Synnytyskertomuksia, lue omalla vastuulla!

[Kyfi86]

Ajattelin tänne tämmöisenkin ketjun tehdä jo nyt. Ajatuksena siis että tänne voisi jo aiemmin synnyttäneet kertoa kokemuksia ja vinkkejä esimerkiksi supistuksia helpottavista jutuista, synnytysasennoista ja ihan yleensä. Ja sitten kun ollaan saatu pienet syliin niin voisi käydä myös kertomassa. Ja huom. ensisynnyttäjät, epäilen että tänne tulee juttua myös niistä synnytyksen ikävämmistä puolista niin kehoitan harkitsemaan luetko tästä eteenpäin.

 

[han_sunen]

:D hahaa.. Tää on ihan mun lempiaihe! Kun esikoista odotin, kävin lukemassa aina muiden kertomuksia ja omanikin oon lukenu sairaalan lappusista monta kertaa.. :) kunhan mulla on paremmin aikaa, tuun sit tänne kirjoittaa omani.. Tiivistetysti! :D

 

[Kinskia]

Oi please, kertokaa! :-) <3 Itseäni henkilökohtaisesti mietityttää ja on pohdinnassa suunniteltu sektio vs. alatiesynnytys. Olisi mukava kuulla, jos on samanlaisia pohdintoja tai kokemuksia ja mihin on sitten päädytty. Spontaani, ns. "pakollinen" sektio on tietenkin asia erikseen, ja en nyt niinkään puhu siitä, vaan nimenomaan suunnitellusta sektiosta. Itseäni se vaihtoehto houkuttaa, mutta mitä olen ymmärtänyt, yleinen ilmapiiri Suomessa on, että on "parempi" synnyttää alateitse. Kuulemani mukaan muualla länsimaissa valinnanvapaus, nimenomaan siis VAPAUS valita, on yleisempää.

Olen tuleva ensisynnyttäjä, viikolla 16. raskaus menossa.

 

[Jelppis]

Alatiesynnytys on tutkitusti vauvan kannalta parempi. Itse en ole koskaan edes harkinnut sektiota. Ymmärrän kyllä, että toiset haluavat sen ja minun mielestä se heille tulisi suoda.
Itselläni on kokemus ihan tavallisesta alatiesynnytyksestä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki tapahtui ajallaan ja meni hyvin. Voin kyllä pidempaakin juttua kirjoitella jossain vaiheessa, jos jotakuta kiinnostaa. :)

 

[frozenflower]

Voisinpa kirjoittaa esikoisen synnytystarinan tänne. Voin varoittaa, että se tulee olemaan hyvin pitkä, mutta mieletäni ei millään tapaa traumatisoiva.
Lukekaa silti omalla vastuulla.

Rv 41+5 kävimme neuvolassa aamusta, jonka jälkeen kotiin tultuamme huomasin ja tunsin, että jotain valuu. Kyseessä oli verensekaista vaaleanpunaista limaa.
Kipuja ei pahemmin ollut.
Soittelin neuvolaan ja ohjeeksi soitella synnärille.
No päätin että ei tässä hätä ja hoppu ole, joten mies meni töihin, minä hoitamaan hevoset ja tallin toiselle paikkakunnalle.
Automatkalla soittelin sairaalalle jossa sanottiin,että voin käydä jos haluan, mutta ei ole pakko.
Tein kaikki hommat ja lääkitsin yhden hevosistani. Juuri kun olin lähdössä takaisin kotiin ajattelin käydä kuitenkin varuilta synnärillä katsomassa mitäs olisi käymässä.

Ajoin n. 100km päähän sairaalalle ja siellä pääsin käyrille ja katsottii, että kohdunsuu oli 3cm auki, mutta kaulaa vielä reippaasti jäljellä.
Lapsivesitesti näytti haaleaa plussaa, jonka epäilivät tulevan ylhäältä valuvasta vedestä.
Tutkimus sai laimeita supistuksia aikaiseksi, mutta he tyrkkäsivät odotusaulaan ja sain ruokaa mukaani.

Lopulta minulle annettiin ohjeeksi mennä kaupungille kävelemään, jos synnytystä saisi sillä tapaa kiihtymään.
Nappasin kuitenkin auton alleni ja ajoin n.5km päähän tuttuni luokse katsomaan vasta syntyneitä eläimiä.

Illasta takaisin ja klo 20 oli lääkärin tarkistus, jolloin veristä limaa tuli jo enemmän ja supistukset oli jo hieman pistäviä/kutittavia.
Ultrattiin lapsen tilaa ja sain huolenaiheita lapsen munuaisten takia.
Kohdunsuuta lääkäri käsitteli hieman kovemmin, jolloin lapsivettä lorahti tutkimuspöydälle.

Minulle annettiin sairaalavaatteet ja lupa käyttää omia crocseja sisätiloissa. Lisäksi pääsin synnytyssaliin panttaamaan yhtä huoneista.
Mies saapui klo 23 jälkeen.
Kokeilin kuumaa suihkua, joka ei auttanut ja edistänyt tilannetta.
Mies käskytettiin takaisin kotiin ja pyydettiin takaisin klo 10 aamulla.
Klo 3 aikaan sain lämpöpussin avuksi ja sain yrittää nukkua. Klo 5 kivut oli niin kipeitä, että pyysin jotain lääkettä ja päädyttiin ilokaasuun.
Samalla katsottiin kohdunsuun tilannetta ja hoitaja painotti soittamaan miehen hetimmiten takaisin.
Hän oli paikalla noin klo 6.

Ilokaasun kanssa pärjäsin klo 8.45 asti, jolloin pyysin epiduraalia. Se laitettiin, mutta helpoitusta ei tahtonut kuulua. Samalla pistettiin oksitosiini tippa edistämään synnytystä, sillä epiduraali hidasti vain synnytyksen etenemistä.

