Rosebud: Sullakin oli kyl rankankuuloinen synnytys! Noi sun ajatukset kuulostaa niin tutuilta ja ymmärrän sua täysin. Multaki esikoinen vietiin heti pois synnytyksen jälkeen (vaik alakautta synnytinkin). Sain sen tosin tunniksi sit viereen osastolle ennenku vietiin taas lastenosastolle mut en edes kerennyt pitää sylissä. Vauva olikin sit 9 päivää lastenosastolla. Mullaki ne tunteet heräsi vasta paljon myöhemmin (itse asiassa kunnolla vasta ku vauva oli noin 2 kk:n). Onneksi miehen sisko varoitti siitä etukäteen niin en niin paljon säikähtänyt. Tosin oon edelleen miettinyt vaikuttiko meillä se et joutu erilleen musta ja sai paljon lääkkeitä yms. siihen et meillä se eka 2 kuukautta oli tosi vaikeaa. Nyt toivon todella et asiat menisi siten et saisin vauvan heti rinnalle ja vierihoitoon (ja samalla pelkään et ne menee taas niinku esikoisen kohdallakin).
Synnytyskertomukset :)
- Ketjun aloittaja pepi
- Aloituspäivämäärä
HP86
Vauhtiin päässyt keskustelija
Rosebud, tiedän tunteen..tuo muksun poisvieminen tuntuu kauheelle, vaikka tietääkin että se tapahtuu..esikoista sain pitää jopa rinnalla vajaan tunnin verran, vaikka se sit sokeritippaan siitä vietiinkin. Tää toinen vietiinkin sit heti pois, vilauttivat vain mulle ja miehelle, poskee ehdin sormella hipaista. Silleen jännä, että esikoinen oli syntyessään limainen ja veltto, apgaritkin vain 6 syntyessä ja lääkäri joutu virvotteleen yms, mut silti saatiin olla vauvan kans kolmestaan salissa jonkun aikaa. Nyt vauva oli virkee, ja apgareitakin sai hyvin, mut heti veivät pois..kuulemma riippuu täällä lastenlääkäristä toi.
Heti synnytyksen jälkeen, kun miun alakerta oli tikattu ja olin käyny suihkussa, päästiin kattoo vauvaa sinne lastenosastolle..itku tuli heti kun näin hänet, siis liikutuin, ku ajattelin että siinä se nyt on, meijän viimenen pikkunen <3. Saatiin sit sylitelläkin, pitää iholla. Mukavaa, kun oli tutut hoitajat (olin opiskeluaikaan harjoittelussa 5 viikkoo samalla osastolla) ja tiesin miten siellä hommat toimii. Nyt oli tullu vierailukäytäntöihin silleen muutos, että myös yöaikaan sai äidit käydä siellä, esikoisen aikaan ei vielä saanu. Sillo yöt tuntu pitkille, kun ajatteli vain sitä vauvaa siellä toisella puolella taloa.
Oliko muuten teidän vauva miten hypoissa syntyessään? Meijän pojalla sokerit oli pikamittarilla mitattuna ollu 1.3 ja labran näytteessä 1.8. Säälitti kyllä pieni, kun kolmen tunnin välein napsittiin verinäytteitä kantapäistä, ihan mustat olivat kotiutuessa :/.
Nää meijän pojat oli kumpikin yhtä kauan sokeritipassa ja sit vuodeosastolla mulla vierihoidossa. Esikoinen tosin joutu olemaan kolmena päivänä sinivalohoidossa ja tää junnu vain yhden vuorokauden.
Heti synnytyksen jälkeen, kun miun alakerta oli tikattu ja olin käyny suihkussa, päästiin kattoo vauvaa sinne lastenosastolle..itku tuli heti kun näin hänet, siis liikutuin, ku ajattelin että siinä se nyt on, meijän viimenen pikkunen <3. Saatiin sit sylitelläkin, pitää iholla. Mukavaa, kun oli tutut hoitajat (olin opiskeluaikaan harjoittelussa 5 viikkoo samalla osastolla) ja tiesin miten siellä hommat toimii. Nyt oli tullu vierailukäytäntöihin silleen muutos, että myös yöaikaan sai äidit käydä siellä, esikoisen aikaan ei vielä saanu. Sillo yöt tuntu pitkille, kun ajatteli vain sitä vauvaa siellä toisella puolella taloa.
Oliko muuten teidän vauva miten hypoissa syntyessään? Meijän pojalla sokerit oli pikamittarilla mitattuna ollu 1.3 ja labran näytteessä 1.8. Säälitti kyllä pieni, kun kolmen tunnin välein napsittiin verinäytteitä kantapäistä, ihan mustat olivat kotiutuessa :/.
Nää meijän pojat oli kumpikin yhtä kauan sokeritipassa ja sit vuodeosastolla mulla vierihoidossa. Esikoinen tosin joutu olemaan kolmena päivänä sinivalohoidossa ja tää junnu vain yhden vuorokauden.
Viimein ehdin kirjoittamaan meidän synnytystarinaa.
Vauva on jo kolmen viikon ikäinen ja syntyi viikolla 36+4. Synnytys käynnistettiin, koska lääkäri sai painoarvioksi vajaat 4 kiloa. Lapsivesipunktiolla varmistettiin keuhkojen kypsyys ja jo seuraavana aamuna käynnistykseen.
Ennenaikaset supistukset oli tehny hyvän pohjatyön ja päästiin suoraan synnytyssaliin käynnistykseen. Kohdunsuu oli silloin jo 4 cm auki. Synnytys olis varmaan lähipäivinä käynnistyny itsestäänkin, illalla oli aika hyvin supistuksia. Salissa sain ensin peräruiskeen ja jo siitä alkoi omat supistukset uudelleen. Lääkäri puhkaisi kalvot ja samantien supistukset voimistui ihan kunnolla. Sain lämpöpakkaukset ja melko pian aloitin ilokaasun hengittämisen. Ne auttoikin tosi kivasti vähän aikaa, mutta synnytys eteni tosi kovaa vauhtia. Olin itse ihan ihmeissäni, että mitä tapahtuu, kun olin varautunut pitkään käynnistykseen. Olin ajatellut, että epiduraalia yritän välttää, mutta supistukset koveni niin vauhdilla ja tuntui niin voimakkaina joka paikassa (selässä, vatsalla, reisissä), että kohdunkaulan puudutteesta tuskin olisi ollut niin hyvin apua. Epiduraalin sain varmaan 1,5h kalvojen puhkaisun jälkeen, silloin kohdunsuu oli 6-7cm auki. Puudutus vei kivut hyvin pois, mutta ensimmäisen kivuttoman supistuksen aikana tunsin, että nyt vauva tulee alas. Niinhän se tulikin ja olin samantien täysin auki. Puudutus auttoi siis rentoutumaan, vaikka olin yrittänyt tosissani rentoutua supistusten aikana ja niiden välissä. Paineentunne kasvoi vähitellen, mutta haluttiin odottaa että puudutuksen vaikutus menisi vähän pois ennenkuin sain ponnistaa. Se olikin ihan hyvä juttu, koska ponnistaminen onnistui varmaan helpommin, mutta puudutus vaikutti vielä sen verran etten enää tuntenut supistuksia muualla kuin alapäässä ponnistuskipuna ja paineena. Ponnistusvaihe kesti jotain 40-50 minuuttia, koska silloin supistuksia ei tullut enää niin tiheästi. Varmaan se epiduraali kuitenkin harvensi niitä, vaikka oksitosiinitipalla yritettiin vauhdittaa. Se oli tuskainen vaihe, kun piti odottaa seuraavaa supistusta ennenkuin sai taas ponnistaa ja vauvan pää painoi emättimessä jo...
Sain sieltä kuitenkin puserrettua uskomattoman suloisen ja ihanan poikavauvan! <3 Pisteitä sai 9 ja painokin oli vain 3,2 kiloa. Hieman meni painoarvio pieleen.. Olin tosin itse ajatellutkin ettei se voi niin iso olla.
Loppujen lopuksi synnytys ei ollut niin kamala kokemus kuin olin ajatellut. Toisaalta se eteni niin nopeasti, synnytyksen kesto oli reilu neljä tuntia. Itse en oikeen ehtinyt vauhtiin mukaan ja jäi kokeilematta kaikki lievemmät kivunlievityskeinot kuten aqua-rakkulat ja eri asennot. Toisaalta ei mua hirveesti harmita se, että epiduraalin jouduin ottamaan, se tuli kyllä tarpeeseen!
Diabeteksen takia vauvan sokereita mitattiin jo synnytyssalissa. Vauva oli ompelun ajan ihokontaktissa ja pääsi vasta sitten rinnalle ja olikin jo todella nälkäinen. Sokeritkin oli sitten laskenu: 1.7. Vauva sai lisämaitoa kahteen otteeseen ja sokeri oli 2.4, jolla päästiin yhdessä osastolle. Olin niin pelännyt sitä, että vauva joutuu lastenosastolle! Ekan vuorokauden annoinkin tosi paljon lisämaitoja, että sokerit pysyisi. Onneksi vauva imi heti hyvin, joten pullosta antaminen ei häirinny imetystä. Maito nousi hyvin ja sitten onkin pärjätty ilman lisiä.
Ymmärrän kyllä hyvin, että varmasti vaikuttaa omiin tunteisiin, jos joutuu eroon vauvasta alussa. Ensimmäisinä tunteina ja vuorokausina vauvaan rakastui todella, ja oikeestaan vieläkin tuntuu että näyttää aina vain ihanammalta kun sitä katselee.
Kotiin päästiin jo kahden päivän iässä, bilirubiinikontrolleissa käytiin vielä, mutta valohoidolta vältyttiin.
Vauva on jo kolmen viikon ikäinen ja syntyi viikolla 36+4. Synnytys käynnistettiin, koska lääkäri sai painoarvioksi vajaat 4 kiloa. Lapsivesipunktiolla varmistettiin keuhkojen kypsyys ja jo seuraavana aamuna käynnistykseen.
