Synnytyskertomukset :)

Keskustelun 'Laskettu aika marraskuu 2012' aloitti pepi, 11 loka 2012.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. wessu Aloittelija

    Onnea kaikille jo nyyttinsä saaneille. Ja onnea matkaan niille joilla kaikki on vielä edessä, hyvin se menee.

    No nii tässäpä tulee tämä minun kokemus, hieman erilainen kun esikoisen aikaan kun se meni silloin hätäsektioon viikoilla 38+6 ja syynä lapsen sydänäänten heikkeneminen.

    Elikkäs mentiin miehen kanssa kontrollikäynnille synnäriin vauvan pienuuden takia perjantaina 9.11. Äpolilla ei ollu aikoja. Aikansa lääkäri tutki ja oli sitä mieltä että mulle tehdään oksitosiinirasitus. Siinä pari tuntia köllötellessä tuntui jonkinmoisia supistuksia mutta ei mitenkään hirmu kipeitä. No siitäpä alkoi minun oleskelu sairaalassa, kun sitten lauantaina sain oman sanonnan mukaan pallon pilluun eli jokin mikä kypsyttelisi kanavaa. Lauantaina 10.11. se sitten mulle laitettiin ja se ei tuntunu mitenkään mukavalle, kolme letkua roikku alapäästä ja mies oli jo kuvia räpsimässä siitä. Se annettiin mulla olla vuorokauden. Lauantai iltana mulla oli sitten alaselkä ihan tulessa ja kai se jotain sai aikaan. No sunnuntaina 11.11. lääkäri otti sen pallon pois ja vähän oli kanavaa vielä jäljellä. Makoilin n. 7h oksitosiinitipassa ja jäin synnäriin yöksi lämpöilyn takia. Maanantaina 12.11. sain kielen alle lääkkeen ja sit vaan lenkkeilemään pitkin sairaalan käytäviä ja portaita. Jonkin verran tunsin supistuksia, ei kipeitä ja olinkin jo seuraavana päivänä lähössä kotiin jos ei edistystä ole tapahtunu. Pyysin ystäväni tiistain 13.11. lääkärikäynnille mukaan, kun mies oli töissä ja ei saanut vaihdettua työvuoroaan. Aikansa lääkäri tutki ja kävi kollegaltaan kysymässä mitä tehdään ja niin se vaan matka vei synnäriin kalvojen puhkaisuun ja oksitosiinitippaan klo oli jotai 11 aamupäivällä. Onneksi oli tämä ihana ystäväni tukena ja turvana. Tosi paljon jänskätti koko tilanne. Ruoka ei maistunu vaikka sitä tarjottiin. Joskus 15 aikaan alko supistukset tuntumaan joltain ja minun pitikin päästä pitkälleen, muuten seisoskelin lähes koko ajan vaikka tarjosivat jumppapallon päällä istumista, mutta kun supistelut hävisi kun siinä istui. Jossain välissä minussa kävi kuume ja välillä kävi vahva ajatus että sektioon menee, kuin myös ystäväni oli sitä mieltä.
    Jotain 16.30 halusin epiduralin kun en kestäny enää kipuja ja ystäväni olikin jo ajatellu että eikö se meinaa ollenkaan ottaa mitään. Ehkä mulla on vaan korkea kipukynnys. Sain hyvän selostuksen siitä epiduralin laitosta, ystäväni kun on sairaanhoitaja ja tiesi mitä minun selän takana millonki tapahtuu. Sen jälkeen oloni kohentu vähän mutta edellenkin halusin vaan makoilla. Mies soitteli vähän väliä että ehtiikö hän paikalle ollenkaan. Olin melko pitkään vaan 3 senttiä auki, kunnes salkkareiden jälkeen tuli tunne että paskalle pitää päästä ja aivan ihana kätilöharjoittelija kokeili ja totesi että hän ei tunne täällä mitään ja pyysi ohjaajansa myös tarkistamaan joka mulle sanoi että sinä olet täysin auki ja mulla silmät kirkastu ja sanoinkin että ihan tosi. Mies oli tullu puolisko tunti aiemmin eli minun tukihenkilöt vaihtui lennosta. Siinä sitä sänkyä nostettiin pystympään ja ei muuta kun ponnistelemaan. Todellaki se ponnistus tuntu kun paska tulisi housuun tai sillä kertaa siihen sänkyyn. Muutaman tikin se harjoittelija ompeli minuun. Tyttäremme syntyi siis 13.11.12 klo 20.34. Mittoja 3010g ja pituus 47,3cm ja pipo 33.5cm sekä pisteet 9-9-9, väristä rokottivat. Viikot 40+3.
    Äitiyskortissa synnytyksen kesto 8h 55min. Ponnistusvaihe 9 min. Jälkeiset 11 min. Typykällä oli sittenkin kiire maailmaan vaikka alkuun näytti että se ei halua tulla ollenkaan. Ihana kokemus vaikka mielessäni niiden kipujen aikaan ajattelin että mies kastraatioon ja taisin sanoa sen äänenkin =)
    Tosi erilainen fiilis on kun esikoisen aikaan, jonka maailmaan tulon aikaan olin hyvässä unessa. Nyt sain  vauvani heti syliin ja mies sai leikata napanuoran. Ihana! Olin sairaalassa yhteensä 8 vuorokautta ja viime perjantaina 16.11 päästiin tytön kanssa kotiin. Koiria ja esikoista mulla oli valtava ikävä kun en nähny niitä koko aikana ja esikoinen kävi 2 kertaa tervehtimässä. Kotiin tullessa koirat otti minut iloisesti vastaan ja narttukoirammekaan ei mököttäny mulle niinku esikoisen kohalla kävi että se 2 tuntia oli vaan ulkona vaikka kuinka houkuttelin sitä sisälle.
  2. aurankukka Aloittelija