Ainut keino joka auttoi kipuihin oli vessanpöntöllä istuminen ja viileällä vedellä alapään suihkuttaminen. (Tosin en tiennyt yhtään saiko niin edes tehdä )
Kun mies käski minut takaisin sängylle ilokaasu pöllyissäni, pyysin kutsumaan kätilöitä antamaan jotain kivunlievitystä.
He tulivat ja totesivat olevan liian myöhäistä, että voin alkaa ponnistelemaan, kun siltä tuntuu.
Ponnistaminen aloitettiin klo 11.40 ja poika putkahti pöydälle klo 12 aikaan. Juuri ennen kuin poika tuli ulos he puuduttivat ihon, mutta se ei ehtinyt vaikuttaa kunnolla.
Olemmekin nauraneet, että hänellä oli niin kiire ulos, ettei kätilöt ennättäneet ottaa koppia
Kaikki kivut loppui siihen paikkaan ja voi sitä onnea ja rakkauden määrää! <3

Minulle oli hyvin tärkeää päästä synnyttämään alakautta ja olisi ollut suuri pettymys, jos olisimme sektioon joutuneet.
Toivon myös tämän toisen tirriäisen kohdalla alatiesynnytystä ja ehkä jopa myös ilman edes sitä epiduraalia :)

Eihän se äidistä tee parempaa /huonompaa kuinka lapsen synnyttää, mutta itselle se jostain syystä on kamalan tärkeää. Tietenkin lapsen henki on tärkein ja jos joudutaan sen turvaamiseksi tekemään sektio, niin tottakai!

 

[Sitruunahappo]

No, mä voin vaikka avautua vähän mun kahdesta kiireellisestä sektiosta. :D

Eli molemmista alkoi vesien menolla, jonka jälkeen lähdettiin pikkuhiljaa sairaalaan.
Ekassa omia supistuksia ei tullut, olin kolme päivää oksitosiinitipassa ja vetelin ilokaasua. Aukesin vain 5-6cm, sitten ei enää edennyt, tulehdusarvot huutelivat ties missä ja lääkäri käski kiikuttaa leikkuriin.
Tokan kohdalla omia supistuksia alkoi tulla pikkuhiljaa, kun vesien menosta oli jo aika kauan. Olin sairaalassa vuorokauden, olin auki "jo" 4cm, paljon nopeammin meni kun ekassa. Henkilökunta marmatti miten kestää niin kauan ja kärräsivät leikkuriin.
Leikkurissa puudutettiin, sitten leikataan vatsa auki pystyviillolla (yleensä kiireellisissä kuulemma leikataan vaakaviilto, en sit tiedä miksi mun vatsa piti "turhaan" pilata.) Leikkaukset sujuivat komplikaatioitta, kärrätään heräämään ja sieltä osastolla.

Ekan kanssa osastolla olen todella tulehtunut ja kipeä. En muista paljon mitään muuta kuin että antibioottia meni sekä suoneen että pillereinä ja lisävertakin sain. Joku viikko siellä oltiin. Sitten lähes satasen tulehdusarvoilla lähetetään kotiin, koska sairaalassa on täyttä.

Tokan kanssa voin vähän paremmin, mutta oksentelen monta päivää epiduraalin takia. (En tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta se kun usein laitetaan veripaikka epi-paikkaan jos ei muuten lopu. Joku voi valaista jos tietää asiasta. :) ) Pääsen kotiin "jo" viidessä päivässä.

Ekan kanssa olin vielä puoli vuotta leikkauksestakin kipeä, toisesta toipui fyysisesti nopeammin. Arvesta tuli toisen leikkauksen jälkeen vähän nätimpi. Aihe masentaa enkä livenä oikein kestä kuulla muiden kertomuksia onnistuneista synnytyksistään. (Luen niitä silti netistä, koska se ei tunnu pahalta. ) Varsinkin kun mun kokemuksia on vähätelty, kuulemma en vaan yrittänyt tarpeeksi, kitisin turhaan kivuista kun eihän mua voinut sattua kun en auennutkaan, olen huonompi äiti koska sektio... Yms. Joo, en usko noin, mutta ikävä kyllä tähänkin törmää. Sanon tuon vain siksi, ettei kukaan muu tunne olevansa yksin jos kohtaa tuollaista.

Pientä katkeruutta havaittavissa? Joo... Ei sektio ole silleen paha, siitä on usein oikeasti hyötyä ja se pelastaa henkiä. Mutta itse en tosiaan enää aio suostua siihen. Ekan ymmärsin, toista en. Siinä tilanteessa vaan jäädyin enkä osannut oikein estääkään.

Mutta kaikille muille ainakin toivon hyviä kokemuksia, syntyi lapsi sitten miten tahansa. Varmaan kun valitsee synnytystapaansa kannattaa miettiä kaikki mahdolliset plussat, miinukset ja riskit ja punnita sitten kumman uskoo olevan omassa tilanteessa parempi. Mä ainakin oon tutkinut ihan mielettömästi asioita tämän raskauden aikana ja oon silti sitä mieltä että leikkuriin en mene kuin hengenhädässä, se on mulle paras valinta. Mutta moni muu varmaan tekisi toisin. Joo, tulipas tarinaa...

 

[Eetla]

Vaikka synnytys olikin kaksi vuorokautta kestävä tuska, niin silti haluan tämän toisenkin synnyttää alakautta. Hätäsektio olis sitten tietenkin eri asia, mut jos ajatellaan positiivisesti, että kaikki menee hyvin. :) Tosin tällä kertaa ehdotan himpun verran aiemmin kalvojen puhkasua, jos siltä näyttää, et tilanne ei etene. Niin kuin viime synnytyksessä kävi. Supistuksia tuli yhtenään, mut tilanne ei edenny. Kätilö siinä nätisti sanoikin, et kaikilla ei ole synnyttäjän kroppa ja joillekin käy näin. :D Et jännityksellä toukokuuta odotellen, et mikä on sitten tilanne. Viime synnytyksessä olin lopulta niin poikki, et en edes tajunnu enää vaatia mitään! Oksensin kaiken pihalle sappinesteitä myöten ja silti en vuorokauteen syönyt kuin yhden jogurtin. Yritä siinä sitte synnyttää. :D

 

[han_sunen]

Nii.. Lupasin tulla omani jossain vaiheessa kertomaan.. :) eli ma päivällä irtosi limatulppa ja illalla tuntui, että veren sekaista limaa oikein hulahteli pöksyyn.. Käytiin sit illalla näytillä ja todettiin et kyseessä ei ollut lapsivesi.. Kohdunkaulan ei tosin juuri ollut enää jäljellä! Laitettiin kotiin ja käskettiin palaamaan kun supistukset alkaisi! Tiistai iltana ne sitten alkoi ja olo oli nopeasti aika tuskainen! Lähdettiin sairaalaan ja pääsin käyrille, supistukset ei kuitenkaan piirtyneet, koska ne tuntui vain ja ainoastaan selässä! Mut otettiin kuitenkin sisään ja jäin kammariin avautumaan.. Sain kipulääkettä piikkinä ja aquarakkuloita, ne vei supistuksista alkuun terävimmän kärjen.. Seuraavana aamuna kalvot puhkaistiin ja mies lähti käymään kotona suihkussa! Sillä välin aloin oksentamaan! Vietin keskiviikkopäivän lähinnä suihkussa oksentaen tunnin välein..