Ennenaikaset supistukset oli tehny hyvän pohjatyön ja päästiin suoraan synnytyssaliin käynnistykseen. Kohdunsuu oli silloin jo 4 cm auki. Synnytys olis varmaan lähipäivinä käynnistyny itsestäänkin, illalla oli aika hyvin supistuksia. Salissa sain ensin peräruiskeen ja jo siitä alkoi omat supistukset uudelleen. Lääkäri puhkaisi kalvot ja samantien supistukset voimistui ihan kunnolla. Sain lämpöpakkaukset ja melko pian aloitin ilokaasun hengittämisen. Ne auttoikin tosi kivasti vähän aikaa, mutta synnytys eteni tosi kovaa vauhtia. Olin itse ihan ihmeissäni, että mitä tapahtuu, kun olin varautunut pitkään käynnistykseen. Olin ajatellut, että epiduraalia yritän välttää, mutta supistukset koveni niin vauhdilla ja tuntui niin voimakkaina joka paikassa (selässä, vatsalla, reisissä), että kohdunkaulan puudutteesta tuskin olisi ollut niin hyvin apua. Epiduraalin sain varmaan 1,5h kalvojen puhkaisun jälkeen, silloin kohdunsuu oli 6-7cm auki. Puudutus vei kivut hyvin pois, mutta ensimmäisen kivuttoman supistuksen aikana tunsin, että nyt vauva tulee alas. Niinhän se tulikin ja olin samantien täysin auki. Puudutus auttoi siis rentoutumaan, vaikka olin yrittänyt tosissani rentoutua supistusten aikana ja niiden välissä. Paineentunne kasvoi vähitellen, mutta haluttiin odottaa että puudutuksen vaikutus menisi vähän pois ennenkuin sain ponnistaa. Se olikin ihan hyvä juttu, koska ponnistaminen onnistui varmaan helpommin, mutta puudutus vaikutti vielä sen verran etten enää tuntenut supistuksia muualla kuin alapäässä ponnistuskipuna ja paineena. Ponnistusvaihe kesti jotain 40-50 minuuttia, koska silloin supistuksia ei tullut enää niin tiheästi. Varmaan se epiduraali kuitenkin harvensi niitä, vaikka oksitosiinitipalla yritettiin vauhdittaa. Se oli tuskainen vaihe, kun piti odottaa seuraavaa supistusta ennenkuin sai taas ponnistaa ja vauvan pää painoi emättimessä jo...
Sain sieltä kuitenkin puserrettua uskomattoman suloisen ja ihanan poikavauvan! <3 Pisteitä sai 9 ja painokin oli vain 3,2 kiloa. Hieman meni painoarvio pieleen.. Olin tosin itse ajatellutkin ettei se voi niin iso olla.
Loppujen lopuksi synnytys ei ollut niin kamala kokemus kuin olin ajatellut. Toisaalta se eteni niin nopeasti, synnytyksen kesto oli reilu neljä tuntia. Itse en oikeen ehtinyt vauhtiin mukaan ja jäi kokeilematta kaikki lievemmät kivunlievityskeinot kuten aqua-rakkulat ja eri asennot. Toisaalta ei mua hirveesti harmita se, että epiduraalin jouduin ottamaan, se tuli kyllä tarpeeseen!
Diabeteksen takia vauvan sokereita mitattiin jo synnytyssalissa. Vauva oli ompelun ajan ihokontaktissa ja pääsi vasta sitten rinnalle ja olikin jo todella nälkäinen. Sokeritkin oli sitten laskenu: 1.7. Vauva sai lisämaitoa kahteen otteeseen ja sokeri oli 2.4, jolla päästiin yhdessä osastolle. Olin niin pelännyt sitä, että vauva joutuu lastenosastolle! Ekan vuorokauden annoinkin tosi paljon lisämaitoja, että sokerit pysyisi. Onneksi vauva imi heti hyvin, joten pullosta antaminen ei häirinny imetystä. Maito nousi hyvin ja sitten onkin pärjätty ilman lisiä.
Ymmärrän kyllä hyvin, että varmasti vaikuttaa omiin tunteisiin, jos joutuu eroon vauvasta alussa. Ensimmäisinä tunteina ja vuorokausina vauvaan rakastui todella, ja oikeestaan vieläkin tuntuu että näyttää aina vain ihanammalta kun sitä katselee.
Kotiin päästiin jo kahden päivän iässä, bilirubiinikontrolleissa käytiin vielä, mutta valohoidolta vältyttiin.
Piatta
Jostain jotain jo tietävä
Onne Ruby!
Meidänkin sokerivauva arvioitiin 38+1 viikoilla 3.7 kiloiseksi, mutta laitettiin vielä kasvamaan melkein kolmeksi viikoksi vaikka alkuun oli puhe että jäädään osastolle käynnitettäväksi sillon. Voi kun otti päähän ja oon varma että jos ei yksin käynnisty nyt ennen niin vauva on syntyessään pitkälle yli 4 kiloa :(
Meidänkin sokerivauva arvioitiin 38+1 viikoilla 3.7 kiloiseksi, mutta laitettiin vielä kasvamaan melkein kolmeksi viikoksi vaikka alkuun oli puhe että jäädään osastolle käynnitettäväksi sillon. Voi kun otti päähän ja oon varma että jos ei yksin käynnisty nyt ennen niin vauva on syntyessään pitkälle yli 4 kiloa :(
Jos nyt lyhykäisesti minäkin jo jaksaisin kertoilla meidän kuulumiset. Mulle siis 5.11. äitipolikäynnillä varattiin aika elektiiviseen sectioon seuraavalle aamulle, kun vauvan painoarvioksi saatiin 4140g ja oli siis perätilassa edelleen. Äitipolin jälkeen kävin verikokeissa sektiota varten ja sitten kätilön haastattelussa, jossa käytiin läpi valmistautumista ja muuta. Niistähän jo taisin viime viikolla kirjoitellakin. Ei oikein kaikki palikat pysy vielä mielessä :D
No sitten "hyvin" nukutun yön jälkeen (3h unta alkuyöstä) lähdettiin miehen kanssa sairaalaan meille varatulle ajalle. Sairaalassa piti olla 6.30. Siellä kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi huoneeseen synnytysosastolla ja kertoi, että aamuvuorolainen alkaa sit valmistella leikkaukseen. Kahdeksalta oli tavoitteena olla leikkaussalissa. Me siinä vaihdettiin vaatteet ja katseltiin aamu tv:tä joku puolisen tuntia. Oli aika hermostuneet tunnelmat. No sit aamuvuoron kätilö tuli ja sanoi, että käydään vielä äitipolilla varmistamassa perätila ultralla, ettei aleta turhaan leikata. Siellä oli kuitenkin jo lääkäri ottanut ekan potilaan sisään, enkä päässyt ultrattavaksi. No sit kätilö päätti, että laitetaan sitten tässä välissä kanyyli ja nestetippa ja katetri, että ootellaan, kun toinenkin ä-polin lääkäri tulee töihin. No sit ne laitettiin ja jonkun ajan päästä lääkäri tuli hakemaan miut letkuineni päivineen sinne ä-polille ja ultrasi, että perätilassahan se on. Sen kyllä näki jo mahan päältä, kun pää edelleen potskotti navan vieressä... :D
Tän jälkeen alkoikin sit tapahtua nopsaan, koska oltiin jo vähän myöhässä salisata ja sieltä jo soiteltiin synnärille, että ollaanko tulossa vai ei. Kätilö ruuvasi antibiotti tipan kiinni ja sit mentiin puolijuoksua leikkausaliin. Minä toki sängyllä. Salissa meitä odotteli liuta sakkia. Mies joutui toki odottamaan oven ulkopuolella, että miut valmisteltiin. Hetki odotettiin anestesialääkäriä ja laitettiin järjetön määrä antureita ja kaiken maailman värkkejä kiinni (sydänkäyrää, verenpainetta ja happiviikset ainakin tunnistin... :D) Aika vähän tässä vaiheessa mitään selitettiin. No hoitaja oli kyllä siinä ja puhui rauhallisesti ja kertoi jotain tulevaasta, mut olin ite tietysti niin hermona, että ei oikein ehkä tieto imeytynyt...
Sit anestesialääkäri tuli ja pistettiin puudutus spinaaliin ja se alkoi vaikuttaa nopsaan. Sitten tai jossain vaiheessa viriteltiin ne lakanat ja leikkaava lääkäri tuli saliin (oli muuten käynyt moikkaamassa minua jo synnärillä huoneessa ja oli hoitanut joku kerta jo ä-polilla. Oli kiva, kun oli "tuttu" lääkäri). Sitten mieskin tuli viereen ja minuu itketti ja jännitti ihan kamalasti ja tuntui, että mitä tässä nyt tapahtuu. No henkilökunta oli kuitenkin rauhallista ja rauhoitteli ja muutenkin koetti tehdä olon mahdollisimman mukavaksi. Sit leikattiin ja se olikin nopsaanohi, pian kuului, että poika täältä on tulossa ja lääkäri vilautti poikaa lakanan yli ja sit kuului parkua. Silloin purskahdin helpotusitkuun. Mieskin oli vähän pökerryksissä ja mie pidin sitä edelleen tiukasti kädestä ja kätilö sit sanoi, että mies voi tulla sinne virvoittlupöydän luo, jos mie vaan päästän. Valmistelivat siinä sitten pojan synnytyssaliin mittauksiin ja pesulle lähtöä varten ja pikaisesti käyttivät miun posken vieressä pussattavana, kun jäin paikattavaksi siihen pöydälle. Leikkaus ei tuntunut oikein miltään. Tai "tekemisen tuntu" säilyi, niinkuin henkilökunta sanoi, mut koskenut se ei yhtään. Ei myöskään puudutteen laitto. Kanyylin laitto oli tosiaan pahinta...
No kun minut oli paikattu ja leikkaushaaavan laitettu kipupumppu niin hoitaja kärräsi miut heräämöön. Heräämössä oli veljen tyttökaveri työvuorossa ja oli valkannu mulle tosi kivan hoitajan. :) Käly tulikin hetken päästä onnittelemaan ja itkettiin siinä hetki. Makoilin hetken ja mulle oli jo aiemmin sanottu, että jos mahdollista, niin vauva ja mies voi tulla kätilön kanssa käymään heräämössä. Ei mennytkään kauaa, kun puhelin heräämössä soi ja hoitaja sanoi, että nyt ne on tulossa. Siihen ne sitten ilmaantui ja sain vauvan viereen ja kätilö raotti sitä leikkauslakanaa, että vauva pääsi rinnalle. Olin ihan pökerryksissä ja sekaisin ja onnellinen ja kaikkea oli kamalan vaikea uskoa. Vauva ime rintaa ja mies otti pari valokuvaa ja kälykin siinä kävi ottamassa kuvia veljelle ja kaikki oli jotenkin tohkeissaan ja mulla oli vaan semmonen epätodellinen olo. No sitten kätilö sanoi, että he lähtee takaisin, että nähdään sitten siellä lapsivuodeosastolla. Kätilö oli sitä mieltä, että oltiin kaikki niin hyvä vointisia, että hänen puolestaan vauva olis voinut jäädä heräämöön miun kaa, mut heräämön henkilökunta ei oo siihen ajatukseen vielä ihan kypsä ja voishan se muita heräilijöitä häiritä, kun saattaishan se vaikka itkeä.
