Noniin nyt jos saisi aikaseksi kirjotella vähän synnytyksen kulusta.
2.10.2012
Rv 35+6
Herättiin aamulla ihan normaalisti tytön kanssa. Lähettiin yhdeksäksi seurakunnan perhekerhoon. Siellä juteltiin muiden äitien kanssa tulevasta vauvasta, ja että vielä on onneksi kuukausi aikaa tässä valmistella ja odotella. Klo 11.30 laulettiin "Suljen ihanan soittorasian", kun lopeteltiin kerhopäivää, ja silloin tunsin jotain outoa mahassa. Jotenkin toi laulu jäi siitä mieleen :) Ajattelin että "oho, taitaa olla asiaa vessaan, täytyykin mennä kiireesti kotiin". Kotona kävin pöntöllä ja mietin että, no, ei kai mulla ollutkaan hätä. Aloin laittamaan tyttöä päiväunille, kello ei vielä ollut kahtatoista. Siinä pötkötellessä tuli taas kummallinen kipuaalto vatsaan, ja aloin miettimään että supisteleekohan. Nousin ylös, ja tuli jo todella napakka supistus. Ajattelin varoiksi soittaa siskolle muutaman kilometrin päähän, että kannataiskohan mun käydä näytillä sairaalassa. Sisko sano puhelimessa, että lähtee heti tulemaan, oli kuulemma kuullut mun äänestä että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Vaikken itse edes sitä uskonut :)
Sen jälkeen soitin synnytyssairaalaan saanko tulla näytille sinne, kun heillä viikkoraja on kuitenkin 36. Se sopi, ja soitin miehelle että pääsiskö yhtään aiemmin lähtee töistä, että käytäs sairaalassa. Sanoin vielä että "luultavasti ihan turhaa, mutta ois parempi käydä"
Silloin sisko olikin jo ovella, ja menin avaamaan kaksinkerroin puuskuttaen, kun teki jo niin kipeetä. Yhtäkkiä supistukset sattuivat ihan mielettömästi, voivotus yltyi aika pian huudoksi. Supistukset tuli ihan parin minuutin välein, ja kestivät suunnilleen saman ajan. Siskoni soitti miehelleni et nyt kannattais tulla ja nopeesti. En itse vieläkään uskonut et tässä sitä synnytetään. Mies tuli aika pian ovesta, ja ihmetteli kun en ole suostunut ambulanssia soittamaan. Halusin jostain syystä odottaa miestä kotiin. Samointein sisko soitti ambulanssin, koska en pystynyt enää kun nojaamaan tuolin selkänojaan samalla kun sisko hieroi selkää. Ambulanssi saapui noin klo 13 aikoihin. Mies lähti omalla autolla perään. Sopivat että ajellaan ihan rauhaksiin. Kun päästiin isommalle tielle, ambulanssi löi valot ja pillit päälle, ja ajattelin et mies ei ehdi varmaan mukaan, tuntu jo että täytyy ponnistaa, vedet ei onneksi menneet vielä. Matka kesti elämäni pisimmät 20 minuuttia. Ambulanssi miehet vei mut suoraan synnytyssaliin. Kätilö kyseli supistaako vai ponnistuttaako, samalla kun otti housuja pois jalastani, en osannut oikein vastata, pyysin vaan kipulääkettä. Kätilö huusi muille että täältä tullan nyt!!, ja puhkaisi samantein kalvot. Tässä vaiheessa mieheni tuli ovesta sisään, ja kerkesi mun viereen. Suunnilleen roikuin miehen kaulassa, ja ponnistin.
Tavallaan olen tyytyväinen etten saanut kivunlievitystä, koska tunsin tasantarkkaan koska täytyy ponnistaa, ja mihin suuntaan. Supistukset ei tuntuneet enää pahoilta kun kalvot oli puhkaistu. Jotenkin paine helpotti samalla. Vesien mukana tuli vauva niin paljon alaspäin, että kätilö sanoi, että "nyt leuka rintaan ja kova ponnistus, korvat ovat näkyvissä." Ponnistusvaihe kesti 3 minuuttia, ja poika syntyi siis 13.26.
Jossain vaiheessa muistan sanoneeni miehelle että voi herran jestas uskoksä että se vauva oikeesti syntyy nyt!! No, niin vaan synty, pisteitä sai heti 1 minuutin jälkeen 10. Samat pisteet 5 ja 10min.
Mies siinä soitteli kohtapuolin mun siskolle, joka jäi meille kotiin lapsenvahdiksi. Ei ollut uskoa että vauva syntyi jo. Jälkeenpäin ollaan mietitty et onneks ei ootettu kauempaa, muuten ois sisko pidelly tuoretta poikaa olohuoneessa.