    Lämpimiä ajatuksia ja voimia sinulle omppupom! En oikein tiedä mitä muuta voisin sanoa kun itse sain kokea luomun alatiesynnytyksen (en ole vielä ehtinyt kirjoittaa kertomukseni). Niin epätodennäköisestä kuin se on että synnytys päätyy kiireelliseen tai hätäkeisarileikkaukseen, jos se omalle kohdalle sattuu, niin on se varmasti tosi kova paikka. Annoit leikata itsesi ja menetit alatiesynnytyskokemuksen niin että terve tyttö syntyi! Voimia! Ja lämpimiä ajatuksia!!!
  3. Vaava Uusi käyttäjä

    No niin nyt on meidän prinsessakin vihdoin maailmassa ja vei kyllä heti äidin,isän ja isoveljen sydämet :) <3

    Laskettuaika meillä oli 6.11 ja pikkuinen syntyi lopulta sektiolla 21.11.2012 klo.21.59

    Menimme siis viime tiistaina 20.11 aamulla klo.9 TYKS:n käynnistykseen. Vietiin aamulla ensin esikoinen 2v serkkunsa kanssa leikkimään, ja valmisteltiin hänet siihen että äiti menee hetkeksi lääkäriin hakemaan vauvaa kotiin. Hän oli siitä hyvin innoissaan ja oli selitellyt sitä kaikille pitkin pvää. Toiveemme olivat korkealla, sillä supistuksia oli ollut kahtena viimeisenä yönä jo jonkin verran.

    TYKS:Ssä aloittivat käynnistämisen ballonkilla, koska minulla oli takana yksi sektio niin se olisi lempein tapa jo olemassa olevalle haavalle. Odotimme koko pvän ilman tulosta ja valmistauduimme jo siihen että tämä tapa ei meitä hyödytä. Tuli ilta ja mies lähti kotiin. Yöllä alkoivat supistusket noin klo.3 ja ballonki irtosi. Supistuksia tuli muutaman minuutin välein ja olivat kovia, mutta kestoltaan lyhyet. Aamuun mennessä nekin olivat kadonneet.

    Aamulla sitten mietittiin että tippaan vai kalvot puhki. No, lopulta päädyttiin koittamaan tippaa ja lähdettiin siis synnärin puolelle. Pia tpan aloittamisen jälkeen supistuksia jo tulikin hyvääään tahtiin, mutta loppuivat heti kun tippa pysäytettiin eli omat olivat edelleen todella heikkoja. Tunsin vain sen miten lapsi koitti tulla ulos ja se teki kipeää. Pian lääkäri tuli ja puhkaisi kalvot. 