Illalla noin kuuden aikaan pääsin saliin ja ilokaasulle! Tuntui siltä kuin taivas olisi auennut! Nojasin siihen kävelytukeen, vedin ilokaasua ja oksensin! Siinä vaiheessa olin vasta n. 3 senttiä auki.. Supistuksissa ei vain ollut voimaa, eikä ne edelleenkään piirtyneet käyrille.. Sen jälkeen sain kaksi ravintoliuos tippaa ja oksitosiinin, jotta saisin vähän voimia synnyttää ja voimaa supistuksiin! N. puolen yön aikaan keskiviikkona kätilö päätti, et mun pitäis saada nukutuksi (en ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen) ja hän antoi mulle unilääkkeitä! Samaan aikaan lääkäri huomasi, että tulehdusarvot on liian korkeat ja vauva pitää saada ulos mahdollisimman pian! Olin auki n. 4 senttiä.. Nukahdin ilokaasunaamari naamalle ja oksitosiinia lisättiin reippaasti!

Tämän kaiken seurauksena nukuin ja hengittelin ilokaasua 2 tuntia putkeen! Ja olin elämäni hirveimmässä kännissä! N. viiden aikaan torstai aamuna olin 6 senttiä auki ja sain epiduraalin, kun kätilö sen jälkeen poistui huoneesta, havahduin horroksestani siihen, et vauva syntyy.. Huusin miehelle, et nyt se tulee, huuda se kätilö takas! Mutta kätilö ei ollut ehtinyt saada ovea kiinni ja kuuli mun huudon, olin vartissa auennut loppuun saakka ja vauvan pää näkyi! 19 min ja vauva oli sylissä!

Olin ihan kauheessa pöllyssä koko toimituksen ajan ja tuumasin ensimmäisenä nähdessäni vauvan, et voi ei, sillä on hörökorvat! :D ja kätilöillä vakuutin haluavani istukan mukaan, koska aion tehdä siitä makaronilaatikon! Kolme vuorokautta se otti ja aika heikkoon happeen vaivuin oksentamisen takia, mut silti synnytyksestä jäi hyvä fiilis ja olenkin aina sanonut, et synnytyksen koen mielelläni uudestaan, mut en raskautta! :)

Jos mä jotain tältä kerralta toivon, niin sitä et en olis niin kännissä!! :)

 

[omenansiemen]

Pienet naurunpyrähdykset pääs kun luin tuon kohdan "vakuutin haluavani istukan mukaan, koska aion tehdä siitä makaronilaatikon!" :D :D

 

[BaBy2]

Jospa minäkin kerron esikoisen tarinan.

Oltiin oltu miehen kanssa koko päivä menossa, illalla kattomassa Stand Up comediaa ja nauramassa. Tultiin kotiin joskus 23 ja olin valmistautumassa käymään nukkumaan. Kummarruin ottamaan sukkia alalaatikosta jolloin lapsivettä lurahti housuun. Kävelin vessaan ja ovella tuli lisää. Soitamme sairaalaan josta pyytävät tulemaan näytille. Ajamme tunnin matkan sairaalaan jossa tsekkaavat minut. Väittävät ettei se voinut olla lapsivesi vaikka itse olen varma sen olevan tai muuten olen menettänyt totaalisesti virtsan pidätyksen. Supistuksia tulee vain silloin tällöin joten lähettävät meidät takaisin kotiin. Tulemme kotiin joskus 3 yöllä, mies painuu samantien pehkuihin, ja olen menossa perässä. Supistukset voimistuvat samantien enkä pysty olla makuulleen. Aloin kellottaa supistuksia ja niitä alkoikin tulemaan 2-6min välein. Olin lukenut että kuumasuihku voisi niihin helpottaa, mutta itsellä vain pahensi. Parin tunnin jälkeen en enään tiennyt miten päin olisin ku joka supistus tuntui niin voimakkaasti. Herätän miehen joka soittaa töihin ettei taida päästä tulemaan Lähdemme sairaalaan 6 aamulla, jolloin olen auennut 3cm. 4cm kohdalla en enää kestänyt supistuksien kipua joten laittavat epiduraalin. Se vaikuttaa lähes samantien. Puudutus kuitenkin leviää epätasaisesti ja koko vasen jalkani on niin puuduksissa ettei siinä ole mitään tuntoa.
Kätilö päättää puhkaista lapsivedet nopeuttaakseen avautumista kunnes toteaa että 'oho, ne on menneet jo ajat sit'. Niimpä. 3h myöhemmin olen täysin auki ja saan alkaa ponnistaa. Oli muuten hassu ponnistaa kun ei tunne mitään lihaksia. Vajaa tunti myöhemmin neiti oli syntynyt, viikkoja 38+4, 50cm ja 3220g :)
Vielä seuraavina päivinäkin vasen jalkani oli osittain tunnoton ja päälle aivan järkyttävä päänsärky johon ei särkylääkkeet tai nesteiden juominen auttanut, mutta tässä vaiheessa luulimme päänsäryn johtuvan siitä että niskat on jumissa. 3 päivää oltiin syntymän jälkeen sairaalassa. Lähettävät kotiin vaikka mun päänsärky oli niin sietämätöntä et pää meinas räjähtää, en edes voinut omaa vauvaani hoitaa vaan mies joutui tekemään kaiken. Tasan viikko synnytyksestä ja alan oksentaan ja melkein pyörryn vessan lattialle. Kaikki äänet ja valot sattuu päähän ja silmiin ja tuntuu että sekoan. Saavumme ensiapuun jossa vihdoin uskotaan että nyt ei oo kaikki kunnossa.
Selviää että epiduraalia laitettaessa olivat selkäydinnesteet päässeet vuotamaan joka sähkötti kivut suoraan päähän ja aivoihin. Mulle tehtiin 'blood batch';eli veri tulppa. Otettii kädestä omaa vertani jonka sitten anestesia lääkäri ruiskutti siihen samaan kohtaan mihin oli epiduraalipiikki pistetty, tukkimaan tämä vuoto.
Uskokaa tai älkää mutta kivut hellitti lähes kokonaan tunnin sisällä ja olo oli kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Myöhemmin lääkäri vielä sanoi että jos tämä olisi jatkunut pidempään siitä olisi voinut tulla aivovaurio.
En halua ketään pelotella, aika harvinaistahan toi vissiin on, mutta näinkin voi käydä. Eniten itseä harmittaa kun esikoisen ensimmäinen viikko meni ihan pimennossa enkä siitä edes muista paljon mitään muuta kuin kipua kipua kipua.

