Synnytys
- Ketjun aloittaja minttu90
- Aloituspäivämäärä
Se taitaa olla totuus, ettei riskejä voi täysin saada pois. Vaikka seulottaisiin, että terve laps on tulossa, niin todellisuus voi olla toinen. Synnytyksessä voi tapahtua jotain. Itse ajattelen jotenkin, että tiedostan tämän ja kun olen päättänyt lapsen haluta, niin myös sitoudun siihen - on se millainen tahansa.
Siis sektio oli just ton ja synnytyspelon takia mun ykkösvaihtoehto, mut nyt en halua sitä, ellei ole pakko. En halua leikkaukseen omasta halusta. Toipuminen hitaampaa ja vissiin lapsen vastustuskyky ei tuu niin hyväksi, kuin alateitse, kun joutuu stressaavaan tilanteeseen. Itellä maailman huonoin vastustuskyky ja kärsin flunssasta vähän koko ajan. Täten alateitse otan kyllä kaikki puudutukset sun muut helpotukset, mitä vain saa.
Juu se sektio ei ole kyllä ratkaisu jos alateitse on vaan mahdollista/turvallista. Sekä lapsen että äidin etu on synnyttää alakautta, vaikka helpoltahan se kuullostaa et otettas vaan tyyppi mahan päältä tehdystä kolosta ulos ja laitettas luukku kiinni 
Mun sisko ähelsi n.30 tuntia esikkoaan alakautta, ja sit hätäsektioon molempien voinnin takia... Oli pitkään tosi tosi kipeä, lapsi tosin täysin terve ja hyväkuntoinen. Ja minä itse olen myös sektiolla tähän maailmaan tullut. Äiti oli silloinkin se joka kärsi, mulla ei ollu mitään hätää... Että meillä suvussa kai jonkin sortin tyyppivikaa tässä suhteessa
Mun sisko ähelsi n.30 tuntia esikkoaan alakautta, ja sit hätäsektioon molempien voinnin takia... Oli pitkään tosi tosi kipeä, lapsi tosin täysin terve ja hyväkuntoinen. Ja minä itse olen myös sektiolla tähän maailmaan tullut. Äiti oli silloinkin se joka kärsi, mulla ei ollu mitään hätää... Että meillä suvussa kai jonkin sortin tyyppivikaa tässä suhteessa
Alatiesynnytyksessä lapsi joutuu/pääsee kulkemaan ahtaan synnytyskanavan kautta jonka johdosta rupeaa mm. helpommin hengittämään itse. Sektiossa syntyy suoraan steriliin ympäristöön ja on usein siksi alttiimpi sairastumaan jatkossa. Se kun keskimmäinen syntyi, enkä ollut nähnyt poikaa ollenkaan ja kuulin mitä tapahtui. Ne oli pitkiä sekunteja, kun kuuli kuinka häntä läpsittiin ja koitettiin saada hengitystä käynnistymään. Tosin aniharvoinhan edes sektiossa sattuu lapselle mitään ei toivottua. Riski molemmille on kuitenkin aina suurempi.
Itselleni vain sattui harmiton juttu kun ilmeisesti joitain tuntohermoja meni poikki ja edelleen 11 vuotta myöhemmin sektioarven alapuolella tunto mahassa on erilainen kuin sen yläpuolella. Vuoteen en tuntenut mitään koko mahalla. Mutta enpä tuostakaan ole kärsinyt.
Itselleni vain sattui harmiton juttu kun ilmeisesti joitain tuntohermoja meni poikki ja edelleen 11 vuotta myöhemmin sektioarven alapuolella tunto mahassa on erilainen kuin sen yläpuolella. Vuoteen en tuntenut mitään koko mahalla. Mutta enpä tuostakaan ole kärsinyt.
Mun äiti puhui mulle joskus kokemastaan sektiosta. Taisin itse kysyä siitä, kun vauvakirjaa lukiessa muistin että itse olen sektiolla syntynyt. Synnärillä hänelle oli valistettu just sektiolapsen sairasteluista jne, no meitä on neljä sisarusta ja äidin mukaan kaikista vähiten sairastelin lapsena vaikka olin ainoa sektiolla syntynyt. Kaikilla muilla sisaruksilla mm. allergioita runsaasti, mulla ei mitään. Suurimmat vaivat mun elämässä on ollu nielu/kitarisat ja anemia.
Pisimpään kuulemma kesti hänen omat vaivat sektiosta, ja tuota mahan tunnottomuutta hänellä jatkui vuosikausia, ja siitä oli hänelle mainittu seuraavassakin raskaudessa, lääkäritkin oli sen huomanneet ettei alavatsassa pinnassa ollut tuntoa. Eli ilmeisesti ei ihan tavatonta sektion kokeneilla!?
Pisimpään kuulemma kesti hänen omat vaivat sektiosta, ja tuota mahan tunnottomuutta hänellä jatkui vuosikausia, ja siitä oli hänelle mainittu seuraavassakin raskaudessa, lääkäritkin oli sen huomanneet ettei alavatsassa pinnassa ollut tuntoa. Eli ilmeisesti ei ihan tavatonta sektion kokeneilla!?
Eloveena
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Mulla on kokemusta ainoastaan suunnitellusta sektiosta, joten voin kertoa jotain siitä. Meillä oli siis iso vauva noin 4,8 kg ja perätilassa, joten päädyttiin suosiolla sektioon. Olin koko raskausajan valmistautunut henkisesti synnytykseen ja olin varma että se menee hyvin ja mä kestän sen ja ilman epiduraaleja sun muita, mutta se ei sitten ollutkaan mahdollista. Siitä ei olis varmaan kumpikaan selvinnyt hengissä! No mä itkin sitä menetettyä alatiesynnytystä yhden päivän, kunnes hyväskyin asian. Ja aloin oikeastaan olemaan ihan tyytyväinen tilanteeseen... Aurinkoisena aamuna ajeltiin hyvin levänneinä synnytyssairaalaan hakemaan pientä nyyttiä kotiin. Ei paha mun mielestä. :)
Oli pelortavaa mennä sinne leikkaussaliin, pelkäsin sitä että olen hereillä ja mua leikellään. Pelkäsin että saan jonkun kohtauksen siinä, kun en voi edes liikkua.... Mutta kaikki meni tosi hyvin! Se henkilökunta oli ihan älyttömän ammattitaitoista ja kaikki huomioivat mut ja mun pelon aivan ihanasti! Olihan siinä epämukavuuksia, mutta vihdoin kaikki oli valmista ja mieskin pääsi mukaan saliin ja pian meillä oli nyytti siinä ihasteltavana. Muutaman minuutin ajan saatiin olla yhdessä kunnes mies ja lapsi lähtivät pois ja alkoi se kiduttavan pitkä kursiminen. Oli jotain vuotoa mitä ei meinattu saada kuriin ja siinä vaiheessa multa meinas loppua kärsivällisyys. Siinä alkaa jo tuntea kaiken paremmin ja paremmin.... No sitten pääsin viimein heräämöön pariksi tunniksi mietiskelemään mitä oli just tapahtunut. Välillä joku kävi painamassa kohtua kasaan ja voi prkl se sattui joka kerta enemmän! Mytta mun mielestä oli kuitenkin myös mukavaa lepäillä siellä ja odotella että saa kunnolla tutustua siihen omaan vauvaan.
