan, alkoi hieman heikottaa. Kätilö tuli kanssani suihkuhuoneeseen ja istuin suihkupenkille. Sitten pimeni. Olin pyörtynyt! Onneksi ehdin istua ja kätilö sai kiinni, joten en tipahtanut lattialle. Olin menettänyt verta synnytyksessä 850 ml ja koko 15 tuntisen synnytykseni aikana olin syönyt ainoastaan yhden voileivän, joten eipä tuo kovin ihme ollut. Menin sitten takaisin sänkyyn pötköttelemään. Mies oli tullut takaisin ja pian saimme synttärikahvit. Sitten vauva tuotiin takaisin ja vihdoin sain hänet rinnalle. Pikkuinen poikamme oli aivan täydellinen!
Pojalla oli päälaen oikealla sivustalla iso ruhje imukupista, mikä todennäköisesti aiheutti myöhemmin bilirubiiniarvojen nousun. Poika oli ollut tulossa pää vinossa, minkä takia tarvitsin vetoapua synnytyksen viimeisiin hetkiin. Muuten poika oli virkistynyt lämpökaapissa kuntoon ja pääsimme pian jo osastolle toisiamme ihmettelemään. Vaikka synnytys oli pitkä, ei minulle jäänyt siitä ollenkaan pahoja muistoja. Ainoastaan viimeinen puolituntinen oli todella rankka. Muuten aika meni hujauksessa: ihmeelliseltä tuntuu, että se kesti yli puoli vuorokautta! Mutta mahtava kokemus oli. Ja lopussa mieletön palkinto: syötävän suloinen oma poika.
P
päivänkakkara
Vieras
kyllä on mukava kun ootta jaksanu kirjottaa tänne[:)] kiva on lukea niitä.On kyllä niin omanlaisensa kokemus jokaisella[:)]
omaa odotellessa..
omaa odotellessa..
Noniin, vauva nukkuu joten nyt aikaa kirjoitella [:)]
Ke-to yönä (15.7.) heräsin vessahätään klo 3. Kävin pissalla ja sen jälkeen normaalisti takaisin nukkumaan. Puolen tunnin päästä tunsin kuitenkin ensimmäisen kivuliaan supistuksen. Ei mennyt kauaa, kun toinen supistus jo teki tuloaan. Kipuaalto lähti alaselästä, siirtyi alavatsalle ja nousi kuin aallonharja. Puolisen tuntia hengittelin ohjeiden mukaisesti, jotta sain supistukset otettua vastaan. Kun huomasin supistusten tulevan useammin kuin aiemmin, hain kännykän ja kellotin 10 minuuttia. Supistuksen kesto oli n. 60-90 sek ja niitä tuli 3 minuutin välein. Hengitystekniikan avulla kärvistelin kuitenkin kipuineni klo 04:50 asti kunnes sängyssä makaaminen alkoi ahdistamaan ja siirryin polvilleni sängyn viereen. Tässä vaiheessa mieheni heräsi ja sanoin hänelle että jos nämä tästä nyt jatkuu niin on pakko lähteä.
Klo 5:30 oltiin sitten synnärillä ja käyrille mentiin. Supistuksia tuli tiheään ja hengittelin yhä raskaammin. Sisätutkimus osoitti 3 cm avautumisen. Siirryttiin siis suoraan synnytyshuoneeseen.
Klo 11:45 asti kestin supistuskipuja jotka alkoivat käydä sietämättömiksi. En pystynyt ottamaan ilokaasua, koska se happinaamari ahdisti (ja haisi yököttävältä)...pari kertaa siis kokeilin, mutta meinasin oksentaa. Syy oli siinä, että olisi pitänyt keskittyä maskin kiinni pitämiseen naamalla, supistuskipuihin sekä hengitystekniikkaan. Halusin keskittyä vain supistuskipujen yli pääsemiseen.
Epiduraalin sain ollessani auki 4-5 cm eli vähän vaille klo 12. Helpotus oli suuri!!
Pari tuntia vierähti epiduraalin vaikutuksessa ja klo 14:20 alkoi kipuilut tulemaan takaisin. Sisätutkimus osoitti 7-8 cm avautumisen. Limatulppakin oli irronnut supistuksista jossain vaiheessa. Kaikki meni hyvin tähän asti kunnes;
sain uuden epiduraalin n. 14:45 kun aiempi alkoi menettämään tehoa. Epiduraalin vaikutus jäi toispuoleiseksi tässä vaiheessa ja tunsin supistuskivut vasemmalla puolella. Pystyin kuitenkin n. 1,5 h kestämään kipuja hengitystekniikkaa apuna käyttäen, mutta sitten teho alkoi hiipumaan puudutuksesta.