Mutta hei, ei toi silti ole mua estänyt haluamasta toista lasta, nyt vaan teen kaikkeni ettei epiduraalia jouduta laittamaan enkä sitä ainakaan itse vapaaehtoisesti pyydä Eli toiveissa ihan luomu synnytys alateitse

 

[Kyfi86]

tänne itsekin nyt kertoilla esikoisen synnytyksestä.. eli noin viikkoa ennen laskettua yöllä heräsin että ihan niinkuin lapsivedet olis tullut ja seuraavana päivänä kävin sitten näytillä ja todettiin että ei ja paikatkin kiinni ja itselle tuli olo että turha käynti ja tokihan sieltä laskukin tuli perässä
Sitten 40+2 päivällä muutaman kerran supisteli ja illalla alkoi jatkuvat supistukset. Kärvistelin niiden kanssa seuraavaan iltapäivään noin klo 3 milloin sitten suostuin sairaalaan lähtemään kun olin puoli tuntia ollut polvillani sänkyyn nojaten enkä meinannut enää ylös päästä. Sairaalaan mennessä muuten paras apu suppareihin oli auton istuinlämmitin
Synnärille päästyä totesivat että kappas,oot jo 5cm auki. Ilokaasua hengittelin aikani ja kun se ei enää auttanut niin epiduraalin sain(tosin anestesialääkäriä jouduin odottelemaan vajaan tunnin) ja kyllä, itselle se oli autuus kun hetkeksi kipu loppui ja torkahdin hetkeksi.
Kalvot puhkaistiin,en ole varma missä vaiheessa se tapahtui ja sitten ilta 9 jälkeen alettiin ponnistamaan, jossain vaiheessa näytti jo siltä että joudun leikkuriin kun sykkeet laski vauvalta mutta lopulta syntyi alateitse terve noin.3kg lapsi :)

Pitää tähän vielä lisätä että ponnistusvaiheessa kaikkein kipeintä teki kun kätilö jotain ropelsi alakerrassa ja olin NIIN lähellä jo potkasta sitä ja ilmeisesti mulkoilin niin pahasti että tajusi vaihtaa vähän paikkaa

 

[iitu90]

