Mulla on semmonen suhtautuminen synnytykseen ollu aina, että se on luonnollinen tapahtuma, joka ei vaadi lääkäreiden tai kätilönkään puuttumista asioihin niin kauan, kun mitään huolta ei nouse. Alunperin olisin halunnut esikoisen synnyttää kotona, koska koen, että ympäristöllä on iso vaikutus siihen, miten hyvin pystyy rentoutumaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä onneksi kotisynnytyksen järjestäminen oli niin vaikeaa, että päädyin kuitenkin Kätilöopistolle.
Synnytys alkoi vesien menolla ja siihen, että sain lapsen syliini meni aika tarkalleen 30h. Ekat 15h supisteli kyllä melko säännöllisesti, mutta kuitenkin vain noin 10-15min välein, joten pärjäsin kotona. Sitten ne alko olla kivuliaita ja tahtikin kiristy, sairaalaan päästiin sisään, kun oltiin aiemmin käyty vaan kääntymässä (sain ohjeeksi mennä näytille 12h vesien menosta, mutta sillon ei ollu vielä tapahtunu kohdunsuulla mitään), elettiin aamuyön pikkutunteja.
Aamulla pääsin sitten saliin. Kokeilin ilokaasua, jonka aattelin alunperin olevan ainoa lääkkeellinen, mitä voin kokeilla, mutta pelkkä se maski oli niin ahdistava, etten pystyny sitä yhtään hengittelee. Siinä sairaalaan sisääntullessa meijät otti vastaan tosi töykeä kätilö (onneksi hän ei hoitanut synnytystä!), joka totesi supistusvälin olevan 7min, joten mun pitäisi ottaa kipupiikki ja nukahtamislääke, koska en saanu kuulemma kuvitella, että oon vielä synnyttämässä! Lannistuin tästä niin, että kovien kipujen vuoksi otin sen piikin, mutta se ei auttanu yhtään, sai vaan pään sekasin ja kaduinkin sitä samantien, koska tiesin että se oli semmonen lääke, joka vaikuttaa myös sikiöön, joten sitä ei saa antaakaan kuin vain synnytyksen alussa, että sen vaikutus ehtii lakkaamaan ennen syntymää. Eli tämän kerroin tähän väliin, koska olin alunperin täysin luomusynnytyksen kannalla, asia on mulle tosi tärkeä, joten tavallaan harmitti jälkikäteen mokoma piikki ja edes yritys ottaa ilokaasua.
Mutta se, miksi olin ilonen lopulta, että olinkin sairaalassa synnyttämässä, oli se että mulle tuli ennenaikasesti tarve ponnistaa. Avautuminen lakkas muutamaksi tunniksi kokonaan ja kamala ponnistamisen tarve tuli samalla. Se oli aikamoinen urakka kestää samanaikasesti supistuskipuja ja taistella sitä ponnistuttamista vastaan, koska siinä vaiheessa jos oisin ponnistanu, oisin todennäkösesti revenny sieltä kohdunsuulta pahasti tai vauva ois voinu jäädä jumiin. Joten lopulta suostuin kätilön ehdotukseen, että laitetaan epiduraali, jotta paikat pääsee rentoutumaan, koska muuten synnytys ei edisty. Kohdunsuu oli alkanu turvotakin, koska en enää pystyny taistelee sitä ponnistuttamista vastaan ja keho ponnisti ittekseen.
Epiduraali autto, vaikka kaipasikin kaverikseen oksitosiinitipan. Molemmat oli alunperin mulle ne suurimmat kauhistukset, mitä en olisi missään nimessä halunnut ottaa. Supistuskivut katosi täysin, mutta ponnistamisen tarpeen tunsin edelleen. Sitä oli kuitenkin helpompi kestää ilman supistuskipuja. Pääsin sitten vihdoin ponnistaa ja se kestikin vain 14min kun tyttö oli ulkona. Ponnistin jakkaralla ja koin sen todella hyväksi, koska mistään suunnasta ei lantio painunu kasaan ja maan vetovoimakin oli mun puolella. Kaksi repeämää tuli, mutta lieviä.
Avautumisvaiheessa kokeilin jumppapalloa, mutta se oli liian matala, suihkua, mikä ei auttanu yhtään ja sekä kylmäkaulinta että lämpöpussia, mutten kokenu mitään hyödylliseksi. Ainoa mikä auttoi oli kun mies hieroi alaselästä kahta akupistettä, joista nahka kului synnytyksen aikana niin, että oli ne kohdat ruvella vielä useempi viikko synnytyksen jälkeenkin :D
Liikkumaan en pystyny oikeen, mutta koitin sitten heilua paikallani nojaillen sänkyyn tai olin sängyllä polvillani etukenossa säkkituolin päällä. Koitin synnytyslaulua, mutta koska en ollu harjotellu sitä etukäteen niin oikean äänenkorkeuden löytäminen oli tosi vaikeeta. Muistan että se mun "laulu" kuulosti lähinnä kiimasen hirven mölinältä lopulta, kun vajosin syvään synnytydregressioon ja makasin sen säkkituolin päällä kuola suusta valuen :D
Tästä tuli ihan kauheen pitkä kertomus, mutta siis pointtina oli, että minäkin lääkevastainen jouduin tosipaikan edessä tekemään eri valinnat, kuin olin etukäteen halunnut (lopulta sain vain jakkaralla ponnistamisen ja sen, että odotettiin istukan syntyminen ennen napanuoran leikkaamista niistä asioista, mitä alunperin ajattelin haluavani), mutta silti kokemus oli tosi positiivinen ja jo tikkausvaiheessa hormonihuuruissani kattelin pikkuista tytärtäni ja kysyin mieheltä, koskas tullaan uudestaan :D
Vinkkinä antaisinkin tuon, mitä joku muukin puhui, että menkää synnyttämään avoimin mielin. Ei tarvii sitten pettyä, jos oma kroppa päättääkin toimia toisin. Tulevaan synnytykseen oonkin nyt aatellu haluavani vaan miehen taas hieromaan, jakkaraponnistuksen ja hyvää musaa, kun viimeksi olin kirjottanu pitkän listan kaikkea epäolennaista. Kuitenkin kannattaa selvitellä, miten ite voi edesauttaa synnytyksen kulkua erilaisin harjoittein ja liikkein, lauluin jne, mutta kannattaa harjotella etukäteen ettei käy niin kuin mulla, ettei niitten kipujen keskellä pystykään ekaa kertaa kokeillessa tekemään sitten oikein niitä juttuja.
Ja henkinen valmistautuminen koitokseen on musta tosi tärkeää. Mulle itelleni oli iso apu siitä ajatuksesta, että mä olen menossa synnyttämään, minä teen sen itse ja kätilö auttaa, enkä ole menossa kätilön käskyjä tottelemaan avuttomaksi potilaaksi, jolle se synnytys vaan tapahtuu. Ohjissa olen minä itse!
Huh, olipahan romaani!