    KAlvojen puhkaisun jälkeen odoteltiiin tunteja ilman tulosta. Lääkäri tuli ehdottamaan sektiota, jsota itse tietenkin kauhistuin muistaen liian hyvin viime sektion. No, päätettiin dotta avielä hetki ja supistukset sitten alkoivatkin mutta eivät tuottaneet tulosta toivotulla nopeudella :/

    Eli alkoivat valmistelut sektioon. Siinä kohtaan repesin. Olin jo 2päivää kestänyt tuskaisia kipuja ja odottanut, turhaan. Olisin halunnut kokea alatie synnytyksen, mutta ei niin ei :/

    Viime sektiossa minulle pistettin hakaset, mies ei pääässyt saliin, minulle ei näytetty lasta/ kerrottu sukupuolta ja epiduraalipumppu irtosi heti heräämössä. Eli kaiki mahdollinen meni pieleen, joten pelot olivat suuret. Onneksi ei ollut kiire niin ehtisin puhua näistä vuoossa olevalle kätilölle joka kertoi ne lääkärille. He lupasivat yhdessä että nyt kaikki menisi toisin ja nämä toteutuisivat päi vastoin. Ja niin tapahtui :)

    Minut vietiin saliiin puudutettavaksi ja mies pukemaan vaatteita päälle. Olin huolissani kun miestä ei näkynyt ja sanoin kovaan ääneen, että ennen ei aloiteta ku mies on tässä. JA ei aloitettukaan. :)

    Toinen vaatimukseni oli että epiduraalipumppu kiinnitettäisiin tällä kertaa kunnolla, ja hoin sitten sitä siinä puudutuksen aikana anestesiahoitajallle. Ihme ettei menettänyt hermojaan :)

    Sitten tuli mies ja toimenpide aloitetitiin. En tietenkään tuntenut miään kipua, mutta kauheata jylläämistä mahassani tunsin. PArin minuutin päästä kuulin kovaa itkua ja siinä kohtaan aloin itkeä ihan taukoamatta ja tyttö tuotiin meille näytille :) Se oli ihana hetki. Tämän jälkeen sitten itkettiin siinä miehen kanssa hetki ja hän lähti katsomaan tyttöä. Minä jäin siihen vielä hetkeksi ja sen jälkeen siirryin herämöön ja pian jo mies ja tyttö olivat vierelläni :) <3

    Ai niin ja hakasten tilalle sain kuin sainkin sulavat ompeleet ja voin kertoa että ovat kyllä vaihtoehtona paljon paremmat kuin ne hakaset. Eivät tee niin tuskasen kipeää, vaikka tietysti kipua on silti :)

    Tässä meidän kertomus päällisin puolin kerrottuna...

    Tsemppiä kaikille joilla vielä edessä ja onnea muille jo synnyttäneille :)

  4. ninnu. Aloittelija

    Meille syntyi pikkuinen tyttö rv 39+1, 22.11.2012 klo5.05. Pituus 48cm ja painoa 3390g <3 Kerron synnytyksestä myöhemmin kun ehdin kirjoitella.

  5. omppupom Aloittelija

    Kiitos aurankukka sanoistasi. Kyllä aika tekee tehtävänsä ja se että saa purkaa kokemuksensa, alkaa helpottaa jo. Olin miettinyt jo valmiiksi että jos vauvan terveys vaatisi, niin epäröimättä suostuisin sektioon eikä tullut siinä tilanteessa mieleenkään alkaa vänkäämään vastaan että saisin alatiesynnytyksen kun vauvan hyvinvointi oli kyseessä. Mutta tunteet tuli vähän perässä ja muutenkin herkässä tilassa niin piti käydä vuodattamassa. Ihania on oikeasti ne synnytystarinat täällä joissa kaikki on mennyt hyvin ja äiti on kokenut sen euforian josta itsekin haaveilin. Lopputulos on kuitenkin ihan yhtä hyvä, tulipa se vauva maailmaan miten tahansa!
  6. Lejon Peruskäyttäjä

    Täältäkin tsempit Omppupom! Musta on hyvä, että pystyt ilmaisemaan nuo tunteet, mitä sen toivomuksen mukaisen synnytyksen menettäminen on herättänyt. Tekee hyvää käydä synnytys läpi, ettei ajatukset ja tunteet jää kummittelemaan. Mulle teki ainakin hyvää miettiä synnytys läpi vaihe vaiheelta, kun kirjoitin tuon oman kertomukseni tänne.

