Synnytys

Joo Taysissakin on tunti illalla, oisko ollu kuudesta seitsemään, isovanhemmille ja vauvan isä ja sisarukset koko päivän, en muista tarkempia kellonaikoja. Paitsi sitten jos on siellä potilashotellin puolella niin siellä toki saa vierailla kuka vaan, kenet vanhemmat antaa tulla. Ja jos Taysissa on henkilökunnassa tuttuja, niin työvaatteet päällä saa toki tulla, mutta yleensä toki silloinkin on äiti kutsunut/luvannut tulla. Esikoisen synnytyksen aikaan oli yks kaveri (kätilö) keikalla (oli silloin vielä kotiäitinä, mutta ajoittain sijaisti) ja hoiti naapurisalia, mutta kun synnytyksen jälkeen meidän kätilö kertoi tämän ystävän onnittelut ja terveiset niin sanoin omalle kätilölle, että kerro, että saa tulla käymään jos ehtii, niin ystäväni kävi sekä salissa, että sitten ennen kotiinlähtöään piipahti osastolla. Oli aika hauska :) Näki meidän pojan ennen kuin kummatkaan isovanhemmatkaan! :)

Niihin pelkoihin voimien loppumisesta jne. piti vielä sanoa, että jos ponnistusvaiheessa alkaa voimat loppua, niin siinähän on kätilö koko ajan paikalla, että silloin on kyllä hyvissä käsissä, ainakin itse koin. Ja minusta oli turvallise tuntuista synnyttää yliopistollisessa sairaalassa, kun tiesi että jos on tarve, niin lastenosasto on ihan vieressä ja kaikki tarpeellinen muutenkin löytyy ns. saman katon alta.

Tuosta imetyksestä voisi varmaan myöhemmin perustaa ihan oman ketjunkin. Mutta ei se tosiaan aina lähde sujumaan, varsinkaan ihan heti alusta. Ja helposti tulee vajaamittaisuuden jne tunteita - ihan turhaan! Ekat päivät se varsinainen maitomäärä mitä lapsi tarvitsee on todella pieni muutenkin eikä lisämaidonkaan antamisesta kannata tuntea huonommuutta. Itse olin aika itkuinen ennen kuin maito kunnolla nousi, mutta sen jälkeen imetyskin lähti sujumaan. Se kestää yleensä muutaman päivän, ennen kuin maito nousee. Kukaan ei muuten etukäteen sanonut minulle, että sekin sattuu, rinnat oli todella pinkeät maidon noustua. Siihen auttaa kaulitut kaalinlehdet, kannattaa pyytää jo sairaalassa, jos on hankala olla! (Tuoksuhan ei mieltä ylennä, mutta whatever works...) Ja olo helpottaa kun kysyntä ja tarjonta tasaantuu.
 
Muokattu viimeksi:
No kiva että taysissa saa nyt isovanhemmatkin vierailla :) Viimeks oli jotenkin niin kovin yksinäistä, kun ei mieskään montaa tuntia viihtynyt päivässä sairaalaympäristössä ja sit olisin kyllä omaa äitiäni kaivannut kaveriksi. Toki nyt ei enää tulla äidiksi ekaa kertaa, et voihan sitä olla ihan eri fiilikset nyt. Viimeks päivät laitoksella oli ahdistavia ja kaikki oli niin uutta ja outoa. Koko ajan halus kotiin mut sit taas sinä päivänä,kun kotiin päästiin, iski paniikki :D Oon miettinyt sitä hotellia nyt vaihtoehtona, mut katsotaan lähempänä sit ja aina siel ei vissiin oo ees tilaa.
 