Mies oli sillä aikaa ihan helisemässä, kun vauva oli huutanut jo 45 min putkeen nälkäänsä, eikä ollut mitään tietoa koska äiti pääsee tisseineen paikalle. Voi että olikin ihanaa nähdä vihdoin ja saatiin ensimmäinen imetys heti tehtyä. Mä olin kyllä aivan haltioissani siitä vauvasta heti, vaikka sektiolla synnytinkin ilman yhtään kivuliasta supistusta!
Haluan tällä vaan sanoa, että ei sillä synnytystavalla lopulta ole niin suurta merkitystä, ei ainakaan mulle ollut.... Se oman vauvan saaminen syliin ekää kertaa on niin paljon suurempi asia, että muulla ei oikeastaan ole juurikaan merkitystä!
Sektioarpi on mullakin edelleen aika tunnoton ja jonkun verran myös sen yläpuolelta. Ei kyllä haittaa mitään...
Oli pelortavaa mennä sinne leikkaussaliin, pelkäsin sitä että olen hereillä ja mua leikellään. Pelkäsin että saan jonkun kohtauksen siinä, kun en voi edes liikkua.... Mutta kaikki meni tosi hyvin! Se henkilökunta oli ihan älyttömän ammattitaitoista ja kaikki huomioivat mut ja mun pelon aivan ihanasti! Olihan siinä epämukavuuksia, mutta vihdoin kaikki oli valmista ja mieskin pääsi mukaan saliin ja pian meillä oli nyytti siinä ihasteltavana. Muutaman minuutin ajan saatiin olla yhdessä kunnes mies ja lapsi lähtivät pois ja alkoi se kiduttavan pitkä kursiminen. Oli jotain vuotoa mitä ei meinattu saada kuriin ja siinä vaiheessa multa meinas loppua kärsivällisyys. Siinä alkaa jo tuntea kaiken paremmin ja paremmin.... No sitten pääsin viimein heräämöön pariksi tunniksi mietiskelemään mitä oli just tapahtunut. Välillä joku kävi painamassa kohtua kasaan ja voi prkl se sattui joka kerta enemmän! Mytta mun mielestä oli kuitenkin myös mukavaa lepäillä siellä ja odotella että saa kunnolla tutustua siihen omaan vauvaan.
Mies oli sillä aikaa ihan helisemässä, kun vauva oli huutanut jo 45 min putkeen nälkäänsä, eikä ollut mitään tietoa koska äiti pääsee tisseineen paikalle. Voi että olikin ihanaa nähdä vihdoin ja saatiin ensimmäinen imetys heti tehtyä. Mä olin kyllä aivan haltioissani siitä vauvasta heti, vaikka sektiolla synnytinkin ilman yhtään kivuliasta supistusta!
Haluan tällä vaan sanoa, että ei sillä synnytystavalla lopulta ole niin suurta merkitystä, ei ainakaan mulle ollut.... Se oman vauvan saaminen syliin ekää kertaa on niin paljon suurempi asia, että muulla ei oikeastaan ole juurikaan merkitystä!
Sektioarpi on mullakin edelleen aika tunnoton ja jonkun verran myös sen yläpuolelta. Ei kyllä haittaa mitään...
Kopsasin oman synnytyskertomukseni tuolta 2010 vuoden teksteistä, lyhyemmin en osaa kertoa :) Koittakaa jaksaa lukea, ihanahan näihin hetkiin on aina palata.
Kaikki siis alkoi, kun maaginen laskettu aika 40+0 saavutettiin. Jo viikon ajan oli ollut kipeähköjä supituksia, limatulppaa oli irronnut useana päivänä ja olo oli enemmän kuin valmis vauvan tuloon. Joka yö olin varma, siitä että pian lähdetään. No pikkuinen antoi kuitenkin odottaa itseään ja päättikin olla täsmällinen. Mulla oli varattu jo kaiken maailman vyöhyketerapiat, jos ei kohta alkaisi kuulumaan, mutta niinpä vaan mamma hätäili turhaan.
Lasketun päivän aamuna olo tuntui melko normaalilta, mutta silloin tällöin tulevat supistukset tuntuivat nyt jotenkin erilaisilta kuin ne viikon kestäneet menkkajomotukset, joiden luulin olleen kipeitä. Nämä supistukset tuntuivat enemmän alaselässä ja olivat tosiaan erilaisia. No aamupäivällä huomasin, että supistuksia tuli epäsäännöllisen säännöllisesti 5-10 minuutin välein ja ne saivat puuskuttamaan. Siinä sit päivän mittaan soittelin miehelle, että tänään saattaa olla lähtö. Supistukset jatkuivat jokseenkin samanlaisina iltaan saakka. Sitten seitsemän aikaan sanoin ukolle, että nyt lähdetään käymään synnärillä tarkistamassa onko mitään edistystä tapahtunut. Ukko oli vähän, että pitäiskö nyt ekana soittaa, mut mä olin niin monta päivää kärvistellyt kipujen kanssa, että mulle alkoi riittä. Päätin, että perkele minähän en kotia enää takasin tule ilman nyyttiä.
No synnärillä sit olin käyrillä sen 20 minsaa, jonka jälkeen sisätutkimus paljasti, että juurikaan edistystä ei ollut edellisviikon tarkistukseen tapahtunut. Auki olin parille sormelle ja kaulaa vielä jäljellä pari senttiä. Supistuksia piirtyi kuitenkin säännöllisesti käyrille ja kätilöt antoivat kaksi vaihtoehtoa. Joko annetaan peräruiske ja katsotaan alkaako edistystä tapahtuun tai sit lähdetään kotiin odotteleen, No päätin kokeilla sitä ruisketta ja johan läks vatsa toimimaan. Sairaalan kuteet päällä siinä sit hilluttin miehen kanssa, kivut oli ihan siedettäviä ja istuskelin jumppapallon päällä. Parin tunnin päästä mentiin taas käyrille ja olipa tapahtunut niin, että kohdunkaula oli kadonnut kokonaan. Siinä vaiheessa sain ranteeseen nimirannekkeen ja tajusin, että tänne jäädään nyt ja vauva syntyy nyt. APUA.