Mulle toki tuli kamala hoppu pois heräämöstä ja vauvan luo. Sainkin jo varpaat liikkumaan ja jalat muutenkin vähän ja hoitaja kyseli, että joko haavaan koskee. No ei koskenut ja en halunnut kipulääkettä. Siinä sitten odoteltiin ja lopulta pystyin liikuttelemaan jalkoja ja sain ne koukkuun ja takaisin ja suostuin ottamaan kipupiikin ja hoitajat pyöritteli leikkauslakanan pois miun alta ja pääsin lähtemään lapsivuodeosatolle. Minut hakemaan tullut kätilö sanoi, että mies ja poikakin oli juuri tulleet sinne ja olisivat minua odottelemassa huoneessa. No niinhän ne oli! JA olipa ihanaa. Tosin edelleen oli ihan epätodellinen olo. :D
Meidän ihanuus siis syntyi 6.11. suunnitellussa sektiossa klo 8.29. Painoa pojalla 4175g, pituus 50cm, päänympärys 38,5cm, pisteet 10-9-9. Poika vapisteli jo leikkausalissa ja sitä sitten seurailtiin muutama päivä, sokerit oli alussa vähän matalat, mut poikaa ei kuitenkaan viety minnekään. Lisämaidolla tilanne tasoittui ja kolmantena päivänä pärjättiin jo omalla maidolla. Vesikivekset oli, kun perätilassa niin kauan, mut nekin laski jo perjantaihin mennessä tosi hyvin. Kotiin päästiin koko sakki lauantaina 10.11. ja ekaa isänpäivää siis saatiin viettää kotona. Päivät sairaalassa oli pitkiä, mut toivuin leikkauksesta hyvin. Jalkeille pääsin keskiviikkona 7.11. lounaan jälkeen ja silloin otettiin katetri pois. Se oli helpotus. Nyt kotona toipuminen on jatkunut tosi hyvin ja elämä alkaa luistaa. Tosin mies menee viikon päästä takaisin töihin, niin sit tilanne on taas uusi...
No sitten "hyvin" nukutun yön jälkeen (3h unta alkuyöstä) lähdettiin miehen kanssa sairaalaan meille varatulle ajalle. Sairaalassa piti olla 6.30. Siellä kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi huoneeseen synnytysosastolla ja kertoi, että aamuvuorolainen alkaa sit valmistella leikkaukseen. Kahdeksalta oli tavoitteena olla leikkaussalissa. Me siinä vaihdettiin vaatteet ja katseltiin aamu tv:tä joku puolisen tuntia. Oli aika hermostuneet tunnelmat. No sit aamuvuoron kätilö tuli ja sanoi, että käydään vielä äitipolilla varmistamassa perätila ultralla, ettei aleta turhaan leikata. Siellä oli kuitenkin jo lääkäri ottanut ekan potilaan sisään, enkä päässyt ultrattavaksi. No sit kätilö päätti, että laitetaan sitten tässä välissä kanyyli ja nestetippa ja katetri, että ootellaan, kun toinenkin ä-polin lääkäri tulee töihin. No sit ne laitettiin ja jonkun ajan päästä lääkäri tuli hakemaan miut letkuineni päivineen sinne ä-polille ja ultrasi, että perätilassahan se on. Sen kyllä näki jo mahan päältä, kun pää edelleen potskotti navan vieressä... :D
Tän jälkeen alkoikin sit tapahtua nopsaan, koska oltiin jo vähän myöhässä salisata ja sieltä jo soiteltiin synnärille, että ollaanko tulossa vai ei. Kätilö ruuvasi antibiotti tipan kiinni ja sit mentiin puolijuoksua leikkausaliin. Minä toki sängyllä. Salissa meitä odotteli liuta sakkia. Mies joutui toki odottamaan oven ulkopuolella, että miut valmisteltiin. Hetki odotettiin anestesialääkäriä ja laitettiin järjetön määrä antureita ja kaiken maailman värkkejä kiinni (sydänkäyrää, verenpainetta ja happiviikset ainakin tunnistin... :D) Aika vähän tässä vaiheessa mitään selitettiin. No hoitaja oli kyllä siinä ja puhui rauhallisesti ja kertoi jotain tulevaasta, mut olin ite tietysti niin hermona, että ei oikein ehkä tieto imeytynyt...
Sit anestesialääkäri tuli ja pistettiin puudutus spinaaliin ja se alkoi vaikuttaa nopsaan. Sitten tai jossain vaiheessa viriteltiin ne lakanat ja leikkaava lääkäri tuli saliin (oli muuten käynyt moikkaamassa minua jo synnärillä huoneessa ja oli hoitanut joku kerta jo ä-polilla. Oli kiva, kun oli "tuttu" lääkäri). Sitten mieskin tuli viereen ja minuu itketti ja jännitti ihan kamalasti ja tuntui, että mitä tässä nyt tapahtuu. No henkilökunta oli kuitenkin rauhallista ja rauhoitteli ja muutenkin koetti tehdä olon mahdollisimman mukavaksi. Sit leikattiin ja se olikin nopsaanohi, pian kuului, että poika täältä on tulossa ja lääkäri vilautti poikaa lakanan yli ja sit kuului parkua. Silloin purskahdin helpotusitkuun. Mieskin oli vähän pökerryksissä ja mie pidin sitä edelleen tiukasti kädestä ja kätilö sit sanoi, että mies voi tulla sinne virvoittlupöydän luo, jos mie vaan päästän. Valmistelivat siinä sitten pojan synnytyssaliin mittauksiin ja pesulle lähtöä varten ja pikaisesti käyttivät miun posken vieressä pussattavana, kun jäin paikattavaksi siihen pöydälle. Leikkaus ei tuntunut oikein miltään. Tai "tekemisen tuntu" säilyi, niinkuin henkilökunta sanoi, mut koskenut se ei yhtään. Ei myöskään puudutteen laitto. Kanyylin laitto oli tosiaan pahinta...
No kun minut oli paikattu ja leikkaushaaavan laitettu kipupumppu niin hoitaja kärräsi miut heräämöön. Heräämössä oli veljen tyttökaveri työvuorossa ja oli valkannu mulle tosi kivan hoitajan. :) Käly tulikin hetken päästä onnittelemaan ja itkettiin siinä hetki. Makoilin hetken ja mulle oli jo aiemmin sanottu, että jos mahdollista, niin vauva ja mies voi tulla kätilön kanssa käymään heräämössä. Ei mennytkään kauaa, kun puhelin heräämössä soi ja hoitaja sanoi, että nyt ne on tulossa. Siihen ne sitten ilmaantui ja sain vauvan viereen ja kätilö raotti sitä leikkauslakanaa, että vauva pääsi rinnalle. Olin ihan pökerryksissä ja sekaisin ja onnellinen ja kaikkea oli kamalan vaikea uskoa. Vauva ime rintaa ja mies otti pari valokuvaa ja kälykin siinä kävi ottamassa kuvia veljelle ja kaikki oli jotenkin tohkeissaan ja mulla oli vaan semmonen epätodellinen olo. No sitten kätilö sanoi, että he lähtee takaisin, että nähdään sitten siellä lapsivuodeosastolla. Kätilö oli sitä mieltä, että oltiin kaikki niin hyvä vointisia, että hänen puolestaan vauva olis voinut jäädä heräämöön miun kaa, mut heräämön henkilökunta ei oo siihen ajatukseen vielä ihan kypsä ja voishan se muita heräilijöitä häiritä, kun saattaishan se vaikka itkeä.
Mulle toki tuli kamala hoppu pois heräämöstä ja vauvan luo. Sainkin jo varpaat liikkumaan ja jalat muutenkin vähän ja hoitaja kyseli, että joko haavaan koskee. No ei koskenut ja en halunnut kipulääkettä. Siinä sitten odoteltiin ja lopulta pystyin liikuttelemaan jalkoja ja sain ne koukkuun ja takaisin ja suostuin ottamaan kipupiikin ja hoitajat pyöritteli leikkauslakanan pois miun alta ja pääsin lähtemään lapsivuodeosatolle. Minut hakemaan tullut kätilö sanoi, että mies ja poikakin oli juuri tulleet sinne ja olisivat minua odottelemassa huoneessa. No niinhän ne oli! JA olipa ihanaa. Tosin edelleen oli ihan epätodellinen olo. :D
Meidän ihanuus siis syntyi 6.11. suunnitellussa sektiossa klo 8.29. Painoa pojalla 4175g, pituus 50cm, päänympärys 38,5cm, pisteet 10-9-9. Poika vapisteli jo leikkausalissa ja sitä sitten seurailtiin muutama päivä, sokerit oli alussa vähän matalat, mut poikaa ei kuitenkaan viety minnekään. Lisämaidolla tilanne tasoittui ja kolmantena päivänä pärjättiin jo omalla maidolla. Vesikivekset oli, kun perätilassa niin kauan, mut nekin laski jo perjantaihin mennessä tosi hyvin. Kotiin päästiin koko sakki lauantaina 10.11. ja ekaa isänpäivää siis saatiin viettää kotona. Päivät sairaalassa oli pitkiä, mut toivuin leikkauksesta hyvin. Jalkeille pääsin keskiviikkona 7.11. lounaan jälkeen ja silloin otettiin katetri pois. Se oli helpotus. Nyt kotona toipuminen on jatkunut tosi hyvin ja elämä alkaa luistaa. Tosin mies menee viikon päästä takaisin töihin, niin sit tilanne on taas uusi...
Meidän pieni prinsessa syntyi 6.11.12, rv 37+0. Painoa oli 2430g ja pituutta 47cm.
Synnytyksen kulusta..
Sunnuntaina 4.11 alkoi lorahdella lapsivettä pienissä erissä, pitkin päivää. Maanantaina soitin neuvolaan ja kysyin pitäiskö tilanne tarkistaa. En kuitenkaan ollut varma oliko kyseessä lapsivesi vai vetinen valkovuoto. Ohjattiin käymään ä-polilla.
Siellä kätilö teki tikkutestin, tulos +/- ja vauvasta otettiin sydänkäyrää. Sitten tutki lääkäri, joka varmisti kyseessä olevan lapsivesi, kohdunkaula hävinnyt ja 2cm auki. Sain passituksen osastolle yöksi ja seur. päivänä käynnistys jos ei yön aikana mtn tapahdu.
Seuraavana aamuna siirryin suoraan synnytyssaliin jossa puhkaistiin kalvot. Lääkäri olisi laittanu suoraan myös oksitosiinitipan, mut pyysin vähän myöhäistämääm sitä, josko supistukset alkaisivat. Ab-tipan sain varmuuden vuoksi. Supistukset alkoivatkin n. tunti kalvojen puhkaisusta ja tiheni nopeasti! Alkuun kipu ei kuitenkaan ollut sietämätöntä ja ajattelin synnytyksen kestävän ensikertalaisella pidempään, niin pyysin kipulääkettä suun kautta. Sain paratabsia ja oxynormia. Nämä lääkkeet ei kuitenkaan kerinneet vaikuttaa kun supistuksen voimistuivat koko ajan ja tulivat 3-4 min välein. Kätilö tutki ja kohdunsuu oli 6cm auki. Sain ilokaasua joka auttoi muutaman supistuksen ajan viemällä pois kovimman kivun. Sitten siitäkin tuli huono olo ja alkoi pyörryttää niin sain pelkkää happeakin. Tässä vaiheessa kätilö ehdotti spinaalipuudutusta, ja lähti valmistelemaan sitä. Tavaroiden kanssa takaisin tultuaan tutki tilanteen ja kohdunsuu oli täysin auki. Muita puudutteita en kerennyt saamaan kuin pudentaalipuudutuksen, jonka tehoa en kyllä huomannut.