Minulle annettiin jotain puudutetta n. klo 16:20 (vaikutusaika pitäisi olla 1,5h) jonka piti vaikuttaa ainoastaan puuduttumattomaan puoleen, mutta kas kummaa, puudute vaikutti myös oikeallepuolelle joka oli jo valmiiksi puutunut. Tämä aiheutti sen, että puudute ei koskaan vaikuttanut vasemmalle puolelle kunnolla, mutta oikea puoleni oli niin puutunut, että en pystynyt enää kävelemään. Pyysin miestäni nipistämään minua jalasta jotta huomaisin miten paljon se on puuduksissa. Hän nipisti, en tuntenut mitään. Siinä sitten makasin sängyssä toispuoleisesti puutuneena ja kärvistelin kivuista. Alaselkä alkoi huutamaan kuolemaa...
Olin aivan puuduksissa alapäästäni. Supistukset tulivat edelleen 4-5 min välein eikä lapsivesi ollut vieläkään mennyt. Koska avautuminenkin oli hidastunut, päätti kätilö että puhkaistaan kalvot. Niin tehtiin, jotta saataisiin homma eteenpäin nopeasti. Aukesin 10 senttiin n. klo 19:30 eli tosiaan hidastui tuo avautuminen aamuun verrattuna, vaikka olisi pitänyt nopeutua loppua kohden...
Kätilö sanoi minulle että heti kun alan tuntemaan paineentuntoa (kuin kakkahätä) niin ilmoita niin aloitellaan ponnistaminen. Tätä hän minulle hoki koko ajan, ennen kuin olin edes auennut kokonaan. Mutta miten ihmeessä tunnen painetta, jos en edes tunne alapäätäni ollenkaan...
Kakkahädän tuntua ei siis koskaan tullut, sain luvan alkaa harjoittelemaan ponnistamista. Tämähän ei tietenkään sujunut mitenkään ongelmitta, enhän ollut aiemmin koskaan ponnistanut. No, harjoituksien lisääntyessä ja ärsyttävän kätilön takia, olin jo niin poikki että yritin jaksaa. Tosin, kävi mielessäni että haluan koko jutun olevan jo ohitse vaikka leikkauksella, mutta nämä tuntemuksethan kuuluvat asiaan...
Ponnistin ja pinnistin mieheni avustuksella 1 h 10 min ja sitten vauva syntyi. HUH! Ja minulla nousi hymynkare kasvoille, kaikki unohtui mitä olin kokenut ja tuntenut, poikamme oli nyt siinä!!! [:D][:D] Ja olin niiiiiiiiiiiin onnellinen.
Koska supistusteni teho oli kadonnut ja niiden väli pidentynyt (vaikka sain oksitosiinitipankin, ei supistukset tihentyneet), jouduin ponnistuksessakäyttämään enemmän energiaa, jotta vauva alkaisi tulemaan ulos.
Mutta, kuten sanoin, kaikki unohtui eikä sitä enää mietitä [:)]
Vaikka minullakin oli aika kehno kokemus synnytyksestä, kaikki oli kuitenkin tämän arvoista. En jättäisi tekemättä tätä uudestaan vain koska kätilö oli huono ja ei osannut tsempata / ohjeistaa ensisynnyttäjää. Kätilö sanoikin muutamaan otteeseen minulle että "mitähän me sitten keksittäisiin"...kun ei mikään ollut tehonnut. No, minunhan on sitä vaikea sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä [&:]
Ja yksi asia mikä kävi hyvinkin selväksi; vaikka miten lukisi ja yrittäisi suunnitella omaa synnytystä, ei siitä ole hyötyä. Ainut asia mikä kannattaa pitää mielessä on se että jokainen kipu ja supistus ja tuntemus jonka tunnet synnytyksessä on positiivista ja se tuottaa erinomaiseen lopputulokseen!!