Täältä tulee yhden synnyttäjän tarina myös.
Eli esikoiseni syntyi rv 41+4, torstaina 24.4.2013 n.klo.04.
Sairaalalle lähdettiin ilta 18 aikaan taksilla, ihan vain koska en jaksanut enään edes ajatella joutuvani valvoa kolmatta yötä putkeen kipujen kanssa. Päämääräni oli, että saan edes jotain (muutakuin tonnisen panadolin) naamaani jotta saan nukutuksi tulevana yönä.
Osastolla kerroin olot ja hoitaja otti sisään, sanoi että katsotaan tilanne ja saat jotain oloa helpottavaa. Kävikin ilmi, että olin lähes 4cm auki joten osastolle jäätiin synnyttelemään.
Sain hyvinkin pian ensimäisen epiduraalin selkääni (ei ollut niin kamalaa kuin ajattelin) ja olot helpotti vaikka yhä tunsin supistukset. Vihdoin sain levättyä, vaiken kylläkään nukutuksi. Ikävä kyllä epiduraalipuudutuksella oli haittavaikutuksia. Jostain syystä aine aiheutti jumituksen oikeassa pakara/jalkalihaksissa joita mieheni hoiteli lämpöpakkauksella.
Odotellessa avautumista kuuntelimme mieheni kanssa radiosta Jyp-Ässät jääkiekko-ottelun finaalia (mies jyväskylästä itse porista), jonka Ässät voittivat ja veivät mestaruuden tulevan äidin kunniaksi selvästi.
Aika kului ja kului, epiduraali selvästi hidasti aukeamista, etenkin kun sain vielä toisen piikin selkääni päivän aikana.
Vihdoin hoitajat olivat sitämieltä, että aloitetaan ponnistus.
Jalkakipuni takia hyvän ponnistusasennon löytyminen tuntui mahdottomalta, koska jalkani ei kestänyt olla edes 5minuuttia samassa asennossa mikäli siinä oli painoa joten oli tyydyttävä olemaan selällään jalat koukussa hoitajien kyljissä.
Ponnistelin n.30min-1h ajan ja tuntui ettei edistystä tapahdu laisinkaan ja hoitajat olivat täysin samaa mieltä, joten paikalle kutsuttiin lisää väkeä. Ennen pitkään huoneeni oli täynnä hoitajia, lastenlääkäriä, kätilöä, synnytyslääkäriä ja jopa kirurgi kävi paikalla. Useamman tunnin ponnistelujen jälkeen synnytyslääkäri puuttui synnytykseen. Syntymistä yritettiin avustaa imukupilla. Lääkäri tokaisi minulle, että kolme kerta ayritetään imukupilla, jollei onnistu niin mennään saliin.
Paniikki tuli niin äidille kuin isännälle. Myös hoitajia lähti salista valmistelemaan varmuuden vuoksi salia.
Jalkopäässäni oli yhteensä viisi ihmistä, kaksi kummassakin jalassa sekä synnytyslääkäri, lisäksi kirurgi ja lastenlääkäri pysyi huoneessa seuraamassa tilannetta.
Kun imukupilla avustettu synnytys ei auttanut, lähti lääkärit huoneesta valmistautumaan leikaukseen. Hoitajat jäivät huoneeseen valmistamaan minua leikaukseen. Sängyn asento vaihdettiin, jalat ja kroppani aseteltiin sängylle mahdolisiman hyvin ja jalkojen päälle heitettiin kangasta peiteeksi. Tipat asennettiin kiinni ranteeseen (tiputusputki laitettiin jo heti alussa). Tässäkohtaa myös minua alettiin lämmittämään, koska pitkästynyt synnytys oli aiheuttanut kuumetilan ja kuumeeni oli n.39astetta joten oli umpi jäässä.
Minua alettiin kuljettamaan saliin pitkin sairaalan mutkikaita käytäviä, samalla yksi hoitaja auttoi miestäni kasaamana tavaramme sekä pukemana hänele suojavarusteet ja varmistamaan isännän jaksamisen. Sali olosuhteista en muista juurikaan paljon. Olihan jo kolmas yö jonka valvon, itselleni korkea kuume sekä lääkeiden vaikutus. Parhaiten muistan pidelleeni miestäni kädestä, hänellä oli hasusn hauska sininen kaapu ja suojavarusteet yllään. Rintojen kohdalta lähti sininen suojakangas joten alemas en nähnyt. Muistan kun hoitava kirurgi tervehti minua sekä miestäni ja totesi tyynen rauhallisesti, että otetaanpa lapsonen ulos. Lääkäri kyselli leikauksen alussa meiltä kaikenlaista, joihin enimikseen mieheni vastasi, itse kun olin niin pöperryksissä. Vastasin oikeastana vain tärkeisiin kysymyksiin, kuten vieläkö tunnen varpaani, tai tuntuuko tämä (teki jotain, tökki yleensä). Kyseli näitä kunnes totesin, yllättävän nopeastikin, että ei tunnu miltään. Sain yläkropan peiteeksi lämpöpeiton jotta lakkaan tärisemästä.
Mieheni monesti kertonut kuinka huvittava olen itse ollut. Käteni tärissyt kädessään kylmyydestä, silmäni pyörinyt ympäriinsä ja luomet mennyt eriaikoihin kiinni yms. Rohkeasti mieheni katsoi ja jopa seliteli minulle mitä maha-alueellani tapahtuu. hetkellisesti veti mieheni kalpeaksi kun nahka "lörpaytettiin" (kuten mieheni sanoo) pois tieltä ja elimet tulivat näkyviin. Myös hoitaja huomasin värinmenetyksen ja kyseli mieheni vointia joka tokeni yllättävän pian. Muistan ensimäisenä kuulleeni lääkärin sanovan, täältä tultiin, ja sitten mieheni sanoi että syntyi ja hoitaja huutaa salissa syntymäaikaa muistiin. Pieni tyttö tuli hetkeksi rintalastani päälle lämpöpeiton alle. Muistan tuon kun kolmistaan siinä oltiin se eka hetki <3
Lopulta hoitaja otti tytön sylistäni ja mieheni antoi suukon minulle ja lähti tyttäremme mukaan, kun minut vielä kursittiin kokoon. Mieheni lähdettyä salista olen nukahtanut lopulta väsymykseen. Muistan hämärästi kun minua on siiretty pois salista mutta heräsin lopulta heräämöstä.
Minua alettiin herättelemään 6 aikaan aamulla, etät mitenkä voin ja jaksanko alkaa yrittämään ensi-imetystä että tyttö odottelee jo kovin. Olen unenpöpperöisenä myöntynyt. Toinen hoitaja alkoi avittamana minua imetysasentoon kyljelleni samalla kun toinen lähti hakemaan tytärtäni.
Pieni puhas tyttönen tuotiin sängylleni yhtä unisena kuin itsekin olin. Hoitaja vieressä avusti rinnan esille ja neuvoi otetta ja muistan hänen todenneen, ettei tarvitse hävetä jollei heti onnistu. Mutta yhteistyö tyttären kanssa sujui kuin tanssi heti alusta alkaen. Imetyksen jälkeen tyttönen vietiin vielä eriksene nukkumana missä isä valvoi hänen untaan. Itse nukuin lisää. aamulla 8 aikaan minut herätettiin jälleen, nyt hoitajalla oli tyttö jo valmiiksi sänkyinene vierelläni ja kysyi että jaksanko imettää. Äitinä en kieltäytynyt ja sain tytön jälleen rinnalle syömään. Syötyään meitä alettiin kuskaamaan osastolle jossa isäntä jo odottelikin. Hetken oltuamme kahden isäntä lähti kotiin ulkoiluttamaan koiraa sekä nukkumaan pitkän yönsä pääteeksi jonka hän oli tunnollisesti valvonut sekä minun että tytön vierellä.
siitä alkoi viikon osastollaolo joka ei ollut mitenkään helppo tai miellyttävä kokemus sairaalan ja hoitajien osalta. Tyttö oli ensisynnyttäjän unelma: nukkui, kakkasi, söi ja nukkui jälleen tasan 2-3h putkissa!
Olojeni ja hoitajien asenteenkin vuoksi mieheni urheasti tuli kahdesti päivässä sairaalalle pyörällä, aamupäivällä ja iltapäivällä. välissä hän kävi syömässä ja koiraa ulkoiluttamassa kotona. Muuten hän piti seuraa minulle ja hoiti tyttöä.

Kotiuduttua oleminen kotona oli mieheni harteilla, hän vaihtoi vaipat ja vaateet, teki meille ruuan ja ulkoilutti koiran. Itse olin vielä kotona sänkypotilaana viikon. Pitkällinen nouseminen synnytyksestä otti oman aikansa. Eka viikko sängyssä, toinen yhä sisätiloissa, mutta pääsin jo ylös olohuoneeseen ja tekemään enemmän kotona, kuitenkaan en voinut yhä nostaa tyttöä. Meni melkein kuukausi ennenkuin uskalsin lähteä yksin kaupassa käymään kävellen ( jonne oli n.1,5km). Kun liikeelle pääsin niin aloin toipumana nopeammin ja kaksi kuukautta syntymästä saatiin pidettyä kastajaiset ja olin jo normaali oma itseni vaikkakin raskauskiloja oli jäänyt.