Mieskin oli ihan ihmeissään, kun oli ollut ihan varma, että kotiin palataan takasin. Koko ajan kyseltiin haluanko kivunlievitystä ja mä sanoin, että ei oo vielä tarvista. Siinä sit odoteltiin, että supistukset voimistuis ja tihenis. Rupesin jo vähän miettimään, että onko tää nyt sitä., kun ei kuitenkaan enempää satu ja muut mammat siellä teki kuolemaa. Seuraavan kerran pääsin käyrille joskus puolen yön aikaan. Käyrillä olon aikana ei tullut kun kaksi supistusta eikä alakerrassa ollut tapahtunut edistystä. Hirvee masis iski, että tässäkö tää nyt taas oli. Kätilö ehdotti, että sittenkin mentäis kotiin kerään vähän voimia, kun asutaan melki sairaalan vieressä. Tässä vaiheessa olin aivan kypsä kaikkeen ja todellakin valmis menemään takasin kotiin ja vetäseen omat kuteet niskaan.
Kotona mies meni nukkumaan ja kerään voimia. Minä menin suihkuun ja vetäsin Panadolia naamaan. Jotenkin tilanne tuntui supistusten osalta rauhoittuvan, nukuttua en saanut, mutta jossain horrostilassa olin aamuun asti. Aamusella sit rupes taas supistaan uudestaan säännöllisesti ja voi helkkari niissä supistuksissa olikin sitten ihan uutta potkua. Ensimmäinen kunnon suppari pisti kunnolla ulvomaan kippurassa, hoipuin vessaan, missä huomasin limasta ja veristä vuotoo runsaasti ja voi perkele kun sattui. Mies meni ihan paniikkiin ja sanoi, että nyt kyllä lähetään ja äkkiä. Tää oli just semmonen tilanne, mitä en olis halunnut. Hallitsemattomat kivut kotona ja paniikki, miten selviää autoon asti.
Klo 8.30 saavuttiin takasin synnärille ja olin jo tosi kipee. Selkää poltti ja kramppasi. Käyrillä olo oli tuskasta ja jotain taisin sielläkin ulista. Sisätutkimus paljasti, että kohdunsuu oli lähtenyt aukeemaan ja lapsivettäkin tihutti. Synnytys siis katsottin alkaneeksi klo 8.00.
Ei muuta kun sairaalan kuteet takasin niskaan ja päästiin suoraan siirtyyn synnytyssaliin. Alku siellä oli ihan ok kipujen kanssa. Harjoittelin ilokaasun käyttöä ja se osoittautuikin ihan hyväksi pöhnän aiheuttajaksi, vaikkei kipuja pois vienytkään. Se oli kyllä tosi pahan hajusta ja makusta, enkö oikeen aluksi uskaltanut vetästä kunnolla. Oksennuskin tais kerran tulla. Ja välillä kun pahasti supisti, niin ei vaan pystynyt pitään sitä maskia naamalla.
Se pisti vähän ihmetyttään, että kovasti kätilö yritti alusta saakka tunkea jos jonkinlaista kipulääkettä tai piikkiä, epiduraaliakin ehdotti heti alussa. Mä kun kuitenkin ajattelin siirtyä kevyestä sarjasta raskaaseen enkä toisinpäin. Halusin kuitenkin kokea jollain asteella nuo synnytyskivut. Klo 11 maissa oltiin jo suunnittelemassa kohdunkaulan puudutetta, kun olin jo aikas kipee. No päätin sit kuitenkin kävästä suihkussa, jos siitä olis mitään hyötyä. Pinnikin oli jo kerran ruuvattu vauvan päähän ja jouduttiin sit mun suihkuseikkailun takia ottaan pois.
Suihkusta tultuani olin jo tosi kipee ja tuntu, että liikkuminenkin oli yhtä tuskaa. Jotenkin se särky ja polte lantiossa ja selässä oli sanoin kuvaaamatonta. Klo 11.11 lääkäri tuli antamaan PCB puudutteen ja se satttui aivan helvetisti, kun se siellä siellä sisällä venytteli ja sörkki sitä kohdunkaulaa. Ja sit vielä kun supisti, niin oli tosi vaikee pysyä paikoillaan. Musta tuntu, että kipu aina vaan kiipeää ylöspäin, mut ei koskaan tuu takas alas. Parin supistuksen jälkeen alkoi pahimmat kivut helpottaan eli tunsin supistuksen kipeenä, mutta en sitä pahinta kipupiikkiä. Ehkä noin tunnin verran puudutus auttoi, mutta sit alkoi taas ne tuskalliset kivut tuleen puudutuksen läpi ja aloin oleen jo jonkunmoisessa horkassa, sekä kivusta että ilokaasusta. Musta tuntu, että joka paikkaan sattu niin paljon, että asennon vaihtokin sängyssä oli tuskaa.
Lämpöpusseja tungettiin mahaan ja selkää, mut jotenkin ne ahdisti mua ja halusin ne pois. Kohdunkaula oli tässä vaiheessa auki jotain viis senttiä. Synnytyksessä oli mukana myös opiskelija ja voi sitä tuskaa, kun molemmat vuorotellen sörkki pahimman supistuksen aikaan alapäätä. Meillä oli mukana pari rentoutuslevyä ja koinkin ne tosi hyviksi. Jotenkin se letkeä musiikki rentoutti ainakin supistusten välillä. Ainoa kohta oli kun meni hermot, kun levyllä ulvoi joku kiimainen jakkihärkä ja me revettiin ihan täysin ja se nauraminen sattui ihan pirusti joka paikkaan. No joo siinä kohtaa vaihdettiin toinen levy.