    Mun toiveena oli myös mennä mahdollisimman luomuna ja yllätyksekseni selvisinkin ilman lääkkeitä (jos ei ponnistusvaiheen oksitosiini-tippaa lasketa), mutta jouduin etukäteen tekemään ajatustyötä sen suhteen, että tarvittaessa otan lääkkeitä ja antaudun kätilöiden ja lääkäreiden ammattitaidolle, jos kaikki ei menekään niin kuin toivon tai jos vauvan kunto romahtaa.

    Kuten sanottua, se lapsi on se tärkein!
  7. Vilukissa Peruskäyttäjä

    Mä kirjoitin oman synnytyskertomukseni tuonne blogiini, joten ken haluaa niin käyköön sieltä lukemassa :) Osoite näkyy tuossa alla.
  8. Sandri Aloittelija

    No niin.. vihdoin pääsen kirjoittelemaan :)

    Tosiaan meillä synnytys "alkoi" veden menolla viime keskiviikkona 20.11 klo.6. Soittelin sairaalaan ja sanoivat, että ois hyvä tulla parin tunnin sisällä, kasilta siis oli siellä. Keskiviikkona, ei sitten tapahtunutkaan oikein mitäääään. Ke-to välisenä yöna supistuksia alkoi tulla kipeämmin koko ajan. Aamulla niitä tuli noin 20min välein ja näin jatkui koko torstai päivän. To iltana mies jäi minun kanssani jo sairaalaan yöksi, kun alkoi tuntua että ehkä yöllä vois käynnistyä kunnon tohinat. Yön aikana supistukset voimistuivat ja tihenivät, välit aamulla noin 5min. Aamulla tarkastettiin tilanne ja olin noin 3cm auki. Siitä sitten suuntasin aamupäiväksi ammeeseen. Siellä oli ihanaa :) vaikka ei juuri auttanut supistuksiin, niin se oli ainut paikka jossa pystyin rentoutumaan supistusten välissä. Klo. 11 maissa olin 4-5cm auki, mutta sitten supistukset alkoivat hiipua. Joskus yhden maissa päätettiin laittaa tippa ja vauhdittaa. VIHDOIN!! Tässä vaiheessa olin jo niin valmis synnyttämään, että huh.

    Olin nukkunut ti-pe välisenä aikana (ti-ke yönä uni ei jostain syystä tullut ollenkaan) vain noin 7-8 tuntia, joka alkoi tuntua olossa. Tippa vaikutti tosi nopeasti ja joskus kolmen aikaan siirryttiin saliin ilokaasun luokse, tässä vaiheessa olin auki 5-6cm. Ilokaasusta ei ollut minulle täydellistä hyötyä, koska se pisti pääni niin sekaisin, että tuli vähän huono olo. Mutta olipahan jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa suppareiden aikana :) Juuri sen takia, että kaasusta ei juuri apua ollut päädyimme, että minulle laitetaan epiduraali. Anestesialääkäri tosin oli kiireinen ja ehti paikalle vasta joskus kuuden jälkeen. Puudute laitettiin, tosin jälkikäteen mietin, että ihan turhaan. Kun puudutetta laitettiin, minulle tulikin jo kova tarve ponnistaa ja oli ihan tuskaa, kun en saanut liikkua ja piti odotella aineen vaikutusta. Nooh... eipä voinut mitään, siitä jäi kuitenkin positiivinen maku sinäänsä, että sen laittaminen ei tuntunut yhtään missään :) en uomannut koko hommaa ponnistustarpeeltani.

    Ponnistusvaihe kesti minulla melkein 1,5 tuntia. Osaksi epiduraalin takia, osaksi siksi, että vauvalla oli iso pahka päässä. Pahka johtui siitä, että oli ollut kanavassa jo kauan vesien menosta lähtien. Lopulta turvauduttiin imukuppiin ja välilihaa leikattiin myös. Ainut kohta, josta vähän jäi kipeitä muistoja oli juuri tuo imukuppi, lääkäri kun halusi käyttää sitä perinteistä ISOA, vessan imukulpilta muistuttavaa vehjettä. Sitä jouduttiin myös aika rajusti runnomaan.