Siirryttiin pojan kanssa Helsinkiin naistenklinikalle, jossa olis pitänyt näillä viikoilla synnyttää. Ambulanssissakin olivat sitä mieltä että ei oltais keretty Helsinkiin asti. Kotiuduin itse parin päivän kuluttua. Poika siirtyi Jorviin lastenosastolle seurattavaksi bilirubiini arvojen takia. Käytiin päivittäin häntä hoitamassa ja imettämässä siellä. Vein myös omat maidot sinne, jota antoivat kun en itse ollut paikalla. Eilen saatiin poju kotiin, ja nyt aletaan totutella arkeen :)
Semmonen tarina meillä. Loppuenlopuksi oon sitä mieltä että todella helppo, joskin hyvin kivulias synnytys. Ja ihan liian nopea. Mutta ei siitä traumoja jäänyt :)
2.10.2012
Rv 35+6
Herättiin aamulla ihan normaalisti tytön kanssa. Lähettiin yhdeksäksi seurakunnan perhekerhoon. Siellä juteltiin muiden äitien kanssa tulevasta vauvasta, ja että vielä on onneksi kuukausi aikaa tässä valmistella ja odotella. Klo 11.30 laulettiin "Suljen ihanan soittorasian", kun lopeteltiin kerhopäivää, ja silloin tunsin jotain outoa mahassa. Jotenkin toi laulu jäi siitä mieleen :) Ajattelin että "oho, taitaa olla asiaa vessaan, täytyykin mennä kiireesti kotiin". Kotona kävin pöntöllä ja mietin että, no, ei kai mulla ollutkaan hätä. Aloin laittamaan tyttöä päiväunille, kello ei vielä ollut kahtatoista. Siinä pötkötellessä tuli taas kummallinen kipuaalto vatsaan, ja aloin miettimään että supisteleekohan. Nousin ylös, ja tuli jo todella napakka supistus. Ajattelin varoiksi soittaa siskolle muutaman kilometrin päähän, että kannataiskohan mun käydä näytillä sairaalassa. Sisko sano puhelimessa, että lähtee heti tulemaan, oli kuulemma kuullut mun äänestä että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Vaikken itse edes sitä uskonut :)
Sen jälkeen soitin synnytyssairaalaan saanko tulla näytille sinne, kun heillä viikkoraja on kuitenkin 36. Se sopi, ja soitin miehelle että pääsiskö yhtään aiemmin lähtee töistä, että käytäs sairaalassa. Sanoin vielä että "luultavasti ihan turhaa, mutta ois parempi käydä"
Silloin sisko olikin jo ovella, ja menin avaamaan kaksinkerroin puuskuttaen, kun teki jo niin kipeetä. Yhtäkkiä supistukset sattuivat ihan mielettömästi, voivotus yltyi aika pian huudoksi. Supistukset tuli ihan parin minuutin välein, ja kestivät suunnilleen saman ajan. Siskoni soitti miehelleni et nyt kannattais tulla ja nopeesti. En itse vieläkään uskonut et tässä sitä synnytetään. Mies tuli aika pian ovesta, ja ihmetteli kun en ole suostunut ambulanssia soittamaan. Halusin jostain syystä odottaa miestä kotiin. Samointein sisko soitti ambulanssin, koska en pystynyt enää kun nojaamaan tuolin selkänojaan samalla kun sisko hieroi selkää. Ambulanssi saapui noin klo 13 aikoihin. Mies lähti omalla autolla perään. Sopivat että ajellaan ihan rauhaksiin. Kun päästiin isommalle tielle, ambulanssi löi valot ja pillit päälle, ja ajattelin et mies ei ehdi varmaan mukaan, tuntu jo että täytyy ponnistaa, vedet ei onneksi menneet vielä. Matka kesti elämäni pisimmät 20 minuuttia. Ambulanssi miehet vei mut suoraan synnytyssaliin. Kätilö kyseli supistaako vai ponnistuttaako, samalla kun otti housuja pois jalastani, en osannut oikein vastata, pyysin vaan kipulääkettä. Kätilö huusi muille että täältä tullan nyt!!, ja puhkaisi samantein kalvot. Tässä vaiheessa mieheni tuli ovesta sisään, ja kerkesi mun viereen. Suunnilleen roikuin miehen kaulassa, ja ponnistin.
Tavallaan olen tyytyväinen etten saanut kivunlievitystä, koska tunsin tasantarkkaan koska täytyy ponnistaa, ja mihin suuntaan. Supistukset ei tuntuneet enää pahoilta kun kalvot oli puhkaistu. Jotenkin paine helpotti samalla. Vesien mukana tuli vauva niin paljon alaspäin, että kätilö sanoi, että "nyt leuka rintaan ja kova ponnistus, korvat ovat näkyvissä." Ponnistusvaihe kesti 3 minuuttia, ja poika syntyi siis 13.26.
Jossain vaiheessa muistan sanoneeni miehelle että voi herran jestas uskoksä että se vauva oikeesti syntyy nyt!! No, niin vaan synty, pisteitä sai heti 1 minuutin jälkeen 10. Samat pisteet 5 ja 10min.
Mies siinä soitteli kohtapuolin mun siskolle, joka jäi meille kotiin lapsenvahdiksi. Ei ollut uskoa että vauva syntyi jo. Jälkeenpäin ollaan mietitty et onneks ei ootettu kauempaa, muuten ois sisko pidelly tuoretta poikaa olohuoneessa.
Siirryttiin pojan kanssa Helsinkiin naistenklinikalle, jossa olis pitänyt näillä viikoilla synnyttää. Ambulanssissakin olivat sitä mieltä että ei oltais keretty Helsinkiin asti. Kotiuduin itse parin päivän kuluttua. Poika siirtyi Jorviin lastenosastolle seurattavaksi bilirubiini arvojen takia. Käytiin päivittäin häntä hoitamassa ja imettämässä siellä. Vein myös omat maidot sinne, jota antoivat kun en itse ollut paikalla. Eilen saatiin poju kotiin, ja nyt aletaan totutella arkeen :)
Semmonen tarina meillä. Loppuenlopuksi oon sitä mieltä että todella helppo, joskin hyvin kivulias synnytys. Ja ihan liian nopea. Mutta ei siitä traumoja jäänyt :)