Ajantaju on hukkunut tässä kohtaa ihan täysin, joten täytyy luntata synnytyskertomuksesta. Muistan vaan kun supistuksen tullessa en voinut muuta kun ulvoa ja ölistä. Siis jotain aaaaaaa uuuuuuu tyylistä. Se todellakin auttoi. muutama perkelekin tais tulla. Supistuksen alko pommittaan jo sillä tahdilla, että mä ajattelin kuolevani. Sit päätettiin ottaa vihdosta viimein se epiduraali, kun kätilö sanoi, että ihan hirveesti ei oo edistystä tapahtunut entiseen. No anestesia lääkäri oli varattuna, joten joku tuli sit laittaan vielä toisen kerran PCB:n, eikä se auttanut yhtään. Muistan vaan että olin ihan sekasin ja lääkäri käytti sitä tilaa hyväkseen ja alko sörkkiin sillä piikillä tonne alakertaan ja mä huusin ku hyeena. Nää hetket tais olla niitä synnytyksen tuskasimpia, kohdunsuu oli 8cm auki. Epiduraalin laitosta en muista muuta, kun että mun oma kehon-ja mielenhallinta oli jossain aivan muualla enkä pystynyt edes liikkumaan kun kätilö pyysi siirtymään sängyn reunaan. No sit ne kai väkisin liikuttivat ja pitivät mua kippurassa siinä petillä, kun minä vetelin ilokaasua ja kuulemma kyselin onko kaikilla kaikki hyvin. Olin aivan pökissä. Sit tunsin yhtäkkiä lämpöä selässä ja semmosen sähköiskun jalassa ja kivut oli poissa. Kätilö pisti vielä oksitosiinia tippumaan, että saatiin supistuksiin enemmän volyymia. Mä aloin vaan täriseen hirveesti , kun kroppa alko rentoutuun ja jalkoja ja masua pisteli hassusti. Mieskin kiitti luojaa, että kivut olivat pois ja katseli vaan niitä kauheita lukemia ruudulta enkä mä tuntenut mitään. Sit oon vissiin vähän yrittänyt levätä ja nukkua.
No siitä epiduraalin laitosta meni viissiin reilu tunti, kun kätilö tuli katsomaan tilannetta ja olin täysin auki. Jonkin verran oli jo kakkahädän tunnetta, mut ei pahasti. Kätilö sanoi, että heillä on vuoron vaihto, että jos alkaa painetta tuntuun, niin saa alkaa ähkimään. No mä siinä yritin siis ähkiä kyljellään ja tuntu kovin toivottomalta. Supistukset alko tuntuun jo epiduraalin läpi tosi pahoina selässä ja siitä sai lisäpotkua ponnistamiseen. Kun vuoro oli vaihtunut siirryttiin puoli-istuvaan asentoon ja siinä alettin sit ponnistaan. Hitto kun musta tuntu, että vaikka mä kuinka ponnistin, niin mikään ei tuolla alakerrassa liiku. Yhden supistuksen aikana saatto keretä neljäkin kertaa ponnistaan ja musta tuntu, että mun pumppu vetelee viimesiään. Se oli vaan pakko työntää, kun supisti niin kipeesti. mies piti koko ajan kädestä, mikä antoi hirveesti voimia. Sit kohta aloin tunteen, että sieltä oikeesti on joku tulossa ja naama punasena ponnistin minkä pystyin. Kätilö oli tosi kannustava ja kertoi koko ajan mitä tapahtuu. Hermostutti vaan, kun aina sanottiin, että vielä vähän vielä vähän.
Kaikki siis alkoi, kun maaginen laskettu aika 40+0 saavutettiin. Jo viikon ajan oli ollut kipeähköjä supituksia, limatulppaa oli irronnut useana päivänä ja olo oli enemmän kuin valmis vauvan tuloon. Joka yö olin varma, siitä että pian lähdetään. No pikkuinen antoi kuitenkin odottaa itseään ja päättikin olla täsmällinen. Mulla oli varattu jo kaiken maailman vyöhyketerapiat, jos ei kohta alkaisi kuulumaan, mutta niinpä vaan mamma hätäili turhaan.
Lasketun päivän aamuna olo tuntui melko normaalilta, mutta silloin tällöin tulevat supistukset tuntuivat nyt jotenkin erilaisilta kuin ne viikon kestäneet menkkajomotukset, joiden luulin olleen kipeitä. Nämä supistukset tuntuivat enemmän alaselässä ja olivat tosiaan erilaisia. No aamupäivällä huomasin, että supistuksia tuli epäsäännöllisen säännöllisesti 5-10 minuutin välein ja ne saivat puuskuttamaan. Siinä sit päivän mittaan soittelin miehelle, että tänään saattaa olla lähtö. Supistukset jatkuivat jokseenkin samanlaisina iltaan saakka. Sitten seitsemän aikaan sanoin ukolle, että nyt lähdetään käymään synnärillä tarkistamassa onko mitään edistystä tapahtunut. Ukko oli vähän, että pitäiskö nyt ekana soittaa, mut mä olin niin monta päivää kärvistellyt kipujen kanssa, että mulle alkoi riittä. Päätin, että perkele minähän en kotia enää takasin tule ilman nyyttiä.
No synnärillä sit olin käyrillä sen 20 minsaa, jonka jälkeen sisätutkimus paljasti, että juurikaan edistystä ei ollut edellisviikon tarkistukseen tapahtunut. Auki olin parille sormelle ja kaulaa vielä jäljellä pari senttiä. Supistuksia piirtyi kuitenkin säännöllisesti käyrille ja kätilöt antoivat kaksi vaihtoehtoa. Joko annetaan peräruiske ja katsotaan alkaako edistystä tapahtuun tai sit lähdetään kotiin odotteleen, No päätin kokeilla sitä ruisketta ja johan läks vatsa toimimaan. Sairaalan kuteet päällä siinä sit hilluttin miehen kanssa, kivut oli ihan siedettäviä ja istuskelin jumppapallon päällä. Parin tunnin päästä mentiin taas käyrille ja olipa tapahtunut niin, että kohdunkaula oli kadonnut kokonaan. Siinä vaiheessa sain ranteeseen nimirannekkeen ja tajusin, että tänne jäädään nyt ja vauva syntyy nyt. APUA.
Mieskin oli ihan ihmeissään, kun oli ollut ihan varma, että kotiin palataan takasin. Koko ajan kyseltiin haluanko kivunlievitystä ja mä sanoin, että ei oo vielä tarvista. Siinä sit odoteltiin, että supistukset voimistuis ja tihenis. Rupesin jo vähän miettimään, että onko tää nyt sitä., kun ei kuitenkaan enempää satu ja muut mammat siellä teki kuolemaa. Seuraavan kerran pääsin käyrille joskus puolen yön aikaan. Käyrillä olon aikana ei tullut kun kaksi supistusta eikä alakerrassa ollut tapahtunut edistystä. Hirvee masis iski, että tässäkö tää nyt taas oli. Kätilö ehdotti, että sittenkin mentäis kotiin kerään vähän voimia, kun asutaan melki sairaalan vieressä. Tässä vaiheessa olin aivan kypsä kaikkeen ja todellakin valmis menemään takasin kotiin ja vetäseen omat kuteet niskaan.