    Nooh.. lopulta klo 20.59 meidän poika syntyi. Napanuora (joka oli metrin pitkä!) oli kiertynyt kaulan ympärille ja tämän takia ekat parkaisut tulivat vasta vajaan minuutin kuluttua, kun vaavi virkosi koettelemuksesta. Reipastui tosin silmänräpäyksessä ja sain hänet rinnalle. Oli kyllä niin outo tunne. En oikein ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut. On se vain niin ihmeellistä, miten jotain noin täydellistä on voinut kasvaa sisälläni 9 kk.

    Meillä oli laskettuaika sunnuntaina, eli poika syntyi 39+5. Painoa oli 3650g (yllätyin, odotin paljon isompaa) ja pituutta 50,5cm, päänympärys 34cm.

    Synnytys kesti virallisesti siis noin 7 tuntia, mutta lapsiveden menosta herran syntymään meni aikaa 63 tuntia :) odottavan aika oli välillä pitkä :) Päästiin eilen kotiin ja poika nukkui yöllä ihanasti ( sairaalassa ei juurikaan niin ihanasti). käytiin unille klo. 23 ja syömään herättiin vasta klo.4 ja seuraavaksi aamulla klo. 8 :) äiti oli tyytyväinen kun sai pitkästä aikaa vähän nukkua :D

    Itselle jäi synnytyksestä hyvä ja positiivinen fiilis. Vaikka noita tikkejä on tuolla alhaalla aika paljon, niin pystyn liikkumaan ja istumaan tosi hyvin. Se oli yllätys. Osalla ystävistä kun on ollut ihan helvettiä parit ekat viikot niiden takia. Pitää olla tyytyväinen, että itsellä näin. Haaveilenkin jo kovasti lenkille lähdöstä vaunien kanssa, mutta pitää ilmeisesti odottaa vielä vähän, josko edes tämän viikon malttaisi :)

    tässä siis meidän tarina <3 Ihanaa loppuodotusta niille, jotka ovat vielä yhtenä kappaleena ja voimia arkeen niille jotka ovat jo ihanaisensa saaneet. Kyllähän tämä arki tosiaan muuttui. Toinen kun on täysin riippuvainen sinusta.

    ps. en jaksa lukea juttua läpi, anteeksi kirjoitusvirheistä :)
  9. Piatta Aloittelija

    Sainpa minäkin jotain kerrottavaa synytyksestä. Lähtötilanne oli että esikoinen syntyi sektiolla yli 5 kiloisena. Nyt olimme seuranneet lapsen kokoa tiiviisti, ettei pääsisi kasvamaan niin suureksi. Perjantaina 23.11 oli taas äitipolilla käynti ja sen jälkeen käynnistys. Äitipolilla saatiin kuitenkin vauvan kokoarvioksi taas 5 kg, joten käynnistystä ei voitu toteuttaa ja ainut tapa saada lapsi ulos oli taas sektio. Murruin täysin ja itkusta ei meiannut tulla loppua. Varasimme sektioajan maanantaille.

    Perjantaiyönä heräsin supistukiin joskus yhden aikaan. Torkahtelin kuitenkin niiden välissä. Kahden jäkeen en enää saanut unta ja aloin kellottelemaan supistuksia. Niitä tuli 4-8 min välein. Soiti synnärille varuilta 3.30 aikoihin ja kerroin että vauva ei mahdu syntymään ja pitäiskö tulla näytille. Sieltä kehotettiin tulemaan pikimmiten,kun ajomatkaakin on 45 min ajan. Soitin äidille että tulee esikoisen kanssa meille ja pääsimme lähtemään ennen neljää.

    Ensin mentiin synnytysvastaanotolle, missä vauvalta otettiin sydänkäyrää. Lääkäri oli sitä mieltä että jäädään jo osastolle. Paikat eivät olleet kuitenkaan auennut kuin yhden sentin ja kaulaa oli vielä jäljellä, eli sama tilanne kuin edellisellä äitipoli kerralla.