Ponnistusvaihe kesti 22min ja lapsen lyhyen napanuoran vuoksi hänen sykkeensä uhkasivat laskea. Tämän takia lääkäri auttoi imukupilla pään syntymään. Myös väliliha leikattiin jossain vaiheessa. Tuloksena syntyi aivan ihana, virkeä pieni tyttö :) Pisteet 9/9.
Synnytyksen kesto kaikkiaan 1h 20min. Pirun kipeää teki eikä sitä kipua voi verrata mihinkään, sen verran infernaalista. Ensi kerralla tiedän pyytää epiduraalin heti kättelyssä!
Synnytyksen kulusta..
Sunnuntaina 4.11 alkoi lorahdella lapsivettä pienissä erissä, pitkin päivää. Maanantaina soitin neuvolaan ja kysyin pitäiskö tilanne tarkistaa. En kuitenkaan ollut varma oliko kyseessä lapsivesi vai vetinen valkovuoto. Ohjattiin käymään ä-polilla.
Siellä kätilö teki tikkutestin, tulos +/- ja vauvasta otettiin sydänkäyrää. Sitten tutki lääkäri, joka varmisti kyseessä olevan lapsivesi, kohdunkaula hävinnyt ja 2cm auki. Sain passituksen osastolle yöksi ja seur. päivänä käynnistys jos ei yön aikana mtn tapahdu.
Seuraavana aamuna siirryin suoraan synnytyssaliin jossa puhkaistiin kalvot. Lääkäri olisi laittanu suoraan myös oksitosiinitipan, mut pyysin vähän myöhäistämääm sitä, josko supistukset alkaisivat. Ab-tipan sain varmuuden vuoksi. Supistukset alkoivatkin n. tunti kalvojen puhkaisusta ja tiheni nopeasti! Alkuun kipu ei kuitenkaan ollut sietämätöntä ja ajattelin synnytyksen kestävän ensikertalaisella pidempään, niin pyysin kipulääkettä suun kautta. Sain paratabsia ja oxynormia. Nämä lääkkeet ei kuitenkaan kerinneet vaikuttaa kun supistuksen voimistuivat koko ajan ja tulivat 3-4 min välein. Kätilö tutki ja kohdunsuu oli 6cm auki. Sain ilokaasua joka auttoi muutaman supistuksen ajan viemällä pois kovimman kivun. Sitten siitäkin tuli huono olo ja alkoi pyörryttää niin sain pelkkää happeakin. Tässä vaiheessa kätilö ehdotti spinaalipuudutusta, ja lähti valmistelemaan sitä. Tavaroiden kanssa takaisin tultuaan tutki tilanteen ja kohdunsuu oli täysin auki. Muita puudutteita en kerennyt saamaan kuin pudentaalipuudutuksen, jonka tehoa en kyllä huomannut.
Ponnistusvaihe kesti 22min ja lapsen lyhyen napanuoran vuoksi hänen sykkeensä uhkasivat laskea. Tämän takia lääkäri auttoi imukupilla pään syntymään. Myös väliliha leikattiin jossain vaiheessa. Tuloksena syntyi aivan ihana, virkeä pieni tyttö :) Pisteet 9/9.
Synnytyksen kesto kaikkiaan 1h 20min. Pirun kipeää teki eikä sitä kipua voi verrata mihinkään, sen verran infernaalista. Ensi kerralla tiedän pyytää epiduraalin heti kättelyssä!
Semppu
Jostain jotain jo tietävä
No niin :)
10.11. pe-la välisenä yönä alkoi tulla jonkin verran supistuksia, jotka sattuivat. Aamulla huomasin, että luultavasti on mennyt limatulppaa. Muutenkin epäsäännölliset supistukset jatkuivat, ja olin suht varma ettei enää montaa päivää tarvitse odotella, kun aikaisemmin ei ollut ollut yhtään supistuksia. Sunnuntaina aamulla hulahti pieni määrä nestettä pöksyihin, ja ajattelin että onkohan tipottelevaa lapsivettä. Soitin kättärille, ja käskivät seuraamaan tuleeko lisää. Jos olisi ollut lapsivettä, sitä olisi luultavasti tullut lisää. No ei tullut. Kuitenkin sunnuntaina klo 18 aikoihin supistuksista tuli säännöllisiä (10 min välein), ja tunnin kuluttua muuttuivat noin 5 minuutin välein tulevaksi.
Kun tuota oli jatkunut muutama tunti, soitin kättärille taas, ja sovittiin että seuraan tilannetta kotona vielä tunnin. Supistukset alkoivat harventua, vaikkakin muuttuivat koko ajan kipeämmiksi. Klo 2 yöllä lähdettiin kättärille.
Siellä tarkastivat mut, kohdunsuu oli 1cm auki, ja sain vielä lähteä kotiin kipu- ja unilääkkeen kera. Kipulääkkeen otin jo kättärillä. Lähdettiin taksilla kotiin, ja oksensin lääkkeen kun pääsin taksista ulos. Mentiin nukkumaan, ja sain supistusten välillä nukuttua. Supistusten väli harveni edelleen, mutta kipu koveni vaan, ja klo 6 aikaan koko kroppa kramppasi supistusten välilläkin. Supistukset tuntuivat aivan kamalilta maanjäristyksiltä ja olivat niin kipeitä, että oksensin niiden jälkeen (muuten ei ollut pahoinvointia). Laitoin miehen soittamaan kättärille, kun en jaksanut itse puhua, ja sanoivat että tulkaa klo 7 jälkeen, ja mehän sitten mentiin.
Tärisin edelleen kun päästiin seurantahuoneeseen, ja sikiön sykkeet olivat todella korkeat, kun olin itsekin stressaantunut ja itkuinen. Kohdunsuu oli 4cm auki, ja pääsin synnytyssaliin. Siellä sain kipu- ja rauhoittavaa lääkettä kankkuun, etten oksentaisi niitä. Lisäksi sain alkaa käyttää ilokaasua, ja kipu lieveni ja rauhotuin.
Sikiön sykkeet olivat edelleen pilvissä, ja sen takia en voinut syödä tai juoda mitään, jos olisi pitänyt lähteä tekemään hätäsektio. Ilokaasua laitettiin kovemmalle, ja mulle tuli hyvä fiilis :) Lisäksi sain jo epiduraalinkin, koska kivut olivat taas koventuneet. Epiduraalin vaikutus kesti vajaa pari tuntia, ja jouduin sitten pyytämään uuden ja sellaisen sain.
Kello taisi olla jotain kolme iltapäivällä, kun kätilö vaihtui ja tarkasti tilanteen. Olin 10cm auki, ja alettiin odottamaan ponnistustarvetta. Mulla tuntui supistusten aikana vain lievää painetta, mutta jonkin ajan kuluttua päätin alkaa ponnistamaan. Se auttoi, ja ponnistuksen tarvekin kasvoi. Klo 16 on merkitty ponnistamisvaiheen alkamisajankohdaksi. Tuo oli mulle todella vaikea vaihe, kun olin oksentanut kaiken syömäni, enkä päivällä oikein saanut syödä melkein mitään, joten voimia ei pahemmin ollut jäljellä. Muutenkin koko ponnistelu tuntui mun mielestä siltä, ettei mitään tapahdu, vaikka kätilö sanoi että lapsi kyllä tulee aina vähän kerrallaan ulospäin. Olin puoli-istuvassa asennossa, ja paikalle kutsuttiin toinenkin kätilö, jotta voivat kannatella mun jalkoja kun en enää itse jaksanut. Kai se muutenkin olisi pyydetty :)
Kun olin väsyneimmilläni ja tuntui etten jaksa enkä kestä enää yhtään, aloin ajatella että kyllä oon puolimaratonejakin juossut loppuun ilman voimia, ja tää olis melkeen samantyyppinen tilanne, pakko jollain pyhällä hengellä viedä homma loppuun koska mun vauvaa ei imukupilla oteta (ja muutenkin kätilö sanoi, että jos ei tule kohta niin hänen täytyy vähän leikata), ja aloin sitten ponnistella kovempaa. Ei onneksi mennyt enää kauaa, niin lapsi syntyi!! Ponnistusvaihe kesti yhteensä 1h 2min, vaikka tuntui ikuisuudelta. Sain vauvan syliin ja olin ihmeissäni.
Sain vielä jotain "hemohesia" koska menetin verta aika paljon. Lisäksi tuli repeämä, jonka lääkäri kävi paikkaamassa saman tien. Täytyy sanoa, että kohdalleni osui aivan ihania kätilöitä! Ihanasti rauhoittelivat ja kannustivat koko ajan. En olisi varmaan pystynyt koko suoritukseen ilman juuri heitä, olin todella onnekas!
"Synnytystoivelista" oli kaiken aikaa sairaalakassissani, ei tullut mieleenkään alkaa esittelemään sitä. Mullahan oli suunnitelmissa ammeessa oleminen, yrittäminen pärjätä ilman epiduraalia ja synnytys jakkaralla tai seisten. Tiesin, että synnytystä ei todellakaan voi suunnitella etukäteen kun ei tiedä mitä käy, eikä mua kyllä yhtään harmita ettei etukäteen toivomani jutut toteutuneet. Olin niin kipeä, että olin vaan maailman onnellisin kaikesta kivunlievityksestä mitä sain, enkä todellakaan olisi ponnistusvaihetta jaksanut muuta kuin puoli-istuvassa. Synnytyskivut olivat paljon järkyttävämpiä kuin mitä olisin ikinä osannut kuvitella.
En unohda ikinä millaista oli synnyttää, mutta kaikesta huolimatta oon tottakai ihan rakastunut tuohon meidän pikku poikaan :) <3
10.11. pe-la välisenä yönä alkoi tulla jonkin verran supistuksia, jotka sattuivat. Aamulla huomasin, että luultavasti on mennyt limatulppaa. Muutenkin epäsäännölliset supistukset jatkuivat, ja olin suht varma ettei enää montaa päivää tarvitse odotella, kun aikaisemmin ei ollut ollut yhtään supistuksia. Sunnuntaina aamulla hulahti pieni määrä nestettä pöksyihin, ja ajattelin että onkohan tipottelevaa lapsivettä. Soitin kättärille, ja käskivät seuraamaan tuleeko lisää. Jos olisi ollut lapsivettä, sitä olisi luultavasti tullut lisää. No ei tullut. Kuitenkin sunnuntaina klo 18 aikoihin supistuksista tuli säännöllisiä (10 min välein), ja tunnin kuluttua muuttuivat noin 5 minuutin välein tulevaksi.