Onnea kaikille synnytykseen ja positiivinen avoin mieli mukaan! Vauva kruunaa TODELLAKIN koko kokemuksen! [:)][:)][;)]
Niin, ja kokonaisuudessaan kesto oli 17 h 23 min
= avautuminen 16 h
= ponnistusvaihe 1h 10 min
= jälkeiset 13 min
Ke-to yönä (15.7.) heräsin vessahätään klo 3. Kävin pissalla ja sen jälkeen normaalisti takaisin nukkumaan. Puolen tunnin päästä tunsin kuitenkin ensimmäisen kivuliaan supistuksen. Ei mennyt kauaa, kun toinen supistus jo teki tuloaan. Kipuaalto lähti alaselästä, siirtyi alavatsalle ja nousi kuin aallonharja. Puolisen tuntia hengittelin ohjeiden mukaisesti, jotta sain supistukset otettua vastaan. Kun huomasin supistusten tulevan useammin kuin aiemmin, hain kännykän ja kellotin 10 minuuttia. Supistuksen kesto oli n. 60-90 sek ja niitä tuli 3 minuutin välein. Hengitystekniikan avulla kärvistelin kuitenkin kipuineni klo 04:50 asti kunnes sängyssä makaaminen alkoi ahdistamaan ja siirryin polvilleni sängyn viereen. Tässä vaiheessa mieheni heräsi ja sanoin hänelle että jos nämä tästä nyt jatkuu niin on pakko lähteä.
Klo 5:30 oltiin sitten synnärillä ja käyrille mentiin. Supistuksia tuli tiheään ja hengittelin yhä raskaammin. Sisätutkimus osoitti 3 cm avautumisen. Siirryttiin siis suoraan synnytyshuoneeseen.
Klo 11:45 asti kestin supistuskipuja jotka alkoivat käydä sietämättömiksi. En pystynyt ottamaan ilokaasua, koska se happinaamari ahdisti (ja haisi yököttävältä)...pari kertaa siis kokeilin, mutta meinasin oksentaa. Syy oli siinä, että olisi pitänyt keskittyä maskin kiinni pitämiseen naamalla, supistuskipuihin sekä hengitystekniikkaan. Halusin keskittyä vain supistuskipujen yli pääsemiseen.
Epiduraalin sain ollessani auki 4-5 cm eli vähän vaille klo 12. Helpotus oli suuri!!
Pari tuntia vierähti epiduraalin vaikutuksessa ja klo 14:20 alkoi kipuilut tulemaan takaisin. Sisätutkimus osoitti 7-8 cm avautumisen. Limatulppakin oli irronnut supistuksista jossain vaiheessa. Kaikki meni hyvin tähän asti kunnes;
sain uuden epiduraalin n. 14:45 kun aiempi alkoi menettämään tehoa. Epiduraalin vaikutus jäi toispuoleiseksi tässä vaiheessa ja tunsin supistuskivut vasemmalla puolella. Pystyin kuitenkin n. 1,5 h kestämään kipuja hengitystekniikkaa apuna käyttäen, mutta sitten teho alkoi hiipumaan puudutuksesta.
Minulle annettiin jotain puudutetta n. klo 16:20 (vaikutusaika pitäisi olla 1,5h) jonka piti vaikuttaa ainoastaan puuduttumattomaan puoleen, mutta kas kummaa, puudute vaikutti myös oikeallepuolelle joka oli jo valmiiksi puutunut. Tämä aiheutti sen, että puudute ei koskaan vaikuttanut vasemmalle puolelle kunnolla, mutta oikea puoleni oli niin puutunut, että en pystynyt enää kävelemään. Pyysin miestäni nipistämään minua jalasta jotta huomaisin miten paljon se on puuduksissa. Hän nipisti, en tuntenut mitään. Siinä sitten makasin sängyssä toispuoleisesti puutuneena ja kärvistelin kivuista. Alaselkä alkoi huutamaan kuolemaa...
Olin aivan puuduksissa alapäästäni. Supistukset tulivat edelleen 4-5 min välein eikä lapsivesi ollut vieläkään mennyt. Koska avautuminenkin oli hidastunut, päätti kätilö että puhkaistaan kalvot. Niin tehtiin, jotta saataisiin homma eteenpäin nopeasti. Aukesin 10 senttiin n. klo 19:30 eli tosiaan hidastui tuo avautuminen aamuun verrattuna, vaikka olisi pitänyt nopeutua loppua kohden...
Kätilö sanoi minulle että heti kun alan tuntemaan paineentuntoa (kuin kakkahätä) niin ilmoita niin aloitellaan ponnistaminen. Tätä hän minulle hoki koko ajan, ennen kuin olin edes auennut kokonaan. Mutta miten ihmeessä tunnen painetta, jos en edes tunne alapäätäni ollenkaan...
Kakkahädän tuntua ei siis koskaan tullut, sain luvan alkaa harjoittelemaan ponnistamista. Tämähän ei tietenkään sujunut mitenkään ongelmitta, enhän ollut aiemmin koskaan ponnistanut. No, harjoituksien lisääntyessä ja ärsyttävän kätilön takia, olin jo niin poikki että yritin jaksaa. Tosin, kävi mielessäni että haluan koko jutun olevan jo ohitse vaikka leikkauksella, mutta nämä tuntemuksethan kuuluvat asiaan...