Minä olin silloin ihan tyytyväinen, ettei mulla käynyt muita vieraita kuin mies (ja se kaveri poikkesi). Miehen vanhemmat oli viikonlopun menossa (laskettuun aikaan oli vielä vajaa 3 viikkoa aikaa kun poika päätti syntyä), joten vierailivat sitten vasta kun oltiin päästy kotiin. Omat vanhemmat asuu niin kaukana, että tulivat sitten seuraavana viikonloppuna, kun poika oli viikon ikäinen. Mutta miehen vanhemmille poika oli siis heidän ainoan poikansa ensimmäinen lapsi, niin en usko, että olisin jaksanut sitä hössötyksen määrää, jos olisivat tulleet jo sairaalassa käymään, kun olin vielä tosi väsynyt ja toivuin synnytyksestä. Varsinkaan kun siellä ei ole sitä tilaa oikein. Sitä potilashotellia olen kans miettinyt tämän kakkosen kanssa mahdollisuutena, jos oma ja vauvan kunto sallisi ja siellä olisi vapaata. Voi olla, että mies ja esikoinen silti tulisivat kotiin öiksi, mutta olisi siellä sen syksyllä parivuotiaan pojankin helpompi puuhailla hotellihuoneessa kuin sairaalahuoneessa ja se siis tarkoittaisi, että hänkin voisi olla pidempiä aikoja mukana ja tutustumassa pikkusisarukseen ja varmaan myös mahdollistaisi sen, että mieskin voisi olla enemmän siellä. Toki isovanhemmatkin varmaan mielellään hoitaisivat esikoista, mutta en silti ajatellut koko minun sairaala-ajan olisi heilläkään.

Mullakin oli tosi ristiriitaiset fiilikset kotiinpaluusta, toisaalta halusi kovasti, mutta toisaalta mietti koko ajan että miten pärjätään, etenkin kun pojalla oli bilirubiinit koholla ja oli kotonakin vielä vuorokauden valohoidossa ja pari päivää rampattiin verikokeissa testaamassa biliarvoja kotiutumisen jälkeenkin.
 
Mulla on Anell aika samanlaiset kokemukset tuosta ilokaasusta, kuin sulla. Ei oikeastan helpottanu kipua , mutta teki jotenki pöhnäsen olon. Välillä sitä unohti supistuksen tullessa ottaakkin. Samoin ajattelin, että jollain tasolla haluan kokea sen kivun. Ensimmäiseltä olin loppuavautumisvaiheessa valmis ottamaan kivunlievitystä kaheksassa sentissä, kun olin jo aivan kaikki. Sitä ei kuitenkaan annettu. Mutta onneksi pärjäsin suht hyvin pelkällä ilokaasulla.

Imettämisen alottamisessa mulla oli vaikeuksia ekan kohalla. Sillon oli menossa joku kaamee imetyskamppanja ja osastolla oli joku kätilö, joka oli juuri käyny jonku imetysvalmennuskoulutuksen. Kaks kätilöä koitti kilvan saada imetystä onnistumaan. Toinen siirteli lasta, toinen puristeli tissiä. Yhdessä voivottelivat, kun ei heti onnistunut. Se oli mulle tosi kiusallista ja kaikki sujuikin paljon paremmin, kun jättivät meidät rauhaan ja antoivat yrittää itse.

Maidon nousu parin päivän päästä oli jotain järkyttävää. Tissit oli kuumat kovat pallot, jotka suihkusivat maitoa. Siinä pelkäs, että vauva vielä tukehtuu, kun maito suihkuaa suoraan suuhun. Liivinsuojuksia sai vaihtaa jatkuvasti. Voi sitä autuutta, kun sai rintapumpun, jolla sai tissit imeä tyhjäksi.

Sektion jälkeen mulla kesti kauemmin, ennen kuin maitoa rupesi tulemaan ja vauva olikin alkuun pulloruokinnalla. Mutta kyllä se sitten pikkuhiljaa taas alkoi ja pian olin taas helisemässä rintavarustuksen kanssa. Kolmannen kans ei ollutkaan sitten edes alkuun mitään ongelmaa. Pääsin aiemmin kotiin ja vältyin pahimmalta, kun pumppailin tissit välillä tyhjäksi.

Itelle tuli ekan kohalla täytenä yllätyksenä se valtava maitoryöppy. Suihkun jälkeenkin kotona kun kuivaili, kuului vaan ropinaa, kun maito tiputteli maahan. Oli varsinainen lehemä-olo ;)
 
Itellä kanssa välillä tuli ihan suihkuten. Kyllä tän asian kanssa muutamia hilpeitä hetkiä tuli vietettyä ;D Makuuhuoneen puolellakin tuli mielenkiintosia hetkiä, koska "kahdenkeskinen aika" miehen kanssa tuottaa samoja hormoneja, kun vauvan tissin imeminen.
 
