Synnytys
- Ketjun aloittaja minttu90
- Aloituspäivämäärä
Tämä on sinänsä hankala aihe, että jokainen synnytys on niin omanlaisensa ja on myös hyvin yksilöllistä mikä kellekin toimii vaikka kivunlievityksenä. Esimerkiksi tiedän, ettei moni tykkää ilokaasusta ollenkaan ja/tai tulee siitä pahoinvoivaksi, kun taas minulle se oli oikeastaan paras kivunlievitys avautumisvaiheessa (tai siinä lopussa kun oltiin jo synnärillä, kun sinnittelin aika pitkään kotona). Koin, että siinä hengitystekniillä ratkaisi paljon. Hengitin pitkiä hengityksiä. Toiseksi koin itse ponnistamisen hyvänä kivunlievityksenä ja se oli myös voimauttavaa siinä mielessä kun oli tunne, että voi itse tehdä jotain. Minun synnytys oli suhteellisen nopea (ei mikään pika kuitenkaan) etten ehtinyt sairaalassa kokeilla jumppapalloa, keinutuolia tms. ja ammeita Taysissa on vain pari. Enkä tiedä olisinko niihinkään jaksanut enää vääntäytyä. Kotona ollessa kävin kyllä suihkussa. Toiset kävelee tai liikkuu paljon. Monet tuntuu huutavan, itse taas koin, että siinä menee energiaa hukkaan ja sen tilalta avautumisvaiheessa hengittelin syvään ja hartaasti ilokaasua ja ponnistusvaiheessa ponnistin naama punaisena.
Esikoisen kohdalla olin ajatellut et haluan ammeeseen lillumaan kivunlievitykseks, mut kun synnytys oli käynnissä ja mistään suihkusta, lämpöpussista yms. Ei ollut mulle mitään apua, niin kieltäydyin ammeeseen menosta. Alunperin en halunnut ees koittaa ilokaasua, mut kätilö puhu ympäri kokeileen ja en tykännyt siitä yhtään..Ainut mihin siitä oli apua oli se, et sain happea samalla kun olin niin kauheessa flunssassa et ei happi kunnolla kulkenut. Kuitenkin aloin jopa suuttuun kun tuntu et koko ajan ilokaasua tyrkytettiin. Epiduraalia pelkäsin, mutta otin kuitenkin ja se oli mun pelastus. Oli ainoa mikä autto siihen kipuun yhtään, eikä sen laitto niin kamalaa ees ollut.
Nyt lähtökohtaisesti ajattelen, et jos tässä synnyttään asti päästään, niin epiduraalilla mennään.
Synnytys asennosta ei oo paljoo kokemusta, kun vain kahta kokeiltiin..ensin koitin olla kyljellään, mut se ei toiminut ja sit jouduin oleen puol makaavassa asennossa ja se ei ollu kauheen miellyttävää, mut mun tapauksessa ei ois muuta vaihtoehtoa ollut. Tällä kertaa toivon et saisin ite ponnistettua vauvan ulos ilman apukeinoja.
Nyt lähtökohtaisesti ajattelen, et jos tässä synnyttään asti päästään, niin epiduraalilla mennään.
Synnytys asennosta ei oo paljoo kokemusta, kun vain kahta kokeiltiin..ensin koitin olla kyljellään, mut se ei toiminut ja sit jouduin oleen puol makaavassa asennossa ja se ei ollu kauheen miellyttävää, mut mun tapauksessa ei ois muuta vaihtoehtoa ollut. Tällä kertaa toivon et saisin ite ponnistettua vauvan ulos ilman apukeinoja.
Mulla oli ekassa synnytyksessä tosi pitkä avautumisvaihe, ehdin olla neljän eri kätilön hoidettavana synnytyssalissa. Suihku, jumppapallo, lämpöpussit, ilokaasu, kipulääkkeet, akupunktioneulat ja epidurali tuli kokeiltua. Liikuin mahdollisimman paljon, en myöskään tuhlannut voimia huutamiseen. Ponnistusvaiheessa tais lipsahtaa pari kirosanaa. :D Ponnistusvaiheen koin minäkin voimaannuttavana, koska pääsi aktiivisesti tekemään jotain. Ponnistusvaihe olikin nopea ja helppo, noin 10 minuuttia. Ompeleita tuli muistakseni kolme, eli pienillä vaurioilla selvisin, vaikka vauva oli aika iso. Mulla oli ponnistusvaiheessa aivan mahtava, kannustava kätilö ja kandipoika mukana.
Mä aion suhtautua tähän synnytykseen samalla tavalla, ku ekaan. Eli meen tilanteen mukaan ja kuuntelen kätilön ehdotuksia, avoimena kaikelle. En halua päättää asioita etukäteen, koska tilanteet muuttuu. Kotona kyllä tällä kertaa yritän olla pidempään.
Mä aion suhtautua tähän synnytykseen samalla tavalla, ku ekaan. Eli meen tilanteen mukaan ja kuuntelen kätilön ehdotuksia, avoimena kaikelle. En halua päättää asioita etukäteen, koska tilanteet muuttuu. Kotona kyllä tällä kertaa yritän olla pidempään.