Ponnistin ja pinnistin mieheni avustuksella 1 h 10 min ja sitten vauva syntyi. HUH! Ja minulla nousi hymynkare kasvoille, kaikki unohtui mitä olin kokenut ja tuntenut, poikamme oli nyt siinä!!! [:D][:D] Ja olin niiiiiiiiiiiin onnellinen.
Koska supistusteni teho oli kadonnut ja niiden väli pidentynyt (vaikka sain oksitosiinitipankin, ei supistukset tihentyneet), jouduin ponnistuksessakäyttämään enemmän energiaa, jotta vauva alkaisi tulemaan ulos.
Mutta, kuten sanoin, kaikki unohtui eikä sitä enää mietitä [:)]
Vaikka minullakin oli aika kehno kokemus synnytyksestä, kaikki oli kuitenkin tämän arvoista. En jättäisi tekemättä tätä uudestaan vain koska kätilö oli huono ja ei osannut tsempata / ohjeistaa ensisynnyttäjää. Kätilö sanoikin muutamaan otteeseen minulle että "mitähän me sitten keksittäisiin"...kun ei mikään ollut tehonnut. No, minunhan on sitä vaikea sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä [&:]
Ja yksi asia mikä kävi hyvinkin selväksi; vaikka miten lukisi ja yrittäisi suunnitella omaa synnytystä, ei siitä ole hyötyä. Ainut asia mikä kannattaa pitää mielessä on se että jokainen kipu ja supistus ja tuntemus jonka tunnet synnytyksessä on positiivista ja se tuottaa erinomaiseen lopputulokseen!!
Onnea kaikille synnytykseen ja positiivinen avoin mieli mukaan! Vauva kruunaa TODELLAKIN koko kokemuksen! [:)][:)][;)]
Niin, ja kokonaisuudessaan kesto oli 17 h 23 min
= avautuminen 16 h
= ponnistusvaihe 1h 10 min
= jälkeiset 13 min
taiga
Vauhtiin päässyt keskustelija
Tulin sairaalaan 19.7 aamulla. Aamupäivällä sain ensimmäisen kapselin. Hieman supisteli, mahan pohjaa poltteli, mutta vain hetken. Toinen kapseli iltapäivällä, sama juttu.. ei kunnon supistuksia. Ilmoittelin jo miehelle ja ystäville, että taitaa tähän käynistelyyn mennä viikko... Ensimmäisen käynistyksen jälkeen 2.lle sormelle auki. Toisen jälkeen hiukan reilusti kahdelle sormelle.
Ilman supistuksia, hiukan pettyneenä nukkumaan klo 23. Klo 1 yöllä heräsin supistuksiin, pieniä mutta säännöllisiä. Nopeaan tahtiin voimistuivat ja supistusten väli lyheni. Klo 1.:30 kuului napsaus ja lapsivettä tuli. Menin hoitajan luo, joka laittoi sydänkäyrään. Klo 2 jälkeen supistukset oli voimakkaita, laitettiin aqua rakkulat. rakkuloista ei apua ollut, olo alkoi olla jo kivulias. Klo 3.15 soitin miehelle, että alkaa ajelemaan sairalaa kohti... 3:20 olin salissa hengittelemässä ilokaasua.
Ilokaasu hiukan helpotti, mutta kivut oli kovat. Klo 3.50 laitettiin spinaalipuudutus.. ja klo 4 mieskin saapui paikalle.
Klo 4:05 olin auki kokonaan, pääkin pilkotti :) Alkoi ponnistaminen.. 3min myöhemmin tyttö oli maailmassa :)Syntymäaika 20.7 klo 4:08.
Heräsin pieniin supistuksiin klo 1 ja 3 tuntia 8min myöhemmin tyttö oli maailmassa.
Täällä on tapana, että kätilö tarjoaa täytekakku kahvit toisille kätilöille, jos napanuora on yli metrin (yleensä on n. puolimetriä). Nyt kätilöllä meni kakun ostamiseksi.. napanuoralla pituutta oli 112cm.
Isäkin ehti juuri ja juuri loppu minuuteille mukaan. Pääsi kylvettämään pienen prinsessan.
Voi, kaikesta kivusta huolimatta aivan ihana kokemus ja nyt vihdoin rakas nyytti tuhisee vierelläni <3
Niin pieni ja niin valtavan rakas.. sydän onnesta pakahtuu.