Sama juttu, mulla oli petipuuhissa aina imetysliivit päällä, muuten ois mies kylpeny maidossa. Mulla maito alko nousta synnytyksen aikana, yöpaidan etumus aivan märkä ku alko herua maitoa. Kunnolla nousi sit tokana päivänä, rinnat oli tosiaan aivan oudon tuntuiset, kovat ja kuumat. Meillä imetys sujui siitä ensi-imetyksestä alkaen hyvin, ilman että kukaan puuttui. Mä oon itekin imetysohjaaja, joten ne perusjutut oli teoriassa hallussa ja toivoinkin, ettei kovin herkästi kukaan tulis puuttumaan. Mä olin se asiakas, jota kätilöt kävi perhehuoneessa katsomassa, että "onko kaikki kunnossa, kun täältä ei kuulu mitään".
 
Mulla nous verenhukan takia vasta viikon päästä maito mut sinänsä selvittiin hyvin. Ainoo mihin en ollu varautunut oli se, että kipu jatkui niin kovana 3kk synnytyksen jälkeen, mutta eri paikassa.. siis kuvittelin et "imetyksen ei kuulu sattua" ja että alussa voi olla tissit "vähän arat" mutta järkihän siinä meinas mennä kun sattui niin paljon ja vauva vaan söi ja söi ja söi ja siinä tauoilla vasta sattuikin.. vasta 3kk päästä alko helpottaa vähitellen vaikka jopa joku asiantuntija kävi tsekkaamassa imuotteet sun muut. Löyty siihen lopulta syykin ja sama kipuilu on sit mulla odotettavissa aina uuden imetyksen alussa varsinkin ja vähän helpotustakin löyty sitte, että ei ihan tavallinen tarina. Mutta kai se alku voi monillakin olla kivulias ja tietty se, ettei voinutkaan nukkua mahallaan koska tissit. Eikä nähnytkään sheivata yhtään paremmin, koska maha oli poissa mut daisarit oli saman kokoiset ku maha ennen :'D
 
Ensimmäistä odottaessa en oikeastaan synnytyksestä stressannut: en tehnyt mitään synnytyssuunnitelmia, vaan menin (ainakin kuvittelin) avaralla mielellä synnyttämään. Synnytys meni 10 päivää yli lasketun ajan ja käynnistyi vihreän lapsiveden menolla kotona. Tuossa kohtaa ei vielä supistellut tai muutakaan, eli olo oli hyvä, innostuneen odottava. Lähdettiin naistenklinikalle kuitenkin vauhdilla.

Supistukset alkoivat pikku hiljaa laitoksella ja ajattelin sinnitellä vain ilokaasun voimalla niin pitkään kuin siltä tuntuisi. Olin "sidottuna" sänkyyn, koska olin käyrillä lähes kokoajan, jonka oletan johtuvan vihreästä lapsivedestä. Kätilö sanoi, että heti vain kun siltä tuntuu saan epiduraalin. No jossain kohti totesin, että epiduraalia just nyt kiitos, niin mulle vastattiin, että tuolla on kiireellisempiä odottamassa. Olo oli ihan, että :wtf:.

No, onni tässäkin oli se, että epiduraalia ei ehditty laittamaan. Sillä hetki tuon jälkeen, kun kärvistelin omissa mailmoissani, synnytyssaliin ryntäsi aikamoinen populaatio leikkaustamineet päällä. Itse sain käskyn mennä kontilleni ja samalla joku sanoi, että vauvan sykkeet romahtivat ja että ottavat happisaturaation vauvasta ja tarvittaessa leikkaavat samantien. Kieltämättä olin aika puulla päähän lyöty. No, onneksi happisaturaation tulokset oli sellaiset, että minut ehdittiin kärrätä edelleenkin alapää paljaana kontillaan pitkin naikkarin käytäviä leikkaussaliin. Koska epiduraalia ei oltu laitettu, spinaalin laittaminen oli ilmeisesti helpompaa. Hetki odoteltiin, että tunto hävisi n. leuasta alaspäin ja sitten ei enää tuntunutkaan muuta kuin nykimistä. Tyttö oli hyvässä kunnossa ja häntä näytettiin minulle heti pienen putsauksen jälkeen. Mies ja lapsi lähti vastasyntyneiden osastolla ja minut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön. Heräämössä odottelu aika aika raastavaa, mutta onneksi mies tuli jonkin ajan päästä käymään ja toi tietoja tytön voinnista. Useampien tuntien jälkeen ( ei oikeasti mitään hajua montako tuntia meni, olin varmastikin ihan shokissa) minut kärrättiin johinkin lähinnä siivousvarastolta näyttävään koppiin odottamaan, että jokin huone vapautuisi. Lapselle oli tällä välin annettu korviketta ja hänet tuotiin nukkuvana mun kainaloon. Ensi-imetys tapahtui vasta iltapäivällä ( tyttö syntyi klo.9). Olin aika huolissani siitä miten imetys lähtisi käyntiin. Ihan turhaan :happy:. Maito nousi hyvin nopeasti ja tyttö löysi heti kunnon imuotteen.