Kotona mies meni nukkumaan ja kerään voimia. Minä menin suihkuun ja vetäsin Panadolia naamaan. Jotenkin tilanne tuntui supistusten osalta rauhoittuvan, nukuttua en saanut, mutta jossain horrostilassa olin aamuun asti. Aamusella sit rupes taas supistaan uudestaan säännöllisesti ja voi helkkari niissä supistuksissa olikin sitten ihan uutta potkua. Ensimmäinen kunnon suppari pisti kunnolla ulvomaan kippurassa, hoipuin vessaan, missä huomasin limasta ja veristä vuotoo runsaasti ja voi perkele kun sattui. Mies meni ihan paniikkiin ja sanoi, että nyt kyllä lähetään ja äkkiä. Tää oli just semmonen tilanne, mitä en olis halunnut. Hallitsemattomat kivut kotona ja paniikki, miten selviää autoon asti.
Klo 8.30 saavuttiin takasin synnärille ja olin jo tosi kipee. Selkää poltti ja kramppasi. Käyrillä olo oli tuskasta ja jotain taisin sielläkin ulista. Sisätutkimus paljasti, että kohdunsuu oli lähtenyt aukeemaan ja lapsivettäkin tihutti. Synnytys siis katsottin alkaneeksi klo 8.00.
Ei muuta kun sairaalan kuteet takasin niskaan ja päästiin suoraan siirtyyn synnytyssaliin. Alku siellä oli ihan ok kipujen kanssa. Harjoittelin ilokaasun käyttöä ja se osoittautuikin ihan hyväksi pöhnän aiheuttajaksi, vaikkei kipuja pois vienytkään. Se oli kyllä tosi pahan hajusta ja makusta, enkö oikeen aluksi uskaltanut vetästä kunnolla. Oksennuskin tais kerran tulla. Ja välillä kun pahasti supisti, niin ei vaan pystynyt pitään sitä maskia naamalla.
Se pisti vähän ihmetyttään, että kovasti kätilö yritti alusta saakka tunkea jos jonkinlaista kipulääkettä tai piikkiä, epiduraaliakin ehdotti heti alussa. Mä kun kuitenkin ajattelin siirtyä kevyestä sarjasta raskaaseen enkä toisinpäin. Halusin kuitenkin kokea jollain asteella nuo synnytyskivut. Klo 11 maissa oltiin jo suunnittelemassa kohdunkaulan puudutetta, kun olin jo aikas kipee. No päätin sit kuitenkin kävästä suihkussa, jos siitä olis mitään hyötyä. Pinnikin oli jo kerran ruuvattu vauvan päähän ja jouduttiin sit mun suihkuseikkailun takia ottaan pois.
Suihkusta tultuani olin jo tosi kipee ja tuntu, että liikkuminenkin oli yhtä tuskaa. Jotenkin se särky ja polte lantiossa ja selässä oli sanoin kuvaaamatonta. Klo 11.11 lääkäri tuli antamaan PCB puudutteen ja se satttui aivan helvetisti, kun se siellä siellä sisällä venytteli ja sörkki sitä kohdunkaulaa. Ja sit vielä kun supisti, niin oli tosi vaikee pysyä paikoillaan. Musta tuntu, että kipu aina vaan kiipeää ylöspäin, mut ei koskaan tuu takas alas. Parin supistuksen jälkeen alkoi pahimmat kivut helpottaan eli tunsin supistuksen kipeenä, mutta en sitä pahinta kipupiikkiä. Ehkä noin tunnin verran puudutus auttoi, mutta sit alkoi taas ne tuskalliset kivut tuleen puudutuksen läpi ja aloin oleen jo jonkunmoisessa horkassa, sekä kivusta että ilokaasusta. Musta tuntu, että joka paikkaan sattu niin paljon, että asennon vaihtokin sängyssä oli tuskaa.
Lämpöpusseja tungettiin mahaan ja selkää, mut jotenkin ne ahdisti mua ja halusin ne pois. Kohdunkaula oli tässä vaiheessa auki jotain viis senttiä. Synnytyksessä oli mukana myös opiskelija ja voi sitä tuskaa, kun molemmat vuorotellen sörkki pahimman supistuksen aikaan alapäätä. Meillä oli mukana pari rentoutuslevyä ja koinkin ne tosi hyviksi. Jotenkin se letkeä musiikki rentoutti ainakin supistusten välillä. Ainoa kohta oli kun meni hermot, kun levyllä ulvoi joku kiimainen jakkihärkä ja me revettiin ihan täysin ja se nauraminen sattui ihan pirusti joka paikkaan. No joo siinä kohtaa vaihdettiin toinen levy.
Ajantaju on hukkunut tässä kohtaa ihan täysin, joten täytyy luntata synnytyskertomuksesta. Muistan vaan kun supistuksen tullessa en voinut muuta kun ulvoa ja ölistä. Siis jotain aaaaaaa uuuuuuu tyylistä. Se todellakin auttoi. muutama perkelekin tais tulla. Supistuksen alko pommittaan jo sillä tahdilla, että mä ajattelin kuolevani. Sit päätettiin ottaa vihdosta viimein se epiduraali, kun kätilö sanoi, että ihan hirveesti ei oo edistystä tapahtunut entiseen. No anestesia lääkäri oli varattuna, joten joku tuli sit laittaan vielä toisen kerran PCB:n, eikä se auttanut yhtään. Muistan vaan että olin ihan sekasin ja lääkäri käytti sitä tilaa hyväkseen ja alko sörkkiin sillä piikillä tonne alakertaan ja mä huusin ku hyeena. Nää hetket tais olla niitä synnytyksen tuskasimpia, kohdunsuu oli 8cm auki. Epiduraalin laitosta en muista muuta, kun että mun oma kehon-ja mielenhallinta oli jossain aivan muualla enkä pystynyt edes liikkumaan kun kätilö pyysi siirtymään sängyn reunaan. No sit ne kai väkisin liikuttivat ja pitivät mua kippurassa siinä petillä, kun minä vetelin ilokaasua ja kuulemma kyselin onko kaikilla kaikki hyvin. Olin aivan pökissä. Sit tunsin yhtäkkiä lämpöä selässä ja semmosen sähköiskun jalassa ja kivut oli poissa. Kätilö pisti vielä oksitosiinia tippumaan, että saatiin supistuksiin enemmän volyymia. Mä aloin vaan täriseen hirveesti , kun kroppa alko rentoutuun ja jalkoja ja masua pisteli hassusti. Mieskin kiitti luojaa, että kivut olivat pois ja katseli vaan niitä kauheita lukemia ruudulta enkä mä tuntenut mitään. Sit oon vissiin vähän yrittänyt levätä ja nukkua.