Nyt odottelen toiselta synnytykseltä jotain muuta. Toivon, että joko vedetään suoraan leikaukseen vaikka yhä haluan yrittää alatiesynnytystä. Voi kunpa tämä toinen ei olisi niin utelijas tulemaan ulos että osaisi laittaa leuan rintaansa eikä yritäisi tulla siskonsa tavoin ulos otsa edellä.

 

[MaLinn]

Jospa minäkin kerron esikoisen tarinan.

Oltiin oltu miehen kanssa koko päivä menossa, illalla kattomassa Stand Up comediaa ja nauramassa. Tultiin kotiin joskus 23 ja olin valmistautumassa käymään nukkumaan. Kummarruin ottamaan sukkia alalaatikosta jolloin lapsivettä lurahti housuun. Kävelin vessaan ja ovella tuli lisää. Soitamme sairaalaan josta pyytävät tulemaan näytille. Ajamme tunnin matkan sairaalaan jossa tsekkaavat minut. Väittävät ettei se voinut olla lapsivesi vaikka itse olen varma sen olevan tai muuten olen menettänyt totaalisesti virtsan pidätyksen. Supistuksia tulee vain silloin tällöin joten lähettävät meidät takaisin kotiin. Tulemme kotiin joskus 3 yöllä, mies painuu samantien pehkuihin, ja olen menossa perässä. Supistukset voimistuvat samantien enkä pysty olla makuulleen. Aloin kellottaa supistuksia ja niitä alkoikin tulemaan 2-6min välein. Olin lukenut että kuumasuihku voisi niihin helpottaa, mutta itsellä vain pahensi. Parin tunnin jälkeen en enään tiennyt miten päin olisin ku joka supistus tuntui niin voimakkaasti. Herätän miehen joka soittaa töihin ettei taida päästä tulemaan Lähdemme sairaalaan 6 aamulla, jolloin olen auennut 3cm. 4cm kohdalla en enää kestänyt supistuksien kipua joten laittavat epiduraalin. Se vaikuttaa lähes samantien. Puudutus kuitenkin leviää epätasaisesti ja koko vasen jalkani on niin puuduksissa ettei siinä ole mitään tuntoa.
Kätilö päättää puhkaista lapsivedet nopeuttaakseen avautumista kunnes toteaa että 'oho, ne on menneet jo ajat sit'. Niimpä. 3h myöhemmin olen täysin auki ja saan alkaa ponnistaa. Oli muuten hassu ponnistaa kun ei tunne mitään lihaksia. Vajaa tunti myöhemmin neiti oli syntynyt, viikkoja 38+4, 50cm ja 3220g :)
Vielä seuraavina päivinäkin vasen jalkani oli osittain tunnoton ja päälle aivan järkyttävä päänsärky johon ei särkylääkkeet tai nesteiden juominen auttanut, mutta tässä vaiheessa luulimme päänsäryn johtuvan siitä että niskat on jumissa. 3 päivää oltiin syntymän jälkeen sairaalassa. Lähettävät kotiin vaikka mun päänsärky oli niin sietämätöntä et pää meinas räjähtää, en edes voinut omaa vauvaani hoitaa vaan mies joutui tekemään kaiken. Tasan viikko synnytyksestä ja alan oksentaan ja melkein pyörryn vessan lattialle. Kaikki äänet ja valot sattuu päähän ja silmiin ja tuntuu että sekoan. Saavumme ensiapuun jossa vihdoin uskotaan että nyt ei oo kaikki kunnossa.
Selviää että epiduraalia laitettaessa olivat selkäydinnesteet päässeet vuotamaan joka sähkötti kivut suoraan päähän ja aivoihin. Mulle tehtiin 'blood batch';eli veri tulppa. Otettii kädestä omaa vertani jonka sitten anestesia lääkäri ruiskutti siihen samaan kohtaan mihin oli epiduraalipiikki pistetty, tukkimaan tämä vuoto.
Uskokaa tai älkää mutta kivut hellitti lähes kokonaan tunnin sisällä ja olo oli kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Myöhemmin lääkäri vielä sanoi että jos tämä olisi jatkunut pidempään siitä olisi voinut tulla aivovaurio.
En halua ketään pelotella, aika harvinaistahan toi vissiin on, mutta näinkin voi käydä. Eniten itseä harmittaa kun esikoisen ensimmäinen viikko meni ihan pimennossa enkä siitä edes muista paljon mitään muuta kuin kipua kipua kipua.

Mutta hei, ei toi silti ole mua estänyt haluamasta toista lasta, nyt vaan teen kaikkeni ettei epiduraalia jouduta laittamaan enkä sitä ainakaan itse vapaaehtoisesti pyydä Eli toiveissa ihan luomu synnytys alateitse

Jossain toisessa ketjussa taisin jo kertoillakin omista epiduraali ja spinaali kokemuksistani, mutta kirjoitanpa nyt tähänkin, jos se jotain tulevaisuudessa auttaa. Mulla siis myös sekä epiduraalin että spinaalin laitoista selkäydinnesteet päässeet vuotamaan. Aivan kauheaa tuskaahan se päänsärky on ja sen erottaa kyllä varmasti tavallisesta särystä (JOS TIETÄÄ etukäteen vuodon mahdollisuudesta). Veripaikkaa lääkärit eivät suostu ensimmäisinä päivinä laittamaan, kun litra tolkulla juotu neste korjaa usein itsestään asian. Onneksi minulla juominen on auttanut n. 4 päivässä, eikä paikkaa tarvittu. Kannattaa osastolla mainita pääsnsäryistä ja imuttaa kannu kaupalla jotain juomaa. Nämä on niitä asioita, joista ei ennen synnytystä puhuta. Hyvä kuitenkin tietää!
Toivottavasti, BaBy2, tällä kertaa ensimmäiset päivät sujuvat teilläkin kivuttomammin. :)

 

[Mrs. Peek-a-boo]

Silmät kostuivat liikutuksesta lukiessa tätä ketjua! Varsinkin iitu 90:n kertomus urhoollisesta miehestä leikkaussalissa sai niiskuttamaan. Nimimerkillä ai miten niin raskaushormoneja elimistössä?

