Täältä tulee yhden synnyttäjän tarina myös.
Eli esikoiseni syntyi rv 41+4, torstaina 24.4.2013 n.klo.04.
Sairaalalle lähdettiin ilta 18 aikaan taksilla, ihan vain koska en jaksanut enään edes ajatella joutuvani valvoa kolmatta yötä putkeen kipujen kanssa. Päämääräni oli, että saan edes jotain (muutakuin tonnisen panadolin) naamaani jotta saan nukutuksi tulevana yönä.
Osastolla kerroin olot ja hoitaja otti sisään, sanoi että katsotaan tilanne ja saat jotain oloa helpottavaa. Kävikin ilmi, että olin lähes 4cm auki joten osastolle jäätiin synnyttelemään.
Sain hyvinkin pian ensimäisen epiduraalin selkääni (ei ollut niin kamalaa kuin ajattelin) ja olot helpotti vaikka yhä tunsin supistukset. Vihdoin sain levättyä, vaiken kylläkään nukutuksi. Ikävä kyllä epiduraalipuudutuksella oli haittavaikutuksia. Jostain syystä aine aiheutti jumituksen oikeassa pakara/jalkalihaksissa joita mieheni hoiteli lämpöpakkauksella.
Odotellessa avautumista kuuntelimme mieheni kanssa radiosta Jyp-Ässät jääkiekko-ottelun finaalia (mies jyväskylästä itse porista), jonka Ässät voittivat ja veivät mestaruuden tulevan äidin kunniaksi selvästi.
Aika kului ja kului, epiduraali selvästi hidasti aukeamista, etenkin kun sain vielä toisen piikin selkääni päivän aikana.
Vihdoin hoitajat olivat sitämieltä, että aloitetaan ponnistus.
Jalkakipuni takia hyvän ponnistusasennon löytyminen tuntui mahdottomalta, koska jalkani ei kestänyt olla edes 5minuuttia samassa asennossa mikäli siinä oli painoa joten oli tyydyttävä olemaan selällään jalat koukussa hoitajien kyljissä.
Ponnistelin n.30min-1h ajan ja tuntui ettei edistystä tapahdu laisinkaan ja hoitajat olivat täysin samaa mieltä, joten paikalle kutsuttiin lisää väkeä. Ennen pitkään huoneeni oli täynnä hoitajia, lastenlääkäriä, kätilöä, synnytyslääkäriä ja jopa kirurgi kävi paikalla. Useamman tunnin ponnistelujen jälkeen synnytyslääkäri puuttui synnytykseen. Syntymistä yritettiin avustaa imukupilla. Lääkäri tokaisi minulle, että kolme kerta ayritetään imukupilla, jollei onnistu niin mennään saliin.
Paniikki tuli niin äidille kuin isännälle. Myös hoitajia lähti salista valmistelemaan varmuuden vuoksi salia.
Jalkopäässäni oli yhteensä viisi ihmistä, kaksi kummassakin jalassa sekä synnytyslääkäri, lisäksi kirurgi ja lastenlääkäri pysyi huoneessa seuraamassa tilannetta.
Kun imukupilla avustettu synnytys ei auttanut, lähti lääkärit huoneesta valmistautumaan leikaukseen. Hoitajat jäivät huoneeseen valmistamaan minua leikaukseen. Sängyn asento vaihdettiin, jalat ja kroppani aseteltiin sängylle mahdolisiman hyvin ja jalkojen päälle heitettiin kangasta peiteeksi. Tipat asennettiin kiinni ranteeseen (tiputusputki laitettiin jo heti alussa). Tässäkohtaa myös minua alettiin lämmittämään, koska pitkästynyt synnytys oli aiheuttanut kuumetilan ja kuumeeni oli n.39astetta joten oli umpi jäässä.