No siitä epiduraalin laitosta meni viissiin reilu tunti, kun kätilö tuli katsomaan tilannetta ja olin täysin auki. Jonkin verran oli jo kakkahädän tunnetta, mut ei pahasti. Kätilö sanoi, että heillä on vuoron vaihto, että jos alkaa painetta tuntuun, niin saa alkaa ähkimään. No mä siinä yritin siis ähkiä kyljellään ja tuntu kovin toivottomalta. Supistukset alko tuntuun jo epiduraalin läpi tosi pahoina selässä ja siitä sai lisäpotkua ponnistamiseen. Kun vuoro oli vaihtunut siirryttiin puoli-istuvaan asentoon ja siinä alettin sit ponnistaan. Hitto kun musta tuntu, että vaikka mä kuinka ponnistin, niin mikään ei tuolla alakerrassa liiku. Yhden supistuksen aikana saatto keretä neljäkin kertaa ponnistaan ja musta tuntu, että mun pumppu vetelee viimesiään. Se oli vaan pakko työntää, kun supisti niin kipeesti. mies piti koko ajan kädestä, mikä antoi hirveesti voimia. Sit kohta aloin tunteen, että sieltä oikeesti on joku tulossa ja naama punasena ponnistin minkä pystyin. Kätilö oli tosi kannustava ja kertoi koko ajan mitä tapahtuu. Hermostutti vaan, kun aina sanottiin, että vielä vähän vielä vähän.
Jossain vaiheessa huomasin, että taustalle oli ilmestynyt lääkäri selvästikin tarkkailemaan vauvan sydänääniä, jotka laski ponnistuksen aikana ihan olemattomiin. Kukaan ei mitään sanonut, mutta tajusin, että nyt on kiire saada vauva maailmaan. Siitä sain lisäpotkua ja pian pää pulpahtikin pihalle. Loppukroppaa ulos kiskottaessa tuntu oikeesti, että halkee, mutta muuten vauvan tulo tuolta aukosta ei ollut mitään verrattuna supistuksiin. Ehkä epiduraalikin auttoi siinä tunnottomuudessa. Jossain vaiheessa kätilö leikkasi välilihankin, mutta niissä tuskissa, ei haitannut yhtään. Pääasia, että vauva saatiin ulos pian.
Pikku-ukko siis syntyi maailmaan 22.4.2010 klo 15.31. Mä en voinut kun porata, osaksi vauvasta osaksi siitä että kivut helpottivat. Vauva oli ensin hiljaa ja vähän sininen, siksi saikin ensin vaan 7 apgarin pistettä. Siitä kuitenkin pian virkosi ja yhdeksän pistettä tuli viiden minuutin päästä. Tunnekuohu oli kuitenkin uskomaton. Siinä se pieni nyt oli, tullut meidän elämään jäädäkseen.
Siinä sit tuoreet vanhemmat ihmetteli toista, kun mua kursittiin kokoon. Pari tikkiä vaan tuli ja kuulemma siisti haava. Pääasia ettei päässyt repeemään. Istukka tuli helposti ulos kymmenessä minuutissa. Tunti siinä yritettiin tisutella ja sitten isi pääsi mittailemaan ja pesemään vauvaa ja mä pääsin suihkuun. Jokseenkin oli pökkeröinen olo. Siitä sit yhdessä kävellen siirryttiin osastolle.
Synnytyksestä jäi kuitenkin positiivinen kuva, vaikka kivut olivatkin uskomattomia ja todella yllättivät. Näin jälkikäteen ajateltuna, sehän oli vaan pieni alkusoitto kaikelle tulevalle ja uudelleenkin voisin harkita synnyttäväni. Mieheni oli korvaamaton tuki eikä olla vielä koskaan noin hyvin puhallettu yhteen hiileen. Ikinä en olisi yksin selvinnyt ja yhdessä voidaan muistella yhtä elämämme hienoimmista tapahtumista. Uuden elämän syntymää <3.
Synnytyksen kesto 7h 31min: avautuminen 7h 8min, ponnistus 23min, jälkeiset 10min
NYT HETKI: Apua, olipa ihana palata näihin hetkiin <3 Synnyttämään menin täysin avoimin mielin eikä synnytys mua oikeestaan oo koskaan tapahtumana pelottanut. Siinä lopussa sitä vauvaa vaan odottaa niin kovasti! Mitenkään en siis ekalla kertaa valmistautunut ja nyt ehkä haluaisin jonkin verran reenata kehon ja mielenhallintaa. Rentoutusharjoituksia olenkin viime vuosina paljon opetellut muista syistä ja olisi ihanaa käyttää niitä myös synnytyksessä. Hengitystä olisi myös hyvä reenata. Ja kolmanneks ehdottomasti haluan olla enemmän liikkeellä, se sängyssä makaaminen oli täyttä tuskaa kun siihen jämähti. Oman kehon hyödyntämistä enemmän ihan ehdottomasti. Mut kivunlievitystä oon edelleen valmis ottamaan, jos tarve vaatii. Joskin ilman epiduraalia voisin kuvitella pystyväni. Viimeks sekin laitettiin vasta 8 sentissä, et ehkä vois jollain muullakin lopussa pärjätä, En tykännyt yhtään siitä tärinästä ja voimattomuudesta. Kaipaisin myös todella paljon enemmän ohjeistusta kätilöiltä eri asennoista ja mahdollisuuksista. Mun ystävä on kouluttautunut doulaksi ja uskon häneltä saavani paljon hyviä vinkkejä mitä voi kokeilla. Harkinnassa on myös että pyydämme hänet synnytykseen mukaan ohjaamaan ja tueksi. mutta nähtäväksi jää. Mut tosiian liian tarkkoja suunnitelmia en halua tehdä, olisi vain kiva jos jotain pystyisi tekemään itsensä rentouttamiseksi. Nyt kun jo tietää kuinka kovaa se kipu on. Joo ja vesiallas olis huippu! Viimeksikin se siis siinä huoneessa oli, mut ei sitä tajunnut käyttää
Osastoajasta ja ensihetkistä mulla on paljonkin asioita, miten toivoisin menevän toisin, mut ehkä niistä sit myöhemmin :)
Pikku-ukko siis syntyi maailmaan 22.4.2010 klo 15.31. Mä en voinut kun porata, osaksi vauvasta osaksi siitä että kivut helpottivat. Vauva oli ensin hiljaa ja vähän sininen, siksi saikin ensin vaan 7 apgarin pistettä. Siitä kuitenkin pian virkosi ja yhdeksän pistettä tuli viiden minuutin päästä. Tunnekuohu oli kuitenkin uskomaton. Siinä se pieni nyt oli, tullut meidän elämään jäädäkseen.
Siinä sit tuoreet vanhemmat ihmetteli toista, kun mua kursittiin kokoon. Pari tikkiä vaan tuli ja kuulemma siisti haava. Pääasia ettei päässyt repeemään. Istukka tuli helposti ulos kymmenessä minuutissa. Tunti siinä yritettiin tisutella ja sitten isi pääsi mittailemaan ja pesemään vauvaa ja mä pääsin suihkuun. Jokseenkin oli pökkeröinen olo. Siitä sit yhdessä kävellen siirryttiin osastolle.