Kun tuota oli jatkunut muutama tunti, soitin kättärille taas, ja sovittiin että seuraan tilannetta kotona vielä tunnin. Supistukset alkoivat harventua, vaikkakin muuttuivat koko ajan kipeämmiksi. Klo 2 yöllä lähdettiin kättärille.
Siellä tarkastivat mut, kohdunsuu oli 1cm auki, ja sain vielä lähteä kotiin kipu- ja unilääkkeen kera. Kipulääkkeen otin jo kättärillä. Lähdettiin taksilla kotiin, ja oksensin lääkkeen kun pääsin taksista ulos. Mentiin nukkumaan, ja sain supistusten välillä nukuttua. Supistusten väli harveni edelleen, mutta kipu koveni vaan, ja klo 6 aikaan koko kroppa kramppasi supistusten välilläkin. Supistukset tuntuivat aivan kamalilta maanjäristyksiltä ja olivat niin kipeitä, että oksensin niiden jälkeen (muuten ei ollut pahoinvointia). Laitoin miehen soittamaan kättärille, kun en jaksanut itse puhua, ja sanoivat että tulkaa klo 7 jälkeen, ja mehän sitten mentiin.
Tärisin edelleen kun päästiin seurantahuoneeseen, ja sikiön sykkeet olivat todella korkeat, kun olin itsekin stressaantunut ja itkuinen. Kohdunsuu oli 4cm auki, ja pääsin synnytyssaliin. Siellä sain kipu- ja rauhoittavaa lääkettä kankkuun, etten oksentaisi niitä. Lisäksi sain alkaa käyttää ilokaasua, ja kipu lieveni ja rauhotuin.
Sikiön sykkeet olivat edelleen pilvissä, ja sen takia en voinut syödä tai juoda mitään, jos olisi pitänyt lähteä tekemään hätäsektio. Ilokaasua laitettiin kovemmalle, ja mulle tuli hyvä fiilis :) Lisäksi sain jo epiduraalinkin, koska kivut olivat taas koventuneet. Epiduraalin vaikutus kesti vajaa pari tuntia, ja jouduin sitten pyytämään uuden ja sellaisen sain.
Kello taisi olla jotain kolme iltapäivällä, kun kätilö vaihtui ja tarkasti tilanteen. Olin 10cm auki, ja alettiin odottamaan ponnistustarvetta. Mulla tuntui supistusten aikana vain lievää painetta, mutta jonkin ajan kuluttua päätin alkaa ponnistamaan. Se auttoi, ja ponnistuksen tarvekin kasvoi. Klo 16 on merkitty ponnistamisvaiheen alkamisajankohdaksi. Tuo oli mulle todella vaikea vaihe, kun olin oksentanut kaiken syömäni, enkä päivällä oikein saanut syödä melkein mitään, joten voimia ei pahemmin ollut jäljellä. Muutenkin koko ponnistelu tuntui mun mielestä siltä, ettei mitään tapahdu, vaikka kätilö sanoi että lapsi kyllä tulee aina vähän kerrallaan ulospäin. Olin puoli-istuvassa asennossa, ja paikalle kutsuttiin toinenkin kätilö, jotta voivat kannatella mun jalkoja kun en enää itse jaksanut. Kai se muutenkin olisi pyydetty :)
Kun olin väsyneimmilläni ja tuntui etten jaksa enkä kestä enää yhtään, aloin ajatella että kyllä oon puolimaratonejakin juossut loppuun ilman voimia, ja tää olis melkeen samantyyppinen tilanne, pakko jollain pyhällä hengellä viedä homma loppuun koska mun vauvaa ei imukupilla oteta (ja muutenkin kätilö sanoi, että jos ei tule kohta niin hänen täytyy vähän leikata), ja aloin sitten ponnistella kovempaa. Ei onneksi mennyt enää kauaa, niin lapsi syntyi!! Ponnistusvaihe kesti yhteensä 1h 2min, vaikka tuntui ikuisuudelta. Sain vauvan syliin ja olin ihmeissäni.
Sain vielä jotain "hemohesia" koska menetin verta aika paljon. Lisäksi tuli repeämä, jonka lääkäri kävi paikkaamassa saman tien. Täytyy sanoa, että kohdalleni osui aivan ihania kätilöitä! Ihanasti rauhoittelivat ja kannustivat koko ajan. En olisi varmaan pystynyt koko suoritukseen ilman juuri heitä, olin todella onnekas!
"Synnytystoivelista" oli kaiken aikaa sairaalakassissani, ei tullut mieleenkään alkaa esittelemään sitä. Mullahan oli suunnitelmissa ammeessa oleminen, yrittäminen pärjätä ilman epiduraalia ja synnytys jakkaralla tai seisten. Tiesin, että synnytystä ei todellakaan voi suunnitella etukäteen kun ei tiedä mitä käy, eikä mua kyllä yhtään harmita ettei etukäteen toivomani jutut toteutuneet. Olin niin kipeä, että olin vaan maailman onnellisin kaikesta kivunlievityksestä mitä sain, enkä todellakaan olisi ponnistusvaihetta jaksanut muuta kuin puoli-istuvassa. Synnytyskivut olivat paljon järkyttävämpiä kuin mitä olisin ikinä osannut kuvitella.
En unohda ikinä millaista oli synnyttää, mutta kaikesta huolimatta oon tottakai ihan rakastunut tuohon meidän pikku poikaan :) <3
Onnea kaikille, jotka ovat jo saaneet pienet kotiin!
Olen tykännyt tosi paljon lukea näitä synnytyskertomuksia, joten tässä omani. Meille syntyi siis viime tiistaina hurmaava tummatukkainen tyttö. Ja mä olen ihan rakastunut meidän tuhisijaan!
Aloin siis viikko sitten la-su yöllä tuntemaan säännöllisiä supistuksia. Supistukset eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä, mutta nukkumaan en enää pystynyt. Kelloteltiin supistuksia oikeastaan koko sunnuntai, ja niitä tuli aika säännöllisesti 7-10min välein. Muutaman kerran päivän aikana oli pidempi tauko, jonka jälkeen supistuksista tuli aina vähän kipeämpiänä. Kätilöopistolta kuitenkin neuvottiin olemaan kotona niin kauan kuin vaan pystyy. Su-ma yönä supistukset olivat jo niin kipeitä, että halusin käydä kättärillä näytillä. Kohdunkaula oli jo hävinnyt, mutta olin vain 1cm auki. Päätettiin siis lähteä kotiin, sain mukaan muutaman panadolin, mutta en kokenut niistä mitään hyötyä. Yö ja maanantai meni siis supistellessa kotona, kunnes kolmen aikaan päivällä pyysin miestäni soittamaan kättärille että nyt tullaan. Kätilöopisto oli täynnä, joten menimme naistenklinikalle. Oltiin naistenklinikalla viiden jälkeen, ja olin 5-6cm auki, joten pääsimme suoraan synnytyssaliin. Lapsivettä tihkutti, muuta kalvot puhkastiin jossain 7 cm kohdalla. Kivunlievityksenä käytin ilokaasua, jonka tunsin todella tehokkaaksi. Lopussa kivut olivat ihan sietämättömiä, ja ainoa paikka jossa pystyin edes vähän rentoutumaan oli jumppapallo+suihku yhdistelmä. Kuumat jyväpussit selässä ja etupuolella olivat ihan ehdottomat! Sain aloiittaa ponnistelut "itsekseni" synnytysjakkaralla, mutta varsinainen ponnistussession olin sängyllä puoli-istuvassa asennossa kätilön tahdosta. Itse olisin valinnut luultavasti muun asennon, mutta kätilö tiesi miten homma hoidetaan. Synnytyksessä oli mukana kätilön lisäksi myös lääketieteen kandi, joka siis lähinnä piti jalkaani ylhäällä.Tyttö syntyi tiistaina 1:45 ja ponnistusvaihe kesti n.50 min. Synnytys meni siis hyvin, ja naistenklinikka ja kätilöt olivat mahtavia! Saimme myös perhehuoneen, ja koin tosi tärkeäksi että isä pääsee myös heti alusta hoitamaan vauvaa ja tietty äitiä.
Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi positiivinen fiilis, vaikka ajattelin synnytyksen jälkeen ettei ikinä enää. Yllätys mulle oli, kuinka kauan suoistuksia tuli ennen kuin mitään varsinaisesti alkoi tapahtumaan. Mun mielestä.on harhaajohtavaa edes kellotella kuinka tiheää supistuksia tulee, kun ne ei välttämättä ole avanneet paikkoja lainkaan. Mulla meinasi myös loppua ponnistusvaiheessa usko, mutta jostain niitä voimia vaan tuli. Kolmen valvotun yön jälkeen oli kuitenkin palkitsevaa saada meidän pimu maailmaan!
MamaSupa
Oman äänensä löytänyt
ISOT onnittelut kaikille tuoreille äideille ihanista vauvoista!!
Josko sitten jaan oman, piinaavan odottavan, ihmettelyjä täynnä olevan, hauskan ja onnellisen synnytyskertomukseni:
Sain lähetteen Tyksiin painoarviokontrolliin viikoilla 40+0 raskausdiabeteksen takia. Edellisen viikon aikana oli supistellut lupaavasti, osa oli selvästi kipeitä, osa pelkkiä pieniä kutitteluita alavatsassa. Neuvolatätikin sanoi että varmasti on kohdunkaula lyhentynyt selvästi...
Mentiin tutkimushuoneeseen, tehtiin sisätutkimus, oltiin mieheni kanssa hyvinkin toiveikkaalla mielellä, kunnes lääkäri sitten totesi: "Juu ei täällä ole paljon mitään tapahtunut, kohdunsuu sormelle auki ja kaulaa jäljellä vielä vaikka kuinka ja paljon." Se lause oli todella raskas kuulla, ei siellä sitten ollutkaan mitään tapahtunut. Puin housut takaisin jalkaan ja menin kuulemaan viimeisen tuomioni. Lääkäri sanoi että nyt kun on viikot täynnä ja raskausdiabetes niin eivät anna mennä paljoa yli lasketusta ajasta. Pyysi hoitajaa soittamaan raksausvuodeosastolle että onko siellä tilaa, täältä tulisi yksi ensisynnyttäjä käynnistystä odottamaan. Mieli keventyi hiukan kun ehdotettiin ballongin laittamista. Mieheni lähti käymään kotona hakemassa ylisuureksi pakatun sairaalalaukun ja itse menin seuraavaan tutkimushuoneeseen. Sielläpä sitten odotti iloinen yllätys kun tehtiin taas sisätutkimus: "Ei täällä kyllä enää mikään ballonki pysy, kohdunkaula on melkein kadonnut ja kohdun suu täysin kypsä, pehmeä ja kahdelle sormelle auki." Ja tämä tilanne oli siis 10 min edellisestä tutkimuksesta! Kun nousin pöydältä, iski siihen asti kovin supistus. Pitelin tuolista kiinni, olin vallan kaksinkerroin, kyyneleet valuivat silmistä ja hoitaja hieroi alaselkää. Siihen lääkäri vain totesi hymyillen, että kyllä sinustä äiti vielä tulee tämän päivän aikana. Ja sitä lausetta olin odottanut!