Minua alettiin kuljettamaan saliin pitkin sairaalan mutkikaita käytäviä, samalla yksi hoitaja auttoi miestäni kasaamana tavaramme sekä pukemana hänele suojavarusteet ja varmistamaan isännän jaksamisen. Sali olosuhteista en muista juurikaan paljon. Olihan jo kolmas yö jonka valvon, itselleni korkea kuume sekä lääkeiden vaikutus. Parhaiten muistan pidelleeni miestäni kädestä, hänellä oli hasusn hauska sininen kaapu ja suojavarusteet yllään. Rintojen kohdalta lähti sininen suojakangas joten alemas en nähnyt. Muistan kun hoitava kirurgi tervehti minua sekä miestäni ja totesi tyynen rauhallisesti, että otetaanpa lapsonen ulos. Lääkäri kyselli leikauksen alussa meiltä kaikenlaista, joihin enimikseen mieheni vastasi, itse kun olin niin pöperryksissä. Vastasin oikeastana vain tärkeisiin kysymyksiin, kuten vieläkö tunnen varpaani, tai tuntuuko tämä (teki jotain, tökki yleensä). Kyseli näitä kunnes totesin, yllättävän nopeastikin, että ei tunnu miltään. Sain yläkropan peiteeksi lämpöpeiton jotta lakkaan tärisemästä.
Mieheni monesti kertonut kuinka huvittava olen itse ollut. Käteni tärissyt kädessään kylmyydestä, silmäni pyörinyt ympäriinsä ja luomet mennyt eriaikoihin kiinni yms. Rohkeasti mieheni katsoi ja jopa seliteli minulle mitä maha-alueellani tapahtuu. hetkellisesti veti mieheni kalpeaksi kun nahka "lörpaytettiin" (kuten mieheni sanoo) pois tieltä ja elimet tulivat näkyviin. Myös hoitaja huomasin värinmenetyksen ja kyseli mieheni vointia joka tokeni yllättävän pian. Muistan ensimäisenä kuulleeni lääkärin sanovan, täältä tultiin, ja sitten mieheni sanoi että syntyi ja hoitaja huutaa salissa syntymäaikaa muistiin. Pieni tyttö tuli hetkeksi rintalastani päälle lämpöpeiton alle. Muistan tuon kun kolmistaan siinä oltiin se eka hetki
Lopulta hoitaja otti tytön sylistäni ja mieheni antoi suukon minulle ja lähti tyttäremme mukaan, kun minut vielä kursittiin kokoon. Mieheni lähdettyä salista olen nukahtanut lopulta väsymykseen. Muistan hämärästi kun minua on siiretty pois salista mutta heräsin lopulta heräämöstä.
Minua alettiin herättelemään 6 aikaan aamulla, etät mitenkä voin ja jaksanko alkaa yrittämään ensi-imetystä että tyttö odottelee jo kovin. Olen unenpöpperöisenä myöntynyt. Toinen hoitaja alkoi avittamana minua imetysasentoon kyljelleni samalla kun toinen lähti hakemaan tytärtäni.
Pieni puhas tyttönen tuotiin sängylleni yhtä unisena kuin itsekin olin. Hoitaja vieressä avusti rinnan esille ja neuvoi otetta ja muistan hänen todenneen, ettei tarvitse hävetä jollei heti onnistu. Mutta yhteistyö tyttären kanssa sujui kuin tanssi heti alusta alkaen. Imetyksen jälkeen tyttönen vietiin vielä eriksene nukkumana missä isä valvoi hänen untaan. Itse nukuin lisää. aamulla 8 aikaan minut herätettiin jälleen, nyt hoitajalla oli tyttö jo valmiiksi sänkyinene vierelläni ja kysyi että jaksanko imettää. Äitinä en kieltäytynyt ja sain tytön jälleen rinnalle syömään. Syötyään meitä alettiin kuskaamaan osastolle jossa isäntä jo odottelikin. Hetken oltuamme kahden isäntä lähti kotiin ulkoiluttamaan koiraa sekä nukkumaan pitkän yönsä pääteeksi jonka hän oli tunnollisesti valvonut sekä minun että tytön vierellä.
siitä alkoi viikon osastollaolo joka ei ollut mitenkään helppo tai miellyttävä kokemus sairaalan ja hoitajien osalta. Tyttö oli ensisynnyttäjän unelma: nukkui, kakkasi, söi ja nukkui jälleen tasan 2-3h putkissa!