Synnytyksestä jäi kuitenkin positiivinen kuva, vaikka kivut olivatkin uskomattomia ja todella yllättivät. Näin jälkikäteen ajateltuna, sehän oli vaan pieni alkusoitto kaikelle tulevalle ja uudelleenkin voisin harkita synnyttäväni. Mieheni oli korvaamaton tuki eikä olla vielä koskaan noin hyvin puhallettu yhteen hiileen. Ikinä en olisi yksin selvinnyt ja yhdessä voidaan muistella yhtä elämämme hienoimmista tapahtumista. Uuden elämän syntymää <3.
Synnytyksen kesto 7h 31min: avautuminen 7h 8min, ponnistus 23min, jälkeiset 10min
NYT HETKI: Apua, olipa ihana palata näihin hetkiin <3 Synnyttämään menin täysin avoimin mielin eikä synnytys mua oikeestaan oo koskaan tapahtumana pelottanut. Siinä lopussa sitä vauvaa vaan odottaa niin kovasti! Mitenkään en siis ekalla kertaa valmistautunut ja nyt ehkä haluaisin jonkin verran reenata kehon ja mielenhallintaa. Rentoutusharjoituksia olenkin viime vuosina paljon opetellut muista syistä ja olisi ihanaa käyttää niitä myös synnytyksessä. Hengitystä olisi myös hyvä reenata. Ja kolmanneks ehdottomasti haluan olla enemmän liikkeellä, se sängyssä makaaminen oli täyttä tuskaa kun siihen jämähti. Oman kehon hyödyntämistä enemmän ihan ehdottomasti. Mut kivunlievitystä oon edelleen valmis ottamaan, jos tarve vaatii. Joskin ilman epiduraalia voisin kuvitella pystyväni. Viimeks sekin laitettiin vasta 8 sentissä, et ehkä vois jollain muullakin lopussa pärjätä, En tykännyt yhtään siitä tärinästä ja voimattomuudesta. Kaipaisin myös todella paljon enemmän ohjeistusta kätilöiltä eri asennoista ja mahdollisuuksista. Mun ystävä on kouluttautunut doulaksi ja uskon häneltä saavani paljon hyviä vinkkejä mitä voi kokeilla. Harkinnassa on myös että pyydämme hänet synnytykseen mukaan ohjaamaan ja tueksi. mutta nähtäväksi jää. Mut tosiian liian tarkkoja suunnitelmia en halua tehdä, olisi vain kiva jos jotain pystyisi tekemään itsensä rentouttamiseksi. Nyt kun jo tietää kuinka kovaa se kipu on. Joo ja vesiallas olis huippu! Viimeksikin se siis siinä huoneessa oli, mut ei sitä tajunnut käyttää
Osastoajasta ja ensihetkistä mulla on paljonkin asioita, miten toivoisin menevän toisin, mut ehkä niistä sit myöhemmin :)
HEMSKU taisit kysellä taysin käytännöistä... Silloin viimeksi 2010 ei edes tarjottu mahdollisuutta tutustumiseen ja saatika synnytysvalmennukseen sairaalalla. Ihan sai itse netistä katsoa videon pätkän ja olikin tosi valaisevaa Miehen kanssa parina iltana sit vaan ajeltiin reitti vastaanottoon harjoitusmielessä. Et Se todella oli kuin olis mennyt soitellen sotaan :) Ja Se oli vielä se vuosi kun sikaflunssa tuli suomeen ekaa kertaa ja synnyttäneiden osastolla ei saanut kukaan muu kuin isä vierailla. En tiedä mikä käytäntö tänä päivänä.
Kerron mielipiteitäni kyllä lisääkin taysista myöhemmin.
Miehen kanssa parina iltana sit vaan ajeltiin reitti vastaanottoon harjoitusmielessä. Et Se todella oli kuin olis mennyt soitellen sotaan :) Ja Se oli vielä se vuosi kun sikaflunssa tuli suomeen ekaa kertaa ja synnyttäneiden osastolla ei saanut kukaan muu kuin isä vierailla. En tiedä mikä käytäntö tänä päivänä.Kerron mielipiteitäni kyllä lisääkin taysista myöhemmin.
Muokattu viimeksi:
Vuonna 2012 sai TAYSissa vierailla isovanhemmat.
Anell, kiitos tarinasta! Ihan huikean tarkasti olet kirjoittanut ylös asioita. Meille kiva lukea, mut ennenkaikkea ihana muisto sulle itsellesi kun olet laittanut kaiken ylös!
Vaikka lukiessa melkein aloin tuntea noita sun kipuja, niin jotenkin sellanen jännä fiilis tuli, et ei niitä kipuja tartte munkaan pelätä sit aikanaan.
Vaikka lukiessa melkein aloin tuntea noita sun kipuja, niin jotenkin sellanen jännä fiilis tuli, et ei niitä kipuja tartte munkaan pelätä sit aikanaan.
Ihana on minustakin ollut lukea erilaisia kertomuksia ja kaikissa tavalla taikka toisella vauvat on tänne maailmaan syntyneet :) Asioilla on siis tapana järjestyä, niin kuin sanotaan.