Mentiin seuraavaksi synnytyssaliin, jossa sitten puhkaistiin kalvot klo. 11.45 ja jäin odottelemaan synnytyksen alkua. Soitin siinä sitten miehelle että tulee synnytyssaliin kun käynnistys on vihdoinkin alkanut. Vaimeita supistuksia tuli ja meni miten sattui, eivät juurikaan tuntuneet miltään. Parin tunnin päästä vesien menosta laitettiin oksitosiinitippa. Siitä meni sitten parisen tuntia niin supistukse alkoivat selvästi tuntumaan ja olemaan säännöllisiä. Siitä meni kolme tuntia niin pyysin ilokaasua ja sehän vasta olikin hauskaa tavaraa. :D Tällä välillä mies meni käymään kotona käyttämään koirat pihalla ja haki jotain omia tavaroita samalla. Kätilökin sanoi että kyllä tässä tovi menee, n. 4 cm auki vasta ollaan.
Kuuden maissa illalla supistuksia tuli 2-3 minuutin välein, olivat noin minuutin pituisia ja todella voimakkaita. Pitelin vain ilokaasun maskia kasvoilla ja huusin aina uloshengityksellä maskiin ja huutelu myös vei ajatukset pois supistuksista. Pyysin kätilöltä epiduraalia. Tarkastettiin tilanne ja 5 cm auki. Tutkimus aiheutti oksitosiinitipan lisäksi vielä voimakkaampia supistuksia, pyytelin vain kovastí anteeksi kätilöltä kun huudan näin kovaa. Siihen sitten vain tokaisi, että "Huuda vaan niin paljon kuin haluat, ei mitään paniikkia!" Mies oli pois parisen tuntia ja tuli huoneeseen juuri sopivasti kun anestesiahoitaja tuli ilmoittamaan epiduraalista. Menisi vielä ainakin vartti että saisin sen. Siihen tokaisin vain, odotellaan sitten kun ei parempaakaan tekemistä ole... Reilu vartin päästä anestesialääkäri (mies) tuli huoneeseen, rupesi siinä sitten kovaan ääneen juttelemaan että rouva on sitten hyvä ja tulee hiukan taaksepäin sängyllä kun sopiva rako tulee. Nostin siinä sitten sormea että odota hetki. Lääkäri tarkisti vielä mieheltäni että ymmärsikö hän käsimerkit oikein.. Kun se sopiva rako tuli niin se myöskin meni saman tein, lääkäri vain tokaisi että nyt ei kuule enää odoteta vaan nyt tulet tännepäin. Otti kiinni vyötäröltä ja vetäisi taaksepäin. Laitettiin epiduraali ja samantein toinen jalka puutui täysin. Ilmoitin (huusin) asiasta, että jalka puutuu, mun jalka puutuu! Siihen tämä herra sitten sanoi: "Joo, nyt kuule turpa kiinni ja olet paikallas. Voit kirjoitaa sitten huomenna Turun Sanomiin huonosta kohtelusta." Räjähdin nauramaan siinä kohtaa, mies nauroi katketakseen ja oli kovin hauska hetki. :D
Siitä meni vajaa puoli tuntia ja aloin taas huutelemaan että ponnistuttaa. Anestesiahoitaja jäi siihen monttu auki tuijottamaan, että milloin se viimisin tutkimus tehtiinkään? Puolessa tunnissa olin siis auennut 5 sentistä täyteen 10 senttiin. Kätilö sitten sanoi että ponnista vaan kun sellainen tarve tulee. Ponnistusvaihe kesti 14 minuuttia ja pieni tyttönen syntyi. Olimme vihdoinkin vanhempia, oikea perhe. Sitä hetkeä ei ihan heti unohda. <3
Tyttäremme syntyi 13.11.2012 klo. 20.24, painoa 3225 g , pituutta 51 cm, agparit 9-9-10.
Synnytys oli kokemuksena upea, pari pientä tikkiä tuli ja kyllä se numero kakkonenkin tulee jossain vaiheessa. :)
Josko sitten jaan oman, piinaavan odottavan, ihmettelyjä täynnä olevan, hauskan ja onnellisen synnytyskertomukseni:
Sain lähetteen Tyksiin painoarviokontrolliin viikoilla 40+0 raskausdiabeteksen takia. Edellisen viikon aikana oli supistellut lupaavasti, osa oli selvästi kipeitä, osa pelkkiä pieniä kutitteluita alavatsassa. Neuvolatätikin sanoi että varmasti on kohdunkaula lyhentynyt selvästi...
Mentiin tutkimushuoneeseen, tehtiin sisätutkimus, oltiin mieheni kanssa hyvinkin toiveikkaalla mielellä, kunnes lääkäri sitten totesi: "Juu ei täällä ole paljon mitään tapahtunut, kohdunsuu sormelle auki ja kaulaa jäljellä vielä vaikka kuinka ja paljon." Se lause oli todella raskas kuulla, ei siellä sitten ollutkaan mitään tapahtunut. Puin housut takaisin jalkaan ja menin kuulemaan viimeisen tuomioni. Lääkäri sanoi että nyt kun on viikot täynnä ja raskausdiabetes niin eivät anna mennä paljoa yli lasketusta ajasta. Pyysi hoitajaa soittamaan raksausvuodeosastolle että onko siellä tilaa, täältä tulisi yksi ensisynnyttäjä käynnistystä odottamaan. Mieli keventyi hiukan kun ehdotettiin ballongin laittamista. Mieheni lähti käymään kotona hakemassa ylisuureksi pakatun sairaalalaukun ja itse menin seuraavaan tutkimushuoneeseen. Sielläpä sitten odotti iloinen yllätys kun tehtiin taas sisätutkimus: "Ei täällä kyllä enää mikään ballonki pysy, kohdunkaula on melkein kadonnut ja kohdun suu täysin kypsä, pehmeä ja kahdelle sormelle auki." Ja tämä tilanne oli siis 10 min edellisestä tutkimuksesta! Kun nousin pöydältä, iski siihen asti kovin supistus. Pitelin tuolista kiinni, olin vallan kaksinkerroin, kyyneleet valuivat silmistä ja hoitaja hieroi alaselkää. Siihen lääkäri vain totesi hymyillen, että kyllä sinustä äiti vielä tulee tämän päivän aikana. Ja sitä lausetta olin odottanut!
Mentiin seuraavaksi synnytyssaliin, jossa sitten puhkaistiin kalvot klo. 11.45 ja jäin odottelemaan synnytyksen alkua. Soitin siinä sitten miehelle että tulee synnytyssaliin kun käynnistys on vihdoinkin alkanut. Vaimeita supistuksia tuli ja meni miten sattui, eivät juurikaan tuntuneet miltään. Parin tunnin päästä vesien menosta laitettiin oksitosiinitippa. Siitä meni sitten parisen tuntia niin supistukse alkoivat selvästi tuntumaan ja olemaan säännöllisiä. Siitä meni kolme tuntia niin pyysin ilokaasua ja sehän vasta olikin hauskaa tavaraa. :D Tällä välillä mies meni käymään kotona käyttämään koirat pihalla ja haki jotain omia tavaroita samalla. Kätilökin sanoi että kyllä tässä tovi menee, n. 4 cm auki vasta ollaan.
Kuuden maissa illalla supistuksia tuli 2-3 minuutin välein, olivat noin minuutin pituisia ja todella voimakkaita. Pitelin vain ilokaasun maskia kasvoilla ja huusin aina uloshengityksellä maskiin ja huutelu myös vei ajatukset pois supistuksista. Pyysin kätilöltä epiduraalia. Tarkastettiin tilanne ja 5 cm auki. Tutkimus aiheutti oksitosiinitipan lisäksi vielä voimakkaampia supistuksia, pyytelin vain kovastí anteeksi kätilöltä kun huudan näin kovaa. Siihen sitten vain tokaisi, että "Huuda vaan niin paljon kuin haluat, ei mitään paniikkia!" Mies oli pois parisen tuntia ja tuli huoneeseen juuri sopivasti kun anestesiahoitaja tuli ilmoittamaan epiduraalista. Menisi vielä ainakin vartti että saisin sen. Siihen tokaisin vain, odotellaan sitten kun ei parempaakaan tekemistä ole... Reilu vartin päästä anestesialääkäri (mies) tuli huoneeseen, rupesi siinä sitten kovaan ääneen juttelemaan että rouva on sitten hyvä ja tulee hiukan taaksepäin sängyllä kun sopiva rako tulee. Nostin siinä sitten sormea että odota hetki. Lääkäri tarkisti vielä mieheltäni että ymmärsikö hän käsimerkit oikein.. Kun se sopiva rako tuli niin se myöskin meni saman tein, lääkäri vain tokaisi että nyt ei kuule enää odoteta vaan nyt tulet tännepäin. Otti kiinni vyötäröltä ja vetäisi taaksepäin. Laitettiin epiduraali ja samantein toinen jalka puutui täysin. Ilmoitin (huusin) asiasta, että jalka puutuu, mun jalka puutuu! Siihen tämä herra sitten sanoi: "Joo, nyt kuule turpa kiinni ja olet paikallas. Voit kirjoitaa sitten huomenna Turun Sanomiin huonosta kohtelusta." Räjähdin nauramaan siinä kohtaa, mies nauroi katketakseen ja oli kovin hauska hetki. :D
Siitä meni vajaa puoli tuntia ja aloin taas huutelemaan että ponnistuttaa. Anestesiahoitaja jäi siihen monttu auki tuijottamaan, että milloin se viimisin tutkimus tehtiinkään? Puolessa tunnissa olin siis auennut 5 sentistä täyteen 10 senttiin. Kätilö sitten sanoi että ponnista vaan kun sellainen tarve tulee. Ponnistusvaihe kesti 14 minuuttia ja pieni tyttönen syntyi. Olimme vihdoinkin vanhempia, oikea perhe. Sitä hetkeä ei ihan heti unohda. <3
Tyttäremme syntyi 13.11.2012 klo. 20.24, painoa 3225 g , pituutta 51 cm, agparit 9-9-10.
Synnytys oli kokemuksena upea, pari pientä tikkiä tuli ja kyllä se numero kakkonenkin tulee jossain vaiheessa. :)
Lejon
Vauhtiin päässyt keskustelija
Voi MamaSupa :D Mahasta piti pitää kiinni, kun rupesin niin repeilemään tolle lääkärin kommentille!
Täältä nyt sitten meidän tarinaa.