    Osastolle menimme 5.30 aikoihin. Yritimme nukkua hetken, mutta itse kärvistelin kivuissani, mutta mies torkkui jonkin aikaa. Läkäri kävi tarkistamassa tilanteen aamulla ja olin 3cm auki ja kanavat oli hävinnyt, joten aloimme valmistlemaan minua sektioon. Leikkaussalista tuli tieto että se on vapaana, joten kiireellä valmistelut loppuun  ja 10 aikaan menimme jo leikkaussaliin.

    Siellä alkoi valmistelut ja spinaalipuudutuksen kanssa meinasi olla ongelmia. Vajaa tunti meni kun sitä piikkiä töngittiin mun selkään ja lopulta mun piti nousta istumaan ja sit se meni. Nyt on selkäranka mustelmilla. Mies pääsi saliin ja alettiin leikata. 

    Poika syntyi siis 24.11 klo 10.51. Kokoa oli 4690g ja 51cm. Syntymän jälkeen isä ja poika lähtivät pesulle ja mittaukseen ja minä jäin ommeltavaksi. Tälläkertaa vauva pääsi heräämöön syömään ja se oli ilon hetki. Esikoista ei keretty silloin tuoda syömään. Heräämössä olin pari tuntia ja kun jalkihin alkoi tuntopalata niin pääsin osastolle murujen luo.

    Synnytys ei mennyt omien haaveiden mukaan. Olisin toivonut alatiesynnytyksen ja oli todella iso asia saada kuulla joutuvansa taas sektioon. Mutta onneksi lapsi lähti nyt syntymään itseksen, sain edes jonkinmoisia kokemuksia synnytyssupistuksista, vaikken päässyt kuin siihen kolmeen senttiin. Se oli jo niin tuskallinen kokemus, että iso hatunnosto kaikille vallankin luomuna synnyttäville. Ja satiin "oikea" lähtö synnärille. Tästä eteenpäin jos joskus vielä lapsi teen niin synnytystapa on sektio.
  10. tiona Aloittelija

    VAROITUS. Tästä kertomuksesta voi tulla jonkun makuun turhan pitkä, sillä kirjoitan tämän osittain itseäni varten muistoksi, joten laitan tähän nyt kaiken mitä minulla synnytyksestäni tulee mieleen.

    On siis tullut aika jakaa tarina synnytyksestäni, joka ylitti kyllä kaikki odotukseni ja vieläkin hetkittäin ihmettelen miten hyvin se sujuikaan. Toisaalta se meni niin nopeasti, että aivot eivät ihan ehtineet tajuta koko asiaa ennen kuin se oli jo ohi. Ensimmäisen tunnin aikana synnytyksestäni olisin halunnut jo uusintakierrokselle, mutta takaraivooni hiipi myös pieni pelko siitä, että mitä jos ensi kerralla on vieläkin nopeampaa, oli se toisaalta sen  verran hurja kokemus. Sitten asiaan...

    Neuvolantäti oli jo pari viikkoa aiemmin sanonut, että vauva on hyvin alhaalla ja lähtö saattaa tulla koska vaan. Ensimmäiset päivät sen jälkeen menivätkin jännittyneinä, lähtöä odotellen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja aloin lopulta uskoa, että lähtö ei tule vielä ainakaan ennen laskettua aikaa. Mitään ennakoivia supistuksia minulla ei ollut, mitä nyt puolivälin jälkeen joitakin kivuttomia harjoitussupistuksia, mutta nekin vähenivät loppua kohden.

    Sunnuntaina 4.11. (rv 39+4) meillä oli mieheni kanssa melko toiminnantäyteinen päivä. Käytiin monissa paikoissa ja ei oikein ehtinyt istua aloilleen vasta kuin illalla seitsemän jälkeen. Joskus klo 20 jälkeen kiinnitin huomiota jonkinlaisiin harjoitussupistuksiin pitkästä aikaa. Katsoin huvikseni kelloa aina niiden tullessa ja niitä tuli n. 3-10 minuutin välein. Lisäksi vessassa käydessäni huomasin pientä verenvuotoa. Supistukseni jatkuivat melko säännöllisinä, mutta eivät tuntuneet paljoa harjoitussupistuksia kovemmilta, joten en vieläkään uskonut että seuraavana aamuna olisin jo äiti. Pakkasin kuitenkin huvikseni sairaalakassin. Joskus klo 22 aikohin kävin suihkussa ajatuksenani hiusten pesun lisäksi testata mitä se tekee supistuksilleni, olen kuullut että ne saattavat loppua, jos ei ole tosi kyseessä, tai sitten voimistua jos näin onkin. No eipä juuri ollut muutosta suuntaan eikä toiseen, säännöllisinä jatkuivat, mutta vieläkään eivät sattuneet läheskään niin paljon kuin menkat joskus nuorempana.