Ilman supistuksia, hiukan pettyneenä nukkumaan klo 23. Klo 1 yöllä heräsin supistuksiin, pieniä mutta säännöllisiä. Nopeaan tahtiin voimistuivat ja supistusten väli lyheni. Klo 1.:30 kuului napsaus ja lapsivettä tuli. Menin hoitajan luo, joka laittoi sydänkäyrään. Klo 2 jälkeen supistukset oli voimakkaita, laitettiin aqua rakkulat. rakkuloista ei apua ollut, olo alkoi olla jo kivulias. Klo 3.15 soitin miehelle, että alkaa ajelemaan sairalaa kohti... 3:20 olin salissa hengittelemässä ilokaasua.
Ilokaasu hiukan helpotti, mutta kivut oli kovat. Klo 3.50 laitettiin spinaalipuudutus.. ja klo 4 mieskin saapui paikalle.
Klo 4:05 olin auki kokonaan, pääkin pilkotti :) Alkoi ponnistaminen.. 3min myöhemmin tyttö oli maailmassa :)Syntymäaika 20.7 klo 4:08.
Heräsin pieniin supistuksiin klo 1 ja 3 tuntia 8min myöhemmin tyttö oli maailmassa.
Täällä on tapana, että kätilö tarjoaa täytekakku kahvit toisille kätilöille, jos napanuora on yli metrin (yleensä on n. puolimetriä). Nyt kätilöllä meni kakun ostamiseksi.. napanuoralla pituutta oli 112cm.
Isäkin ehti juuri ja juuri loppu minuuteille mukaan. Pääsi kylvettämään pienen prinsessan.
Voi, kaikesta kivusta huolimatta aivan ihana kokemus ja nyt vihdoin rakas nyytti tuhisee vierelläni <3
Niin pieni ja niin valtavan rakas.. sydän onnesta pakahtuu.
Mäkin voisin vihdoin kirjoittaa omasta synnytyksestäni, josta jäi ihan hyvät muistot :)
Mulla alkoi laskettuna päivänä 5.7. aamulla kahdeksan aikaan supistukset. (Edellisenä iltana olin käyny kävelylenkillä mäkiä ja rappusia pitkin, en tiiä oliko sillä jotain osuutta asiaan [:D]) Olin jo noussu sängystä ja siirtynyt sohvalle makoilemaan ja siinä alkoi tuntumaan voimakkaampia supistuksia kun mitä aikasemmin oon tuntenut ja ne tuli heti vartin välein. Sanoinki miehelleni joka oli lähössä töihin että kannattaakohan sen edes lähteä, mutta sillä kestää työmatka vaan vartin joten annoin sen lähteä. Sillon soitin sairaalaan pari tuntia kipuja kestettyäni ja ne neuvo kokeilemaan särkylääkettä ja suihkua tai sit tulemaan sairaalaan kun ei enää kestä.
Kymmenen jälkeen sit soitin jo miehelle että tulee kotiin et mä en jaksa enää näitä kipuja yksin, ne rupes yhtäkkiä kovenemaan. Sit menin vartiks lämpöseen suihkuun ja otin 500mg panadolia. Suihku auttoi sen aikaa kun siellä oli mut särkylääkkeellä ei ollu mitään vaikutusta. Ottokin tuli sit jo kotiin ja sanoin et nyt lähetään kyl sairaalaan et ei tästä tuu enää mitään. Mulla oli jo tosi tukala olo kun tuntu että supistuksia tuli koko ajan ja tosi kovia että vaan puuskutin. Sairaalaan päästessä n. klo 11.30 oli jo vaikee kävellä kun sattu vaan. Tutkimushuoneessa kätilö kysy multa että onko sulla tarvetta ponnistaa, sä oot jo kokonaan auki. Tuli vähän yllärinä mut olin toisaalta onnellinen koska olin kuullut että avautumisvaihe on yleensä se tuskallisin vaihe. Siitä mut sit kärrättiin rullatuolissa suoraan synnytyshuoneeseen jossa n. tunnin verran vielä kärvistelin supistusten kanssa että vauva laskeutuisi tarpeeksi. Sain myös ilokaasua mut ei siitä kyllä ollut mitään hyötyä, ehkä sen verran et muistin hengittää. Mies oli koko ajan mun vieressä pyyhkimässä mun naamaa viileillä räteillä.