Ti 13.11. olin vielä neuvolassa ja enpä ajatellut, että synnytys käynnistyy samana päivänä. Kävin kävelyllä, kun oli niin hieno ilma ja kun pääsin kotiin niin supisteli tiheästi kivuttomia supistuksia. Aloin laittaa ruokaa ja yhtäkkiä olikin sekä maha että selkä kipeä. Tästä voisin oikeasti taputtaa itseäni olalle, sillä heti kun olimme syöneet menin päiväunille, koska ajattelin, että jos tästä lähtö tulee niin olisin edes vähän levännyt. Heräsin parin tunnin päästä, kun kello oli 18 ja saman tien alkoivat säännölliset supistukset. Tässä vaiheessa olin joka supistuksen kohdalla ihan happyhappy. Jee, tää on kivaa! Nyt naurattaa tuo ajattelu... (Ja pakko muuten mainita, mitä mä tein synnytyksen ollessa jo käynnissä... Rupesin siivoamaan jääkaappia!! Outo tyyppi...)
Supistukset tihenivät tunnissa 7-8min ja siinä pysyivät 12 asti. Edelleen oli hyvin helppoa ja mukavaa ja sanoin miehelle, että ei tässä kovin nopeasti mitään tapahdu, että mee nyt nukkumaan niin ehdit ainakin vähän saada unta. Petasin itselle sohvalle, mutta saman tien kun asetuin nukkumaan tuli ensimmäinen supistus, joka ihan oikeasti sattui. Ei siitä nukkumisesta todellakaan tullut mitään. Siitä tihenivät ja pahenivat nopeasti siihen n. 5min. Kahdelta kävin herättelemässä miestä, että ei olisi ihan sekaisin, kun joutuu rattiin.
3.39 soitin sairaalaan, että kohta tullaan. Supistukset kesti siinä vaiheessa minuutin verran ja niitä tuli 4-5min välein. Kävin sanomassa miehelle, että kokeilen kuumaa suihkua, että lepää nyt vielä. Suihkussa olikin ihanaa. Suihkutin kuumaa vettä alavatsaan ja keinuin puolelta toiselle. Suihkun jälkeen supistuksia tuli pahimmillaan jo parin minuutin välein, mutta välit vaihtelivat aika paljon. Komensin miehen pukemaan ja pakkasin sairaalakassiin loput tavarat tässä vaiheessa... Viideltä sanoin, että nyt mennään, en enää uskalla olla kotona.
Käyrällä supistukset olivat vähän hiipuneet ja tulivat 4min välein. Olin 3cm auki ja pääsimme saliin. Kivut vähän laantuivat ja keinuttelin keinutuolissa, jumppapallon päällä ja pidin lämmintä riisipussia vatsalla. Kätilö ehdotti kipupiikkiä, kieltäydyin, koska halusin välttää lääkkeet mahdollisimman pitkään, jotta synnytys ei venyisi.
8 maissa saatiin aamupalaa, jota aloin innoissani syödä. Enpä saanut paljon syötyä, kun ryntäsin vessaan. Oksensin kaiken mitä olin syönyt ja samalla lorahti housuun. Istuin pytylle ja alkoi vuotaa limaista verta (limatulppa?). Pyysin kätilön käymään ja sanoin, että a) oksensin b) lapsivettä ehkä lorahti (mietin pissasinko housuun, mutta pytyllä tuli myös pissaa, joten luultavasti vettä) c) vuodin verta. Sain kuulla vain, että ihan normaalia, mitään tutkimusta ei tehty. Olin vähän ihmeissäni.
9-10 välillä kivut pahenivat ja ajattelin kokeilla taas suihkua. Kyllä suihku helpottikin, mutta nyt kipuja tuntui alavatsan lisäksi myös selän puolella ja oli vaikeaa suihkuttaa molempia yhtä aikaa. Suihkusta tullessani olin valmis ottamaan vastaan lääkitystä, mikäli olisi huonosti edistynyt. Oli kuitenkin menty eteenpäin, joten sanoin kestäväni vielä. Ilokaasua tarjottiin, mutta en pystynyt ajatellakaan, kun koko ajan oksetti.
12 aikaan kätilö kysyi vauhditettaisiinko vähän kalvot puhkaisemalla ja niin sitten tehtiin. En yhtään tiennyt mitä siinä tehdään, mutta se oli aika ihanaa. Veden tulo vei ajatukset muuallekin kuin supistuksiin.
Kalvojen puhkaisusta meni noin puoli tuntia siihen, että olin täysin auki ja kätilö pyysi mut seisaalleen sängyn viereen, jotta lapsi laskeutuisi paremmin ja tulisi ponnistuksen tarve. Tämän vaiheen loppu oli ihan järkyttävä. En tiennyt mitä odottaa ja miehen oli pakko mennä vessaan (kyttäsi supistuksia ja lähti). Kätilö lähti käymään jossakin ja yhtäkkiä seuraava supistus tulikin aivan perään minun ollessa yksin ja se ponnistuksen tarve tuli. Menin ihan paniikkiin, kun en tiennyt mitä nyt tehdään ja aloin melkein itkeä. Onneksi samalla sekunnilla tulivat sekä mies että kätilö.
Kätilö pyysi takaisin sängylle tutkimusta varten ja jouduimme odottamaan pari supistusta. Kysyi haluanko vielä jaloilleni, mutta olin niin väsynyt, etten halunnut enää liikkua. Olin sitten ponnistusvaiheen kyljelläni. Ekat ponnistukset menivät aivan perseelleen, kun en tiennyt yhtään mitä teen ja aloin hätääntyä. Mies onneksi neuvoi vieressä ja lopulta tajusin mitä tehdä. Ponnistusvaihe kesti 31min. Olin jo niin poikki, että laitettiin oksitosiinitippa. Kivut oli aika kovat, mutta helpotti, kun tiesi, että enää ei kestä kauan ja tunsin, että lapsi oli oikeasti tulossa.
Kyllähän se touhu brutaalia oli, mutta kun meidän Timantti syntyi (radiossa soi Rihannan Diamonds) ja oli todella virkeä, olin tyytyväinen, että kestin kivut ja kaikki oli koetun arvoista. Pieni repeämä tuli ja muutama tikki.
Klo 14.01 Tyttö 3605g, 49cm, päänympärys 36cm ja pisteet 9/9/10
Kakkosen kohdalla kuulemma yleensä "helpompaa ja nopeampaa", joten ehkä sellainen meille vielä joskus tulee. Ei ainakaan jäänyt kammoa.
Täältä nyt sitten meidän tarinaa.
Ti 13.11. olin vielä neuvolassa ja enpä ajatellut, että synnytys käynnistyy samana päivänä. Kävin kävelyllä, kun oli niin hieno ilma ja kun pääsin kotiin niin supisteli tiheästi kivuttomia supistuksia. Aloin laittaa ruokaa ja yhtäkkiä olikin sekä maha että selkä kipeä. Tästä voisin oikeasti taputtaa itseäni olalle, sillä heti kun olimme syöneet menin päiväunille, koska ajattelin, että jos tästä lähtö tulee niin olisin edes vähän levännyt. Heräsin parin tunnin päästä, kun kello oli 18 ja saman tien alkoivat säännölliset supistukset. Tässä vaiheessa olin joka supistuksen kohdalla ihan happyhappy. Jee, tää on kivaa! Nyt naurattaa tuo ajattelu... (Ja pakko muuten mainita, mitä mä tein synnytyksen ollessa jo käynnissä... Rupesin siivoamaan jääkaappia!! Outo tyyppi...)
Supistukset tihenivät tunnissa 7-8min ja siinä pysyivät 12 asti. Edelleen oli hyvin helppoa ja mukavaa ja sanoin miehelle, että ei tässä kovin nopeasti mitään tapahdu, että mee nyt nukkumaan niin ehdit ainakin vähän saada unta. Petasin itselle sohvalle, mutta saman tien kun asetuin nukkumaan tuli ensimmäinen supistus, joka ihan oikeasti sattui. Ei siitä nukkumisesta todellakaan tullut mitään. Siitä tihenivät ja pahenivat nopeasti siihen n. 5min. Kahdelta kävin herättelemässä miestä, että ei olisi ihan sekaisin, kun joutuu rattiin.
3.39 soitin sairaalaan, että kohta tullaan. Supistukset kesti siinä vaiheessa minuutin verran ja niitä tuli 4-5min välein. Kävin sanomassa miehelle, että kokeilen kuumaa suihkua, että lepää nyt vielä. Suihkussa olikin ihanaa. Suihkutin kuumaa vettä alavatsaan ja keinuin puolelta toiselle. Suihkun jälkeen supistuksia tuli pahimmillaan jo parin minuutin välein, mutta välit vaihtelivat aika paljon. Komensin miehen pukemaan ja pakkasin sairaalakassiin loput tavarat tässä vaiheessa... Viideltä sanoin, että nyt mennään, en enää uskalla olla kotona.
Käyrällä supistukset olivat vähän hiipuneet ja tulivat 4min välein. Olin 3cm auki ja pääsimme saliin. Kivut vähän laantuivat ja keinuttelin keinutuolissa, jumppapallon päällä ja pidin lämmintä riisipussia vatsalla. Kätilö ehdotti kipupiikkiä, kieltäydyin, koska halusin välttää lääkkeet mahdollisimman pitkään, jotta synnytys ei venyisi.
8 maissa saatiin aamupalaa, jota aloin innoissani syödä. Enpä saanut paljon syötyä, kun ryntäsin vessaan. Oksensin kaiken mitä olin syönyt ja samalla lorahti housuun. Istuin pytylle ja alkoi vuotaa limaista verta (limatulppa?). Pyysin kätilön käymään ja sanoin, että a) oksensin b) lapsivettä ehkä lorahti (mietin pissasinko housuun, mutta pytyllä tuli myös pissaa, joten luultavasti vettä) c) vuodin verta. Sain kuulla vain, että ihan normaalia, mitään tutkimusta ei tehty. Olin vähän ihmeissäni.
9-10 välillä kivut pahenivat ja ajattelin kokeilla taas suihkua. Kyllä suihku helpottikin, mutta nyt kipuja tuntui alavatsan lisäksi myös selän puolella ja oli vaikeaa suihkuttaa molempia yhtä aikaa. Suihkusta tullessani olin valmis ottamaan vastaan lääkitystä, mikäli olisi huonosti edistynyt. Oli kuitenkin menty eteenpäin, joten sanoin kestäväni vielä. Ilokaasua tarjottiin, mutta en pystynyt ajatellakaan, kun koko ajan oksetti.
12 aikaan kätilö kysyi vauhditettaisiinko vähän kalvot puhkaisemalla ja niin sitten tehtiin. En yhtään tiennyt mitä siinä tehdään, mutta se oli aika ihanaa. Veden tulo vei ajatukset muuallekin kuin supistuksiin.