    Kello oli jo hieman yli yksi yöllä, kun päätin kokeilla saisinko vielä unta, vaikka supistukset jatkuivatkin. Edelleenkään en uskonut kuitenkaan, että nyt on tosi kyseessä. Laitoin pitkäkseni sängylle ja ehdin rentoutua, kun supistuksen aikana sisälläni tuntui hassu nykäisy, jonka jälkeen poksahti ja lapsivedet lensivät sängylle! Heti sen jälkeen myös supistukset alkoivat tuntumaan.

    Soitin synnärille ja sieltä kehotettiin olemaan ihan rauhassa kotona ja tulemaan sitten, kun alkaa olla tukala olo. Totesin kuitenkin, että tulemme varmaan jo pian, koska olin ensisynnyttäjä niin halusin tietää miten tilanne etenee. Aloimmekin samantien valmistautumaan lähtöön ja n. tuntia myöhemmin pääsimme matkaan. Supistusten aikana hengittelin syvään ja nojailin seiniin tms. Automatkalla tuli jo pari kertaa sanottua miehelle, että aja vaan punaisia päin, kun ei sieltä ketään tule. Tämä kuitenkin ajeli kiltisti rajoitusten mukaan koko matkan. Sairaalalla jätimme yhteisymmärryksessä autonkin vielä n. 100 metrin päähän ovista ja kävelimme perille. Muutama supistus silläkin matkalla ehti tulla, mutta lopulta pääsimme sisään ja käyrille.

    Kätilö tarjosi minulle lämpöpussia kipuihin, jonka otinkin mielelläni, koska aiempien (tosin melko kivuttomien) supistuksien kanssa oli ollut niin mukavaa siellä lämpimässä suihkussa. No tämä pussi olikin sitten kaikkea muuta kuin mukava ja puoliksi huusinkin heti, että ota se pois. Kätilö meni sitten kirjailemaan jotain tietoja ylös tietokoneelle ja minä jäin makoilemaan siihen pedille. En olisi tosin halunnut olla makuultaan, koska silloin supistukset tuntuivat melko häijyiltä. Haaveilin jo vähän buranasta, jota en ollut kotona ottanut ja ajattelin, että pakko se epiduraali on varmaan jossain vaiheessa ottaa, sillä uskoin että tässä menisi vielä reilusti aikaa. Tavoitteenani oli siis synnyttää mahdollisimman luomusti, mutta tarpeen tullen käyttää myös lääkkeellisiä kivunlievityksiä. Ilokaasua tosin halusin maistaa jokatapauksessa.

    Muutamaa supistusta myöhemmin minulle tuli kuitenkin hassu olo, jonka tajusin jotenkin olevan ponnistamisentarve. Huusinkin yhä koneella olevalle kätilölle, että nyt ponnistuttaa. Kätilö tuli juoksujalkaa paikalle ja tarkasti kohdunsuun tilanteen ja totesi "10 senttiä auki, nyt mennään äkkiä saliin." Olin aivan äimistynyt, miten tämä voikin käydä näin nopeasti, missä oli se tuntikausien kärvistely, johon olin varautunut?

    Sitten mentiin pyörätuolilla pikavauhtia saliin. Siellä toinen kätilö taisi tehdä vielä sisätutkimuksen, mutta hyvin pian alettiin ponnistelemaan. Sanoin kätilölle heti alkuun, että episiotomiaa et sitten leikkaa ellei ole ihan pakko.