Joskus kello yhden jälkeen sain alkaa ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti 50 min jota ennen multa puhkastiin kalvot koska vedet ei ollu vielä mennyt. En muista kunnolla ponnistusvaihetta koska tuntu että olin jotenkin ihan sekasin. Meinasin nukahtaa supistusten välillä, mikä tuntuu ihan hullulta. Vauvan pää jäi yhdessä ponnistuksessa inhottavasti venyttämään kaikkia paikkoja enkä saanu sitä eteenpäin kun vasta seuraavalla ponnistuksella. Onneks ei kuitenkaan tarvinnut leikata, vaan venyin tarpeeks. Kun pää tuli lopulta ulos, se sattui ihan kamalasti mutta vielä enemmän sattui kun hartiat piti vielä saada ulos. Onneks ei mennyt kun korkeintaan pari supistusta siihenkin puserrukseen. Muistan että huusin varmaan niin kovaa kun lähti. Siinä vaiheessa sain mun ainoat repeämät, mutta ei tarvittu kun pari tikkiä. Kun näin vauvan siinä sängyllä ja se huusi olin iha hämmästynyt että tässäkö se nyt oli, olin odottanut paljon kauheampaa synnytystä [:D] Ihmettelin ettei edes itkua itseltäni tullut, olin vaan ilonen että sain pojan suoraan rinnalle paidan alle tunniksi tuhisemaan ja ensisyötölle. Se hetki oli kyllä hieno, olin aika ylpeä itsestäni ja helpottunut siitä että synnytys meni ilman ongelmia [:)]
Eli mun synnytys kesti huimat 4 tuntia, tuloksena ihana tummatukkainen poika 3505g ja 52cm!
Mulla alkoi laskettuna päivänä 5.7. aamulla kahdeksan aikaan supistukset. (Edellisenä iltana olin käyny kävelylenkillä mäkiä ja rappusia pitkin, en tiiä oliko sillä jotain osuutta asiaan [:D]) Olin jo noussu sängystä ja siirtynyt sohvalle makoilemaan ja siinä alkoi tuntumaan voimakkaampia supistuksia kun mitä aikasemmin oon tuntenut ja ne tuli heti vartin välein. Sanoinki miehelleni joka oli lähössä töihin että kannattaakohan sen edes lähteä, mutta sillä kestää työmatka vaan vartin joten annoin sen lähteä. Sillon soitin sairaalaan pari tuntia kipuja kestettyäni ja ne neuvo kokeilemaan särkylääkettä ja suihkua tai sit tulemaan sairaalaan kun ei enää kestä.
Kymmenen jälkeen sit soitin jo miehelle että tulee kotiin et mä en jaksa enää näitä kipuja yksin, ne rupes yhtäkkiä kovenemaan. Sit menin vartiks lämpöseen suihkuun ja otin 500mg panadolia. Suihku auttoi sen aikaa kun siellä oli mut särkylääkkeellä ei ollu mitään vaikutusta. Ottokin tuli sit jo kotiin ja sanoin et nyt lähetään kyl sairaalaan et ei tästä tuu enää mitään. Mulla oli jo tosi tukala olo kun tuntu että supistuksia tuli koko ajan ja tosi kovia että vaan puuskutin. Sairaalaan päästessä n. klo 11.30 oli jo vaikee kävellä kun sattu vaan. Tutkimushuoneessa kätilö kysy multa että onko sulla tarvetta ponnistaa, sä oot jo kokonaan auki. Tuli vähän yllärinä mut olin toisaalta onnellinen koska olin kuullut että avautumisvaihe on yleensä se tuskallisin vaihe. Siitä mut sit kärrättiin rullatuolissa suoraan synnytyshuoneeseen jossa n. tunnin verran vielä kärvistelin supistusten kanssa että vauva laskeutuisi tarpeeksi. Sain myös ilokaasua mut ei siitä kyllä ollut mitään hyötyä, ehkä sen verran et muistin hengittää. Mies oli koko ajan mun vieressä pyyhkimässä mun naamaa viileillä räteillä.
Joskus kello yhden jälkeen sain alkaa ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti 50 min jota ennen multa puhkastiin kalvot koska vedet ei ollu vielä mennyt. En muista kunnolla ponnistusvaihetta koska tuntu että olin jotenkin ihan sekasin. Meinasin nukahtaa supistusten välillä, mikä tuntuu ihan hullulta. Vauvan pää jäi yhdessä ponnistuksessa inhottavasti venyttämään kaikkia paikkoja enkä saanu sitä eteenpäin kun vasta seuraavalla ponnistuksella. Onneks ei kuitenkaan tarvinnut leikata, vaan venyin tarpeeks. Kun pää tuli lopulta ulos, se sattui ihan kamalasti mutta vielä enemmän sattui kun hartiat piti vielä saada ulos. Onneks ei mennyt kun korkeintaan pari supistusta siihenkin puserrukseen. Muistan että huusin varmaan niin kovaa kun lähti. Siinä vaiheessa sain mun ainoat repeämät, mutta ei tarvittu kun pari tikkiä. Kun näin vauvan siinä sängyllä ja se huusi olin iha hämmästynyt että tässäkö se nyt oli, olin odottanut paljon kauheampaa synnytystä [:D] Ihmettelin ettei edes itkua itseltäni tullut, olin vaan ilonen että sain pojan suoraan rinnalle paidan alle tunniksi tuhisemaan ja ensisyötölle. Se hetki oli kyllä hieno, olin aika ylpeä itsestäni ja helpottunut siitä että synnytys meni ilman ongelmia [:)]
Eli mun synnytys kesti huimat 4 tuntia, tuloksena ihana tummatukkainen poika 3505g ja 52cm!