Aika jännä kuinka paljon näissäkin asioissa on paikkakohtaisia eroja. Kuulostaa oudolta tuo, et vauva ei saa tulla rinnalle ennen kun on pesty ja puettu Nimenomaan jos vauva siihen itse ryömii ja eikös sitä nimenomaan painoteta, että äidin pitäisi tehdä niinkuin hyvältä ja luonnolliselta tuntuu. Meillä paketti jäi nuhjuisena siihen rinnalle köllimään ja siinä sit pitkään kolmistaan toisiamme ihmeteltiin. Muistaakseni kätilö pyysi painamaan nappia sitten kun ollaan riittävästi tisuteltu. Eka asia mikä mua synnytyksen jälkeen harmitti, että iskivät melkein heti mun tissiin rintakumin. Mulla on isot rinnat eikä vauva saanut oikein kiinni, mut se kiukuttaa ettei yhtään saatu edes aikaa opetella. Papereissakin vaan lukee että ensi-imetys kesto niin ja niin paljon sujunut hyvin. Tämä sama epätoivo jatkui osastolla, eli ei minkäänlaista kunnon imetysohjausta. Vauva huus ku hyeena ja hoitajat tunkee väkisin tissiä suuhun. Vauva kun ei vaan ottanut kiinni. Oli niin avuton olo kun joka kerta jouduin soittaan kelloo kun vauvaa piti ruokkia. Itse en onnistunut mitenkään, Hoitaja toi sokerivettä pipetillä ja tunki tissinpäähän kaiken maailman tötteröitä et kunhan vaan äkkiä äkkiä vauva sain ruokaa. No tottakai sit lisämaitooki heti tungettiin ja itellä tuli tosi epäonnistunut olo. Kolmantena päivänä maito nousi hyvin, mut syöttäminen oli tuskaa. Joku ihme tuttupullon kumi toimi jollain tavalla... Mut aika olis ollut kaiken a ja o. Kun kotiin lähdettiin, tuli todella epävarma olo itselle, et miten hitossa me ruokitaan toi laps kotona. No yhteistyöllä sit saatiin rintakumi toimimaan ja sillä rupes sitten syöminen sujumaan. Eniten mua harmittaa se, että koskaan ei onnistuttu rintakumista luopumaan ja vaan 7kk tissiteltiin kumilla. No välillä ajattelen että ei hitto kyllä mä oon ollut sitkee sissi, kun on niin kauan jaksanut imettää kaikista hankaluuksista huolimatta! Olihan se alussa hankalaa kun kumejan pit keitellä ja huuhdella, ei se tuntunut luonnolliselta ja joku oli aina meidän välissä. Mutta toki ylpeäkin niistä ajoista olen :) Toisen kanssa on jo varmasti viisaampi ja todellakaan en aio poistua laitokselta ennen ku mun lapseni osaa syödä! Toki toivon, että tällä kertaa saisin kokea imetyksen ilman kumia, mutta liikaa paineita en aio asiasta ottaa. Tämä ystävä doula on myös perehtynyt imetykseen, niin varmasti saan häneltä siinäkin asiassa paljon opastusta. Silloin tunsi olevansa vaan niin yksin kaiken kanssa.
Aika jännä kuinka paljon näissäkin asioissa on paikkakohtaisia eroja. Kuulostaa oudolta tuo, et vauva ei saa tulla rinnalle ennen kun on pesty ja puettu
Nimenomaan jos vauva siihen itse ryömii ja eikös sitä nimenomaan painoteta, että äidin pitäisi tehdä niinkuin hyvältä ja luonnolliselta tuntuu. Meillä paketti jäi nuhjuisena siihen rinnalle köllimään ja siinä sit pitkään kolmistaan toisiamme ihmeteltiin. Muistaakseni kätilö pyysi painamaan nappia sitten kun ollaan riittävästi tisuteltu. Eka asia mikä mua synnytyksen jälkeen harmitti, että iskivät melkein heti mun tissiin rintakumin. Mulla on isot rinnat eikä vauva saanut oikein kiinni, mut se kiukuttaa ettei yhtään saatu edes aikaa opetella. Papereissakin vaan lukee että ensi-imetys kesto niin ja niin paljon sujunut hyvin. Tämä sama epätoivo jatkui osastolla, eli ei minkäänlaista kunnon imetysohjausta. Vauva huus ku hyeena ja hoitajat tunkee väkisin tissiä suuhun. Vauva kun ei vaan ottanut kiinni. Oli niin avuton olo kun joka kerta jouduin soittaan kelloo kun vauvaa piti ruokkia. Itse en onnistunut mitenkään, Hoitaja toi sokerivettä pipetillä ja tunki tissinpäähän kaiken maailman tötteröitä et kunhan vaan äkkiä äkkiä vauva sain ruokaa. No tottakai sit lisämaitooki heti tungettiin ja itellä tuli tosi epäonnistunut olo. Kolmantena päivänä maito nousi hyvin, mut syöttäminen oli tuskaa. Joku ihme tuttupullon kumi toimi jollain tavalla... Mut aika olis ollut kaiken a ja o. Kun kotiin lähdettiin, tuli todella epävarma olo itselle, et miten hitossa me ruokitaan toi laps kotona. No yhteistyöllä sit saatiin rintakumi toimimaan ja sillä rupes sitten syöminen sujumaan. Eniten mua harmittaa se, että koskaan ei onnistuttu rintakumista luopumaan ja vaan 7kk tissiteltiin kumilla. No välillä ajattelen että ei hitto kyllä mä oon ollut sitkee sissi, kun on niin kauan jaksanut imettää kaikista hankaluuksista huolimatta! Olihan se alussa hankalaa kun kumejan pit keitellä ja huuhdella, ei se tuntunut luonnolliselta ja joku oli aina meidän välissä. Mutta toki ylpeäkin niistä ajoista olen :) Toisen kanssa on jo varmasti viisaampi ja todellakaan en aio poistua laitokselta ennen ku mun lapseni osaa syödä! Toki toivon, että tällä kertaa saisin kokea imetyksen ilman kumia, mutta liikaa paineita en aio asiasta ottaa. Tämä ystävä doula on myös perehtynyt imetykseen, niin varmasti saan häneltä siinäkin asiassa paljon opastusta. Silloin tunsi olevansa vaan niin yksin kaiken kanssa.
Kiitos Anell tekstistä. Nyt tuntuu kans, että kyllä siitä synnytyksestä selviää. Kunhan lapsi tulee terveenä ulos. Ei tullut myöskään mieleen, että imettäminen ei heti välttämättä luonnistukaan. Näitä kokemuksia ja ongelmia on mukava lukea, kun ei niistä itellä oo mitään hajua.
Tayssissa saa tosiaan vierailla vaan isä ja isovanhemmat ja tietty vauvan sisarukset.
Mäkin pääsin kyllä aika äkkiä imettämään pikkusta synnytyksen jälkeen. Ilman kumia ei onnistunut, kun oma nänni oli niin littana ettei vauvan ollu mahdollista saada ite kiinni.. kumin kans pelattiinkin varmaan 4kk ja vasta sitten alko nännit mulla ulkoneen niin et poika oppi itekseen imeen ilman. Mä kyllä tykkäsin muuten kumin käytöstä, kun se vähensi sattumista, mut se jatkuva sterilointi on raskasta muutenkin väsyneenä.
Mäkin pääsin kyllä aika äkkiä imettämään pikkusta synnytyksen jälkeen. Ilman kumia ei onnistunut, kun oma nänni oli niin littana ettei vauvan ollu mahdollista saada ite kiinni.. kumin kans pelattiinkin varmaan 4kk ja vasta sitten alko nännit mulla ulkoneen niin et poika oppi itekseen imeen ilman. Mä kyllä tykkäsin muuten kumin käytöstä, kun se vähensi sattumista, mut se jatkuva sterilointi on raskasta muutenkin väsyneenä.
TYKSissä sama juttu, puoliso ja vauvan sisarukset saa vierailla koko päivän, muistaakseni klo. 10-20. Isovanhemmat saa vierailla vierailuaikana, joka on tunti illemmalla. Muita vieraita, miehen veljiä, käytiin tapaamassa hissiaulassa.