Kaikki siis meni loppujen lopuksi ihan hyvin ja oikeastaan unohdin koko synnytyksen ja keskityin laitoksella vauvan hoitoon (siis sen minkä pystyin haavan kanssa). Hölmö kun olin, ajattelin, ettei särkylääkkeitä ollut tarkoitus kovinkaan pitkään ottaa, kun ei niitä enää tarjottu toisen laitospäivän jälkeen. Aika paljon särki. Lähtöpäivänä ( olin siis 5 päivää naikkarilla) kätilö kysyi särkylääkeistä. Kysyin häneltä, että olisiko niitä vielä saanut toisen päivän jälkeen? Kätilö oli "hieman" hämillään. Tuo ehkä kertoo siitä, kuinka hukassa olin synnytyksen jäljiltä :).

Vauva-arki lähti kotona sektiohaavasta huolimatta ihanasti käyntiin ja nautin kovasti vauvavuodesta. Nyt kuitenkin n. 9 vuotta myöhemmin tuo synnytys on alkanut hieman vaivaamaan. Lähinnä, ehkä se ettei laitoksella käyty mun synnytystä läpi jälkikäteen ja että niin monet asiat synnytyksestä on edelleen hämärän peitossa. En silloin nuorempana oikein osannut kysyä mitään tai vaatia siellä mitään. Sen tiedän, että sykkeiden romahdus johtui napanuoran kiertymisestä kaksi kertaa vauvan ympäri.

Nyt lähinnä jännittää, että onko musta alakautta synnyttämään, kun pelkät supistukset tuntuivat silloin niin kipeältä. Toisaalta sektiokaan ei houkuta yhtään!
 
Muokattu viimeksi:
Tietoisesti olen alkuraskauden ajan vältellyt synnytyksen miettimistä. Jännitys ja pelko, jotka siihen liittyvät ovat sen verran isoja, että olin ajatellut koittaa ensin nauttia tästä mukavasta vaiheesta raskautta.

Neuvolalääkärissä kuitenkin selvisi, että ainakin näin alustavasti lantioni vaikuttaa liian ahtaalta ja kesällä on edessä synnytystapatutkimus. Vaikka se vei ajatukset siihen pelottavaan synnytykseen, tuntui tutkimus ajatuksena hurjan helpottavalta. Että jonkun erikoislääkärin ja kuvien kanssa voisi käydä läpi kaiken juuri omalta kohdalta, ja arvioida jo ennakkoon sektion tarpeellisuuden.

Mikäänhän ei silti ole varmaa ja paljon asioita pitää jokatapauksessa miettiä synnytykseen liittyen, mutta jokin omassa päässä nytkähti eteenpäin tuon alustavan lähetteen vuoksi.
 
[nenna] oon koittanut suhtautua samallailla, olla miettimättä liikaa. Mutta siis ai ihan siinä perustutkimuksessako mikä tehdään siellä ekalla neuvolalääkärikäynnilläkö se osas sanoo siitä lantiosta? varmasti helpottavaa selvittää noi jutut etukäteen, tietää vähän mitä odottaa!
 