tässäpä teille tarinaa..
Maanataina 12.7 sain illemmalla sellaisen sydämmentykytys kohtauksen, pumppu löi n. 160-170 kertaa minuutissa.. ajattelin, että kyllä se ohi menee ja seuraavaan päivään varrottiin.
No, eipä mennyt yön aikana ohi, niinpä päivystykseen paikalliseen terveyskeskukseen ja siellä sitten suoraa sydänfilmiin ja kaikkea ne yritti rytmin käännyttämiseks mut tuloksetta. Niinpä siirryin sitten ambulanssilla taysin ensiapuun.
Ensiapukin yritti ja yritti lääkkeillöä ja sähköllä mutta tuloksetta. Sitten siirryin yön aikada sydänosastolle (karb).
Keskiviikko koitti ja sydän vaan pomppi, päädyttiin sektioon ja tyttö tuli maailmaan ukkosilman kera. Tyttö jäi synnärille ja minut vietiin teholle.. teholla saatiin sitten sydänkin rauhottuun, tosin kohtaus uusi vielä pari kertaa.. näin tyttöä kyllä aina muutaman minuutin kerrallaan, kun hänen isänsä juoksi lastenosaston ja tehon väliä, hoitaja mukana :)
Myöhemmin, oliko se nyt sitten perjantai.. minut siirrettiin vielä Kara:lle, sielläkin tuli vielä tykytyskohtaus, mutta nyt tiedettiin jo millä se saadaan aisoihin ja ohi meni. Maanantaina sain siirron vielä Karelle, lievempään tarkkailuun.. tyttönikin joutui sitten lasten teho-osastolle, koska kaikki sydämessä ei näyttänytkään hyvältä, liikaa avoinna olevia reikiä.. näitähän kaikilla vastasyntyneillä on, mutta ne menee toisilla nopeammin kii kuin toisilla..
Itse pääsin sitten keskiviikkona (21.7.) kotiin mutta tyttö jäi vielä tarkkailuun. Tänään hänellä oli kntrolli sydämestä ja kaikki näyttää ihan hyvältä!!!!!!! Kotiin on toiveita tytönkin päästä ihan lähipäivinä. Valitettavasti en rintaruokintaa lääkitysten takia ole pystynyt vielä aloittamaan, joten tyttönikin siitä kärsii. Tuttipullo, kun ei oikein tahdo maistua.. :(
Ja mistä tämä kaikki sitten johtui.. oliko syynä helle?? Sydämeni rakenteessa ei ole mitään vikaa! Onko minulla taipumusta tälläiseen tykytykseen.. vai järkytyinkö kun tuttu neuvolatätini jäi kesälomalle ja aika olisi ollut uudelle.. mene ja tiedä. Pääasia että nyt kaikki on hyvin! [:D]
Tyttöni syntyi rv 37+5 ja oli 51cm ja 3760g
Maanataina 12.7 sain illemmalla sellaisen sydämmentykytys kohtauksen, pumppu löi n. 160-170 kertaa minuutissa.. ajattelin, että kyllä se ohi menee ja seuraavaan päivään varrottiin.
No, eipä mennyt yön aikana ohi, niinpä päivystykseen paikalliseen terveyskeskukseen ja siellä sitten suoraa sydänfilmiin ja kaikkea ne yritti rytmin käännyttämiseks mut tuloksetta. Niinpä siirryin sitten ambulanssilla taysin ensiapuun.
Ensiapukin yritti ja yritti lääkkeillöä ja sähköllä mutta tuloksetta. Sitten siirryin yön aikada sydänosastolle (karb).