 

[BaBy2]

MaLinn: Joo toivotaan näin! Ja kyllä sitä tuli juotua varmaan 5 litraa päivässä vähintään kaiken näköistä nestettä (mulle sanottiin että energiajuomat kuten Gatorade olis hyvä nesteytyksee) ja sen lisäks join vettä, mehuja jne. Mut eipä lähtenyt säryt pois nesteytyksellä. Tosin tosta veritulpastakin sanottiin et se on 50/50 et auttaako sekään tai jos auttaa niin se saattaa lähteä "irti" ja säryt alkaa uudelleen. Noh tietty halusin kokeilla jos siitä olis apua ja onneksi oli. Ja nyt mulle neuvolastakin jo sanottiin et kannattaa mainita sitten synnärille mentäessä mitä aijemmin on käynyt niin ne osaa ottaa sen sit huomioon.
Mut tosiaan, en kyllä toivois KENELLEKKÄÄN samaa.

 

[Lilli9]

Itsekkin voisin tänne tulla kertomaan esikoisen synnytystarinan. Elikkäs.. Kovat supistukset alkoivat rv 40+4 26.12.2012. mutta eivät olleet viellä tarpeeksi säännölliset. Pikku hiljaa rupesin katsomaan kellosta aikaa ja pätin että nyt lähdetään näytille, sairaalaan pääsyäni otettiin käyrille ja hoitaja kävi katsomassa tilanteen. En ollut viellä auennut yhtään. Lähettivät minut kotiin, ja sanoivat että jos en kotona pärjää niin tule uudestaan. Kotiin päästyäni olin koko ajan suihkussa, kuumavesi oli kaikista paras apu minulle.

27.12.2012 en pystynyt enään olemaan kotona kun kivut olivat niin kamalia ja en ollut nukkunut vuorokauteen. Sairaalaan menin uudestaan ja jäin sisälle. Sain kipupiikin ja unilääkkeen? että sain edes hetken nukutuksi.

Seuraavana aamuna 28.12.2012 menin aamuppalalle kovien supistusten kanssa. Aamupalan jälkeen hoitaja tuli katsomaan että mikä tilanne. Olin auki 4cm. Hetken päästä pääsin saliin. Isä oli viellä kotona. soitin että voisit pikku hiljaa ruveta tulemaan sairaalalle päin.. Aika meni todella hitaasti. Supistukset oli ihan kamalia, kunnes sain epiduraalin, olin kuin taivaissa. kaikki se kipu hävisi..
Pitkän tovin jälkeen kätilö totesi että voidaan rupee ponnistaa. Epiduraali lakkasi juuri ponnistusvaiheessa. Enkä saanut enää lisää siinä vaiheessa. Ponnistusvaihe kesti 40min. Huh. mutta kaikeista selvittiin ja sain täydellisen pienen pojan syliini. 28.12.2012 Kaikki se kipu hävisi hetkessä. Siinä me oltiin. Kaikki kolme, onnellisena perheenä. <3
Katselin vain sitä pientä ihmettä siinä samalla kun minua ommeltiin.


Mutta sitten. poika oli 5tuntia vanha kun lastenlääkäri tuli ilmoittamaan että poika pitää viedä vauvojen tarkkailu osastolle.
Se jos mikä oli järkytys tuoreelle äidille. Luulit saavasi täydellisen pojan syliin. Täydellinen hän tottakai olikin mutta, lääkäri ilmoitti minulle että pojan happisaturaatio on todella alhainen eikä hengitä kyljellään ollessaan kunnolla. En enään sinä yönä pässyt katsomaan poikaa. Seuraavana aamuna hoitaja tuli sanomaat että voisin mennä katsomaan poikaa.

Alas päästyäni. En uskonut että tuo on minun poikani. Kaikkine happiviikset nenämaha letkut. 2anturia päässä antibiottia varten. Se ei ollut se näky mitä odotin näkeväni. Poika oli kovin kipeä ensimmäiset paripäivää. Pikkuhiljaa saatiin letkuja pois ja pitkän odotuksen jälkeen saan lapseni taas syliin ilman että meidän välissä on letkuja. Nyt on ihana katsoa tuota ihan kohta 3vuotiasta kultaakin kalliimpaa ihmmettä. <3

Toivottavasti edes jotain tuosta saa selvää. Viellä noin 3vuoden jälkeenkin on vaikea kirjoittaa tuota mitä pieni ihminen joutuu kokemaan.

 

[is]

Mun eka synnytys oli hirveä. Kävin yliaikaiskontrollissa jossa todettiin että vauva on iso ja vettä vähän. Jäin käynnistykseen.

Synnytystä käynnistettiin melkein kolme päivää. Mulla oli se bakteeri eli jouduin kolmen tunnin välein antibioottitippaan siihen asti että vauva on syntynyt. Vedet meni ekana käynnistyspäivänä cytotecin laiton jälkeen ja vesi oli vihreää. Synnytys käynnistyi todella hitaasti ja melkein rukoilin että olisin saanut lisää cytoteccia mutta jostain syystä sitä ei annettu vaikka vedet oli menneet ja ne oli vihreät.

Vihdoinkin alkoi jotain tapahtua ja pääsin illalla saliin. Muutaman tunnin kuluttua halusin epiduraalin ja supistukset loppuivat. Laitettiin oksitosiinitippa toiseen käteen, toisesta meni niitä antibiootteja.

Vihdoinkin tuli aika ponnistaa mutta olimme yksin miehen kanssa salissa ja soittokello ei toiminut. Mun oli pakko ponnistaa ja mies lähti etsimään käytäviltä apua. Hirveä paniikki päällä oltiin molemmat, täysin vieras tilanne ja meidät oikeasti jätettiin saliin yksin jatkuvasti ja todella pitkiksi ajoiksi kun oli kuulemma kiire. Tästä jäi hirveä pelko ja paniikista oli vaikea päästä yli kun lopulta kätilö tuli auttamaan ponnistamisessa. Se meni onneksi nopeasti, 10 min ja vauva ulkona. Ponnistusvaiheessa vauvan syke hävisi välillä ja hätäsektiota väläytettiin mutta onneksi sain kasattua itseni ja vauva oli nopeasti ulkona. Napanuora oli kaulan ympärillä.