Tässä kun on päässyt raskauden puoliväliin, niin on kyllä pakostikin alkanut ajattelemaan edessä olevaa synnytystä. Mua siinä hirvittää se, että oon aika lääkärikammoinen ja inhoon yli kaiken sairaalaympäristöä ja tapoja miten siellä toimitaan...vieraita ihmisiä kokoajan ympärillä,mahdolliset toimenpiteet jne.jne. paljon oon myös kuullut epäasiallisesta kohtelusta henkilökunnan puolesta...voi hirvitys...ja vielä tuollaisessa tilanteessa!!!!! Voiko sellaisen ihmisen "hoidosta" kieltäytyä ja käskeä painumaan ......? tottakai yritän pitää omasta puolestani huolta niiltä osin kun pystyn, ettei vauvalle käy mitään. Niin paljon herää kysymyksiä ja ristiriitaisia tunteita koko tilanteesta.
 
Miä oon miettiny sitä pelkopolilla käyntiä, kun ei noista kivunlievityksistä saa muuten selkoa. Pelkään, et migreeni iskee samalla kuin pitäs kestää synnytyskipua, ni ei tuu mitään.
Mua kans pelottaa, et mulle sattuu just ne kätilöt ja lääkärit, joiden kanssa ei yhtään synkkaa ja mullahan menee hermo täysin, jos joku tulee viisastelemaan "ettei tätä synnytystä ihan kivuttomaksi saa" ( näin kävi ystävälle kättärillä viime syksynä, kun epiduraali oli laitettu väärään paikkaan ja mun ystävä oli ihmetelly, kun ei kipu hellitä)
 
sennna: Suvussa on ahdasta lantiota ja sen vuoksi itsekin olen syntynyt sektiolla. Kerroin sen lääkärille juuri tuolla ekalla käynnillä ja sisätutkimuksen yhteydessä totesi paikkojen minullakin tosiaan tuntuvan hiukan tavallista ahtaammilta. Sanoi, että kirjoittaa tietoihin alustavan lähetteen, mutta nyt vielä seurataan. Varsinainen tutkimushan olisi vasta kesällä, kun vauvankin koko on arvioitavissa.
 
Kyllä käänty taas ajatukset synnytykseen,kun näin sunnuntaina siskon ja tämän 11 päivän ikäisen esikoisvauvan. Hänellä oli tosi nopea synnytys; aamulla lorahteli lapsivettä ja supisti harvakseltaan, yhdeltä slkoi säännölliset supistukset, kolmelta komensi miehen töistä kotiin, vähän yli neljä pääsivät synnärille ja varttii vaille viis oli vauva sylissä. Huh! Yhtään pidemmällä matkalla olis vauva synty autoon. Mun äitin synnytyksen on ollut tollasia nopeita, mäkin oon melkein syntynyt autoon...

Ekastahan mä olin tosiaan oikein maratonsynnyttäjä, 24 h synnytyssalissa. Nyt olettaa, että tää kakkonen syntyy saman kaavan mukaan. Melkein kaks viikkoo yliaikaisena ja synnytys kestää piiiiitkään. Vaikka eihän se välttämättä niin mene. :)
 
Juu ei aina mee, mulla oli eka synnytys 22h toka 5h ja kolmas 2h saa nähdä miten nyt neljännellä kerralla käy. Ei paljo enää lyhentymään pysty.
 
Mua jostain syystä pelottaa ihan tosi paljon että vauva syntyy matkalle. Vielä kun mies käy 25km toiseen suuntaan töissä kun meiltä sairaalaan matkaa on noin 90km eli jos lähtö tulee työvuoron aikaan nii sellanen 115km tulee matkaa. En oo muuten ajatellu koko synnytystä vielä.
 
Mulla on vähän samat jännitykset ku Kissanruoka sulla. Tosin mulla on sairaalalle yli 100km matkaa. Mut ei noi kaks edellistäkään oo hetkessä syntyneet niin luotan siihen etten ainakaan liian pitkään oo kotona.
 
No minua se vähän lohduttaa että tuskin eka on mikää salamasynnytys :D mutta kylläpä se vaan pelottaa. Kun ei huvittas ajella ihan vaan huvikseen sairaalalle melkein 100km, kun täältä lopettivat joskus 2v sitten synnytykset. Kohta varmaan 24h päivystyskin on loppu.
 
Meillä on tällä hetkellä kolmisen kilometriä sairaalalle :D mahdollisen muuton jälkeen vähän enemmän
 
Noin pitkät matkat olis kyllä aika hurjia. Meiltä on kans sairaalalle reilu 3km.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top