Keskiviikko koitti ja sydän vaan pomppi, päädyttiin sektioon ja tyttö tuli maailmaan ukkosilman kera. Tyttö jäi synnärille ja minut vietiin teholle.. teholla saatiin sitten sydänkin rauhottuun, tosin kohtaus uusi vielä pari kertaa.. näin tyttöä kyllä aina muutaman minuutin kerrallaan, kun hänen isänsä juoksi lastenosaston ja tehon väliä, hoitaja mukana :)
Myöhemmin, oliko se nyt sitten perjantai.. minut siirrettiin vielä Kara:lle, sielläkin tuli vielä tykytyskohtaus, mutta nyt tiedettiin jo millä se saadaan aisoihin ja ohi meni. Maanantaina sain siirron vielä Karelle, lievempään tarkkailuun.. tyttönikin joutui sitten lasten teho-osastolle, koska kaikki sydämessä ei näyttänytkään hyvältä, liikaa avoinna olevia reikiä.. näitähän kaikilla vastasyntyneillä on, mutta ne menee toisilla nopeammin kii kuin toisilla..
Itse pääsin sitten keskiviikkona (21.7.) kotiin mutta tyttö jäi vielä tarkkailuun. Tänään hänellä oli kntrolli sydämestä ja kaikki näyttää ihan hyvältä!!!!!!! Kotiin on toiveita tytönkin päästä ihan lähipäivinä. Valitettavasti en rintaruokintaa lääkitysten takia ole pystynyt vielä aloittamaan, joten tyttönikin siitä kärsii. Tuttipullo, kun ei oikein tahdo maistua.. :(
Ja mistä tämä kaikki sitten johtui.. oliko syynä helle?? Sydämeni rakenteessa ei ole mitään vikaa! Onko minulla taipumusta tälläiseen tykytykseen.. vai järkytyinkö kun tuttu neuvolatätini jäi kesälomalle ja aika olisi ollut uudelle.. mene ja tiedä. Pääasia että nyt kaikki on hyvin! [:D]
Tyttöni syntyi rv 37+5 ja oli 51cm ja 3760g
Jasmiini
Vauhtiin päässyt keskustelija
Hui sentään Virpik16,ihan meni kylmät väreet kun luin kertomuksesi! Kamala tilanne kun itellä jotain häikkää sydämessä ja synnyttääkin pitäis ja sitten vielä huoli vauvastakin! Todella vaikea tilanne sekä sinulle että miehellesikin... Hyvä että nyt vaikuttaa paremmalta tilanne, toivon kovasti että sekä sinun että vauvasi sydämet nyt pysyvät kunnossa.
Mäkin muuten joudun ruokkimaan korvikemaitoa ja pullosta kun multa ei tuu tarpeeks maitoo. Meijän tyttö ei oikein tykkää juoda tosta Nuk-merkkisestä pullosta kun siinä on ilmeisesti se imureikä pienempi ja maito tulee (hänen kärsimättömälle luonteelleen [;)] - liian hitaasti. Joten kokeilin Philips Avent -merkkisiä pulloja ja nyt maistuu maito ilman turhautumisia. Kummatkin pullotutit mulla oli vastasyntyneille, eli niissä pitäisi olla se yksi reikä vaan, ja samankokonen, mutta näköjään on noissakin eroja, valmistajasta riippuen. Toivottavasti Virpi sun vauva alkaa syömään pullosta paremmin, ja voithan sinäkin kokeilla vaikka ostaa jotain toista pullomerkkiä, tiedä jos vaikka se auttaisi. Tai ehkä erimerkkistä korvikemaitoa?
Komean kokoinen tyttö teillä muuten. Meidän likka on nyt 17 päivää vanhana saman painoinen kuin teidän syntyessään!
Mäkin muuten joudun ruokkimaan korvikemaitoa ja pullosta kun multa ei tuu tarpeeks maitoo. Meijän tyttö ei oikein tykkää juoda tosta Nuk-merkkisestä pullosta kun siinä on ilmeisesti se imureikä pienempi ja maito tulee (hänen kärsimättömälle luonteelleen [;)] - liian hitaasti. Joten kokeilin Philips Avent -merkkisiä pulloja ja nyt maistuu maito ilman turhautumisia. Kummatkin pullotutit mulla oli vastasyntyneille, eli niissä pitäisi olla se yksi reikä vaan, ja samankokonen, mutta näköjään on noissakin eroja, valmistajasta riippuen. Toivottavasti Virpi sun vauva alkaa syömään pullosta paremmin, ja voithan sinäkin kokeilla vaikka ostaa jotain toista pullomerkkiä, tiedä jos vaikka se auttaisi. Tai ehkä erimerkkistä korvikemaitoa?
Komean kokoinen tyttö teillä muuten. Meidän likka on nyt 17 päivää vanhana saman painoinen kuin teidän syntyessään!