Vauva oli normikikoinen 3482 ja 51,5 ja vettä oli todella runsaasti että eipä noihin loppuajan ultriin ole luottaminen. Istukka ei meinannut irrota, lisää oksitosiinia, järkyttävät supistuskivut taas. Istukka syntyi mutta mulla holahteli verta jatkuvasti suurissa määrin. Aloin palella ja voida pahoin. Hirveintä tässä oli se että kaikki verikokeet jouduttiin ottamaan jalkapöydästä kun molemmissa käsissä oli tippa, se sattui! Nopeasti leikkaussaliin ja kaavintaan, löytyi lisäistukka joka vuoti melkein kolme litraa verta.

Eka vrk meni selvitessä nukutuksesta ja verensiirrosta. En halunnut vauvaa huoneeseen koska en pystynyt edes itsestä huolehtimaan sillä hetkellä. Toiseksi yöksi vauva tuotiin välillä imemään mutta nukkui edelleen kansliassa. Toinen päivä oli jo parempi ja pystyin vähän liikkumaan ja käymään vessassa itse joten vauva tuotiin mulle. Muutan tunnin ehti olla kun lääkäri ilmoitti että vauvalla on tulehdus huolimatta siitä että olin kolme vrk saanut antibioottia suoneen. Vauva tehohoitoon, illasta päästiin katsomaan häntä ja voi että niitä kaikkia letkuja ja kanyyleitä, ihan hirveää. Vauva onneksi toipui lopulta täysin jokusessa päivässä ja vietettiin vielä osastolla joitain päiviä. 8vrk kesti tämä synnytysreissu.

Hirveä kokemus kaikinpuolin ja synnytystä käytiin läpi kätilöiden ja lääkäreiden kanssa ettei mulle jäisi mitään pelkoja.

Aloin odottaa toista lasta kun esikko oli 6kk. Se synnytys meni onneksi muuten hyvin mutta jouduttiin sekin käynnistämään kun oli yliajalla ja lapsivettä oli alkanut tihkua. Otin spinaalin ja se oli ehdottomasti mulle parempi kun epi. Käynnistys kesti nyt vain kaksi päivää:D ja ponnistusvaihe vain 5min, vaikka vauva oli isompi kun esikko, 3954 ja 52. Oli tyytyväinen tähän synnytykseen ja aikaisemmasta huonosta kokemuksesta ei onneksi jäänyt mitään pelkoja vaan luottavaisin mielin silloin jäin synnyttämään. Käynnistyksen takia jouduttiin viettämään kuitenkin 5pv sairaalassa.

Kuopus oli 9kk kun näitä kaksosia aloimme odottamaan. Nyt vaan toivon että pysyvät mahassa mahdollisimman pitkään ja että synnytys käynnistyisi itsestään ja sujuisi yhtä hyvin kun kuopuksen kanssa:) onneksi nuo kaksi edellistä on molemmat olleet ylisikaisia niin ei ainakaan pitäisi olla mulla taipumusta ennenaikaiseen synnytykseen sen puoleen mutta kaksoset on aina asia erikseen ja mietityttää että kun ovat näin pienellä välillä että jos paikat ei jaksa pysyä kiinni tarpeeksi pitkään.

Toivottavasti näistä tarinoista saa jotain tolkkua:D

 

[Jelppis]

Tänne on tullut niin monta kertomusta siitä kun kaikki ei mene hyvin niin minun on pakko kertoa omani - kun kaikki meni niin kuin pitikin.
Eli siis minun synnytys alkoi sillä, että lapsivedet meni aamuyöstä neljän aikaan ja ne tuli pönttöön. Olin siis juuri käynyt pisulla kun tuntui, että nyt tapahtuu jotain. Siitä sitten aloin huutelemman miehelle, että vedet meni. Hän oli ihan unessa eikä ensin tajunnut mitään. No sitten soitin sairaalaan kun niin oli ohjeistettu. Kun ei kerta supistellut niin käskivät jäädä kotiin odottamaan ja jos mitään ei ala tapahtumaan niin puoliltapäivin näytille. No kuuden aikaan alkoi supistukset. Koska meiltä on melko pitkä matka sairaalalle ja matkalla piti pysähtyä vielä ostamaan evästä mukaan niin lähdimme ajoissa eli noin klo kymmenen aikaan ajelemaan kohti sairaalaa. Pääsimme yhdentoista maissa perille ja minä pääsin suoraan käyrille. Olin noin kolme senttiä auki ja kaikki oli vielä hyvin. Kävelemällä pärjäsin kivun kanssa. Kahdentoista aikaan minä olin jo sen verran tuskissani ja olin auennut vielä lisää, niin minut siirrettiin saliin. Ilokaasulla pärjäsin kahdeksaan senttiin asti ja sitten annettiin epiduraali. Se vaikutti hyvin, mutta vaimensi supistuksia niin sain tipan kautta oksitosiinia. Ennen kuutta illalla pääsin ponnistamaan ja 23 minuutin ponnistuksen jälkeen klo 18:15 sain "pienen" poikani ulos ja syliin. Siitä sitten jonkun ajan kuluttua (varmaankin joku pari tuntia siis saimme olla vielä synnytyksen jälkeen salissa rauhoittumassa) meidät siirrettiin osastolle. Muuten saimme olla rauhassa, mutta sokerit piti pojalta mitata useamman kerran kun oli yli 4,5kg syntyessään, mutta muuten kaikki meni hyvin. Yöhoitaja vaan sattui olemaan tosi ahdistava tyyppi. En pitänyt hänestä ollenkaan...

 

[Kyfi86]

Nostetaanpas tätäkin mihin jo osa kertonutkin aiemmista synnytyksistä. :)

 

[P-JET]

Pitääpä ottaa koneella ollessa asisksi kirjoittaa oma kokemukseni. puhelimella eeeeei jaksa..