Kalvojen puhkaisusta meni noin puoli tuntia siihen, että olin täysin auki ja kätilö pyysi mut seisaalleen sängyn viereen, jotta lapsi laskeutuisi paremmin ja tulisi ponnistuksen tarve. Tämän vaiheen loppu oli ihan järkyttävä. En tiennyt mitä odottaa ja miehen oli pakko mennä vessaan (kyttäsi supistuksia ja lähti). Kätilö lähti käymään jossakin ja yhtäkkiä seuraava supistus tulikin aivan perään minun ollessa yksin ja se ponnistuksen tarve tuli. Menin ihan paniikkiin, kun en tiennyt mitä nyt tehdään ja aloin melkein itkeä. Onneksi samalla sekunnilla tulivat sekä mies että kätilö.
Kätilö pyysi takaisin sängylle tutkimusta varten ja jouduimme odottamaan pari supistusta. Kysyi haluanko vielä jaloilleni, mutta olin niin väsynyt, etten halunnut enää liikkua. Olin sitten ponnistusvaiheen kyljelläni. Ekat ponnistukset menivät aivan perseelleen, kun en tiennyt yhtään mitä teen ja aloin hätääntyä. Mies onneksi neuvoi vieressä ja lopulta tajusin mitä tehdä. Ponnistusvaihe kesti 31min. Olin jo niin poikki, että laitettiin oksitosiinitippa. Kivut oli aika kovat, mutta helpotti, kun tiesi, että enää ei kestä kauan ja tunsin, että lapsi oli oikeasti tulossa.
Kyllähän se touhu brutaalia oli, mutta kun meidän Timantti syntyi (radiossa soi Rihannan Diamonds) ja oli todella virkeä, olin tyytyväinen, että kestin kivut ja kaikki oli koetun arvoista. Pieni repeämä tuli ja muutama tikki.
Klo 14.01 Tyttö 3605g, 49cm, päänympärys 36cm ja pisteet 9/9/10
Kakkosen kohdalla kuulemma yleensä "helpompaa ja nopeampaa", joten ehkä sellainen meille vielä joskus tulee. Ei ainakaan jäänyt kammoa.
omppupom
Oman äänensä löytänyt
Onnittelut minultakin kaikille jo vauvan saaneille!
Meillä on kotona viikon ikäinen tytär. Tyttö syntyi viikoilla 42+0 ja kolmen päivän jälkeen päästiin kotiutumaan. Mitat syntyessään tytöllä oli 3630g, 50cm ja päänympärys 36cm. Mutta itse synnytys ei mennyt ihan niin kuin piti, toiveena oli mahdollisimman luomu alatiesynnytys, mutta kiireelliseen keisarileikkaukseen päädyttiin.
Yliaikakontrollissa puhuttiin jo käynnistyksestä, mutta päästettiin vielä yhtenä kappaleena kotiin ja parin päivän päähän varattiin käynnistysaika. Käynnistyspäivää edeltävänä aamuna jotakin lorahteli pönttöön, kun luulin toimituksen olevan jo ohi, ja ilokseni totesin sen olevan lapsivettä. Olin niin iloinen että viimeinkin alkaa tapahtua että ihan nauratti. Supistuksia ei vielä tuntunut, mutta kävin sanomassa miehelle että ei tarvinnut odottaa huomiseen asti ja tänään ei miehenkään tarvitse mennä töihin. Soitin päivystysosastolle ja kerroin lapsiveden menneen, sanoin että ollaan kotona eikä vielä ole kiire osastolle. Kehottivat tulemaan illalla kun vesien menosta olisi 12h. Lapsivettä tuli todella paljon ja sidettä vaihtaessani huomasin veden muuttuneen parin tunnin päästä kellertävän/vihertävän sävyiseksi. Soitin uudestaan päivystykseen ja sieltä kehotettiin tulemaan osastolle. Pakattiin itsemme autoon ja lähtöhässäkässä alulla olleet supistuksetkin laantuivat kun huolestuin tilanteesta. Osastolta meitä ei päästetty enää kotiin, koska vauva ei ollutkaan vielä kiinnittynyt, niin oli napanuoran esiin luiskahtamisen vaara ja myös vesi oli ollut vihreää, joten jäin yöksi osastolle odottamaan tilanteen kehittymistä. Illalla vielä lääkäri puhkaisi kalvot, koska aikaisempi vedenmeno oli ollut korkea. Lääkäri sanoi että aamulla aloitettaisiin oksitosiinitippa jos supistuksia ei ala löytyä. Yön aikana sain jo kipeitä supistuksia ja puuskuttelin niitä, mutta aamuun mennessä olin auki vasta 3cm.
Sitten kaikki kävikin niin äkkiä, että hyvä että mies ehti mukaan saliin. Päivystyksen vuodeosastolla oli ruuhkaa ja petipaikkoja tarvittiin, joten aamupalan jälkeen minulle tultiin sanomaan että siirryn pian synnytysosastolle. Soitin miehelle että alkaisi tulla ja neuvoin oikealle osastolle. Meni pari minuuttia ja minua tultiin jo hakemaan. Kun pääsin synnytyssaliin, minut laitettiin heti tippaan ja soitin uudestaan miehelle että tipassa ollaan, mutta vieressä ollut kätilö sanoi että ei ole kiire kun oksitosiini alkaa vasta tippua ja voi tulla rauhassa, tämän kerroin miehellekin. Heti sen jälkeen lääkärit käveli huoneeseen, kyselivät tilanteestani ja tarkkailivat vauvan sydänääniä. Sydänäänet oli epäselvät ja scalp vaihdettiin, siihen syketaso reagoi ja lääkärit sanoivat että se on hyvä merkki. Toinen lääkäri kyseli millaista käyrää aikaisemmin on ollut ja milloin otettu viimeksi. Käyrällä olin ollut edellisen kerran illalla. Lääkäri kuunteli tarkasti ktg-laitteen naputusta, vertasi aikaisempia käyriä paperilta ja totesi, että vauvan syketaso on liian matala ja sydänääni lonksuttava, ei napakka täp ja että vauvalla voi olla ahdinko. Lääkäri totesi myös, että koska synnytys ei ollut vielä käynnissä, on liian pitkä aika odottaa kun vauvan vointi voi huonontua entisestään synnytyksen pitkittyessä ja suositteli keisarileikkausta mahdollisen hapenpuutteen vuoksi ja myös siksi että olen ensisynnyttäjä ja vauvan painoarvio oli 4kg. Minä sanoin että tietysti vauvan takia. Lääkäri sanoi muulle porukalle että 30min ja kysyi minulta onko minulla tukihenkilöä joka tulee mukaan synnytykseen. Soitin uudestaan miehelle että "Sun pitäisi olla jo täällä, minua viedään leikkaussaliin. Vauvalla on joku hätänä." Minua alettiin jo kärrätä saliin ja kätilö lupasi palata odottamaan miestä. Minua valmisteltiin leikkausta varten ja henkilökunta kyseli oliko se mies kaukanakin ja minä kerroin että se varmasti ajaa poliisit perässä mutta on kyllä tulossa. Valmistelussa meni hetki ja mieskin ehti mukaan todistamaan tyttären syntymää.
Meille syntyi terve ja virkeä 9 pisteen tyttö ja tunne oli herkkä huolimatta siitä, että makasin leikkauspöydällä tusinan ihmistä pyöriessä ympärillä. Tuntui ikuisuudelta se 5min mikä kätilöllä kesti pestä tyttöä ennen kuin sain hänet paidan sisään siksi ajaksi kun minua ommeltiin ja kyselin koko ajan tytön perään. Tyttö tuntui heti omalta mutta silti aluksi kaihersi että menetin ne ensimmäiset minuutit.. Ja jotkut on menettäneet ensimmäiset päivät niin voin kuvitella sen tunteen potenssiin miljoona! Lämpimiä ajatuksia sinulle erityisesti Rosebud!
Olin ihmeellisen rauhallinen leikkaustilanteessa, vaikka nyt jälkeenpäin aina välillä itkettääkin kun miettii tapahtumia uudestaan. Leikkaussalin henkilökunta toimi ammattitaitoisesti eikä heidän käsissään pelottanut olla. Olen lukenut kateellisena teidän toisten tarinoita luonnollisista alatiesynnytyksistä, jollaisen olisin itsekin halunnut. Silti en tekisi toisella tavalla kun saatiin terve tyttö. Kuitenkin välillä tuntuu, ettei sitä ole oikeasti edes synnyttänyt: vauva kyllä syntyi, mutta minä en synnyttänyt. Olin toimenpiteen kohteena jossa lapsi otettiin ulos. Oma kroppa on kipeä ja silvottu. Minä makasin tokkurassa heräämössä pari tuntia kun mies pääsi hoitamaan ja kylvettämään tyttöä. Osastolla olin ensimmäisen vuorokauden leikkauksen jälkeen niin pöllyissä ja pihalla lääkkeistä, minulle oli laitettu sekä epiduraali että spinaali, kysyin miksi kutian niin paljon niin heräämössä kerrottiin että morfiinilla on sellainen vaikutus, oksensin illan ja oli paha olla, eikä maitokaan heti noussut mistä tuli myös niin pahamieli. Olin letkuissa sängyssä ensimmäisen yön mutta sain hoitaa vauvaa vieressäni mikä oli todella tärkeää minulle.
Osastolla oli henkilökuntaa laidasta laitaan, oli yksi tosi mukava kätilö joka suhtautui ihanalla tavalla ja ilman häntä olisi lapsivuodeosastolla olosta jäänyt huonot muistot. Yksi tyly kätilö teki minulle huomion painostani joka loukkasi minua todella pahasti ja muistan sen varmaan loppuikäni, tämä kätilö jätti minut yöksi kipeänä vaille lääkettä, kun ensin laittoi kipulääkkeen suoneen liian nopealla tipalla ja tippa irtosi ja valui sänkyyn, ja uutta pyytäessäni en olisi saanut muuta kuin morfiinia mitä en halunnut niin jätti minut kokonaan ilman.. Ja kaikkea tältä väliltä.
Vauva on niin maailman ihanin ja täydellisin, rakas pieni tytär että en voisi enempää pyytää. Kotona meillä on alkanut sujumaan hyvin ja kotona maitokin on noussut, mistä tulee sitten omat olonsa, mutta sekin on mukavampaa kuin olla huolissaan siitä että toinen on nälissään. Joskus joku suositteli hyvää imetyskirjaa, mistä on ollut minulle apua niin voin suositella sitä itsekin, Minni Niemelän "Imetysopas".
Tsemppiä teille kaikille edessä olevaan koitokseen! Meni niin tai näin, ottakaa tilanne vastaan sellaisena kuin se tulee. Oma tukijoukot on kyllä tarpeen koska pettymyksiäkin voi tulla. Minua on auttanut kun on saanut puhua läheisille ja käydä tapahtumia läpi.
Ihanaa vauvan tuoksuista arkea marraskuiset!