Olojeni ja hoitajien asenteenkin vuoksi mieheni urheasti tuli kahdesti päivässä sairaalalle pyörällä, aamupäivällä ja iltapäivällä. välissä hän kävi syömässä ja koiraa ulkoiluttamassa kotona. Muuten hän piti seuraa minulle ja hoiti tyttöä.
Kotiuduttua oleminen kotona oli mieheni harteilla, hän vaihtoi vaipat ja vaateet, teki meille ruuan ja ulkoilutti koiran. Itse olin vielä kotona sänkypotilaana viikon. Pitkällinen nouseminen synnytyksestä otti oman aikansa. Eka viikko sängyssä, toinen yhä sisätiloissa, mutta pääsin jo ylös olohuoneeseen ja tekemään enemmän kotona, kuitenkaan en voinut yhä nostaa tyttöä. Meni melkein kuukausi ennenkuin uskalsin lähteä yksin kaupassa käymään kävellen ( jonne oli n.1,5km). Kun liikeelle pääsin niin aloin toipumana nopeammin ja kaksi kuukautta syntymästä saatiin pidettyä kastajaiset ja olin jo normaali oma itseni vaikkakin raskauskiloja oli jäänyt.
Nyt odottelen toiselta synnytykseltä jotain muuta. Toivon, että joko vedetään suoraan leikaukseen vaikka yhä haluan yrittää alatiesynnytystä. Voi kunpa tämä toinen ei olisi niin utelijas tulemaan ulos että osaisi laittaa leuan rintaansa eikä yritäisi tulla siskonsa tavoin ulos otsa edellä.
)
Aihe masentaa enkä livenä oikein kestä kuulla muiden kertomuksia onnistuneista synnytyksistään. (Luen niitä silti netistä, koska se ei tunnu pahalta. 
) Varsinkin kun mun kokemuksia on vähätelty, kuulemma en vaan yrittänyt tarpeeksi, kitisin turhaan kivuista kun eihän mua voinut sattua kun en auennutkaan, olen huonompi äiti koska sektio... Yms. Joo, en usko noin, mutta ikävä kyllä tähänkin törmää. Sanon tuon vain siksi, ettei kukaan muu tunne olevansa yksin jos kohtaa tuollaista. 
Joo, tulipas tarinaa...
Eniten itseä harmittaa kun esikoisen ensimmäinen viikko meni ihan pimennossa enkä siitä edes muista paljon mitään muuta kuin kipua kipua kipua.
Eli toiveissa ihan luomu synnytys alateitse 
No sitten soitin sairaalaan kun niin oli ohjeistettu. Kun ei kerta supistellut niin käskivät jäädä kotiin odottamaan ja jos mitään ei ala tapahtumaan niin puoliltapäivin näytille. No kuuden aikaan alkoi supistukset. Koska meiltä on melko pitkä matka sairaalalle ja matkalla piti pysähtyä vielä ostamaan evästä mukaan niin lähdimme ajoissa eli noin klo kymmenen aikaan ajelemaan kohti sairaalaa. Pääsimme yhdentoista maissa perille ja minä pääsin suoraan käyrille. Olin noin kolme senttiä auki ja kaikki oli vielä hyvin. Kävelemällä pärjäsin kivun kanssa. Kahdentoista aikaan minä olin jo sen verran tuskissani ja olin auennut vielä lisää, niin minut siirrettiin saliin. Ilokaasulla pärjäsin kahdeksaan senttiin asti ja sitten annettiin epiduraali. Se vaikutti hyvin, mutta vaimensi supistuksia niin sain tipan kautta oksitosiinia. Ennen kuutta illalla pääsin ponnistamaan ja 23 minuutin ponnistuksen jälkeen klo 18:15 sain "pienen" poikani ulos ja syliin. 
Siitä sitten jonkun ajan kuluttua (varmaankin joku pari tuntia siis saimme olla vielä synnytyksen jälkeen salissa rauhoittumassa) meidät siirrettiin osastolle. Muuten saimme olla rauhassa, mutta sokerit piti pojalta mitata useamman kerran kun oli yli 4,5kg syntyessään, mutta muuten kaikki meni hyvin. Yöhoitaja vaan sattui olemaan tosi ahdistava tyyppi. En pitänyt hänestä ollenkaan...