    Ponnistusvaihe tuntui kestävän kauan.. Tuntui totisesti siltä, että paikat repeää ja kiristi niin vietävästi. Jossain vaiheessa kätilö laittoi sen pinnin vauvan päähän ja aloin jo huolestua alkaako kohta toimenpiteet, kuten välilihanleikkaus, sillä ajantajuni oli totaalisen sekaisin. Kätilö myös tuntui hoputtavan, sillä hän kehotti melkein alusta asti ponnistamaan niin lujaa kuin pystyn. Yhdessä vaiheessa reiteni alkoivat krampata, kun kätilö käski pitää jalkojani takana. Se tuntui jopa häijymmältä kuin paine alapäässä. Lopulta pää oli ulkona ja kohta loppu vartalo.. hartioiden mentyä tuli mukavan helpottunut olo jo. Sitten tyttäreni parkaisikin ja pian hänet annettiin käsiini ja katselin ihmeissäni tuota parkuvaa olentoa. Siinä sitten ihmettelin, että tuliko tuo pieni otus juuri minusta ulos ja sekö siellä mahassani kasvoi ja potki minua välillä niin kovasti :) Jossain välissä tyttöä putsattiin hieman ja käärittiin kapaloon, jonka jälkeen sain hänet rinnalle ja hän osasi heti imeä. En kokenut mitään valtavaa tunneryöppyä heti tytön synnyttyä, mitä joskus kuulee, mutta välittömästi halusin pitää pienestä huolen (kuten olin pitänyt jo sen 9kk mitä häntä kannoin).

    Tyttö siis syntyi 5.11., noin kaksi tuntia lapsivesienmenon jälkeen raskausviikoilla 39+5, painaen 2950 grammaa ja ollen 47 senttiä pitkä. Päänympärys oli 33,5cm.

    Tikkejä tuli onneksi vain muutama ja niiden laittaminen sattui mielestäni kohdunpainelun lisäksi enemmän kuin koko synnytys.. niin se palkkio vaan kultaa muistot pikavauhtia, sillä olihan se ponnistaminen kivuliasta. Mutta ei mulla kyllä toisaalta missään vaiheessa ollut sellaista oloa, ettenkö kestäisi sitä kipua, toki jotain kivunlievitystä olisin voinut vielä kokeilla, mutta silti olin varautunut jotenkin paljon pahempaan. Kävelinkin sitten omin jaloin osastolle, joskin vähän kumarassa. Jäi sitten ne ilokaasutkin testaamatta tällä reissulla, mutta jospa sitä menisi lähivuosina uudestaan ja sillä kertaa hyvissä ajoin :D Eipä tosiaan arvattu yhtään miehen kanssa miten lähellä oli ettei lapsi syntynyt autoon. Käyrillä ehdin tosiaan olla vain hetken, ehkä n. 10-15 minuuttia.

    Synnytyksen kestoksi merkittiin 7h 22min niiden säännöllisten supistuksien mukaan, ponnistusvaihe kesti 8 minuuttia ja kolmas vaihe 10 minuuttia. Oli kyllä ehdottomasti elämäni upein kokemus tähän mennessä.

    Yllättävää synnytyksessä oli, että minä, normaalisti hiljaa ähisevä ja puhiseva tyyppi, reagoin kipuun voihkimalla ja jopa huutamalla ja karjumalla. Olimme juuri edellisenä iltana miehen kanssa naureskelleet Pieniä ihmeitä -sarjassa huutaneille synnyttäjille. No nyt tiedän miksi ne huusivat. Itsestäni se tuntui helpottavalta siinä tilanteessa, vaikka kätilö joutuikin sitten sanomaan, että oleppa nyt hiljaa, leuka rintaan ja ponnista :D näin jälkikäteen mukamas vitsikkäästi ajateltuna pidän ääntelyäni eräänlaisena synnytyslaulun heviversiona. Synnytyslauluun en tosin ole perehtynyt sen enempää, kuullut vain termin. Yllättävää synnytyksessä oli myös se, etten todellakaan halunnut siinä tilanteessa nähdä alapäätäni, vaikka kätilö sanoi että pää näkyy jo. Näin jälkikäteen harmittaa etten katsonut, tai ettei mies toteuttanut uhkauksiaan videokuvata koko toimitus. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä se myös eri näkökulmasta sitten jälkikäteen. Olisin halunnut myös tietää mihin tahtiin kohdunsuuni aukesi. Lähinnä että minkä verran ne vesienmenoa edeltävät supistukset tekivät, vai avauduinko vasta sen jälkeen paljon lyhyessä ajassa. No lyhyt aika se oli jokatapauksessa näin ensisynnyttäjälle.

    Mutta sellainen synnytys täällä.

Jaa tämä sivu