Mulla synnytys kesti veden menosta poikaan tasan 12h, täsmällistä :D Kohtalaisen reipas ensisynnytys siis. Menin aika pitkään pelkällä suihkuttelulla ja panadolilla. Sen jälkeen yritettiin tyrkyttää ilokaasua, mutta se pistää pään sekasin. Mä en tykkää olla humalassakaan, joten ei todellakaan ollu mun juttu. Epiduraali olikin sitten taas ihanaa :D Supistukset ei tuntunu ollenkaan ja taisin nukkuakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa, kun alko taas sattua sain uuden saysin sitä epiduraalia. Sen annoksen huippuvaikutuksen alla avauduinkin ihan vaivihkaa ja nopeasti synnytyskuntoon. Kätilö vähän kauhistu, kun sanoin, että pitäs päästä kakalle ja se tottakai tajus, että vauvahan sieltä onkin jo tulossa :D Ponnistelut eteni ihan mukavasti, kunnes sitten huomattiin, että pojan sykkeet lähti laskuun. Siinä vaiheessa sali täyttykin sit valkotakkisista ja joku työhönsä kyllästyny kätilö kävi pistämässä mun musiikitkin pois valittaen metelistä :S Imukupilla autettiin sit poika ulos. Syy sykkeiden laskuun oli se, että se oli ottanu napanuoran nyrkkiinsä :> Harmitti oikein, kun olisin ite halunnu hoitaa homman loppuun ja näyttää itelleni, että pystyn siihen! Oikeesti oli aika hurja tilanne, kun sali oli täynnä väkeä yhtäkkiä ja lapsen henki vaarassa, mutta jotenkin en oo ikinä asiaa mitenkään osannu käsitellä. Voi olla, että se on vielä tän raskauden aikana edessä, kun ajatukset alkaa siirtyä synnytykseen.
Epiduraali oli mullekin taivas, sain torkuttua hetken. Sai myös rentoutumaan sen verran, että avauduin parissa tunnissa loput reilu viis senttiä. Sit ku lääkkeen vaikutus loppui tuli ihan kamala, outo olo. Paikat täysin auki ja ponnistamaan, koskaan en ehtinyt uutta lääkeannosta saada. Meillä pojalla oli napanuora kaulan ympärillä ja lapsivesi vihreää, mutta kaikki meni onneks hyvin.
Mulla on semmonen suhtautuminen synnytykseen ollu aina, että se on luonnollinen tapahtuma, joka ei vaadi lääkäreiden tai kätilönkään puuttumista asioihin niin kauan, kun mitään huolta ei nouse. Alunperin olisin halunnut esikoisen synnyttää kotona, koska koen, että ympäristöllä on iso vaikutus siihen, miten hyvin pystyy rentoutumaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä onneksi kotisynnytyksen järjestäminen oli niin vaikeaa, että päädyin kuitenkin Kätilöopistolle.
Synnytys alkoi vesien menolla ja siihen, että sain lapsen syliini meni aika tarkalleen 30h. Ekat 15h supisteli kyllä melko säännöllisesti, mutta kuitenkin vain noin 10-15min välein, joten pärjäsin kotona. Sitten ne alko olla kivuliaita ja tahtikin kiristy, sairaalaan päästiin sisään, kun oltiin aiemmin käyty vaan kääntymässä (sain ohjeeksi mennä näytille 12h vesien menosta, mutta sillon ei ollu vielä tapahtunu kohdunsuulla mitään), elettiin aamuyön pikkutunteja.
Aamulla pääsin sitten saliin. Kokeilin ilokaasua, jonka aattelin alunperin olevan ainoa lääkkeellinen, mitä voin kokeilla, mutta pelkkä se maski oli niin ahdistava, etten pystyny sitä yhtään hengittelee. Siinä sairaalaan sisääntullessa meijät otti vastaan tosi töykeä kätilö (onneksi hän ei hoitanut synnytystä!), joka totesi supistusvälin olevan 7min, joten mun pitäisi ottaa kipupiikki ja nukahtamislääke, koska en saanu kuulemma kuvitella, että oon vielä synnyttämässä! Lannistuin tästä niin, että kovien kipujen vuoksi otin sen piikin, mutta se ei auttanu yhtään, sai vaan pään sekasin ja kaduinkin sitä samantien, koska tiesin että se oli semmonen lääke, joka vaikuttaa myös sikiöön, joten sitä ei saa antaakaan kuin vain synnytyksen alussa, että sen vaikutus ehtii lakkaamaan ennen syntymää. Eli tämän kerroin tähän väliin, koska olin alunperin täysin luomusynnytyksen kannalla, asia on mulle tosi tärkeä, joten tavallaan harmitti jälkikäteen mokoma piikki ja edes yritys ottaa ilokaasua.
Mutta se, miksi olin ilonen lopulta, että olinkin sairaalassa synnyttämässä, oli se että mulle tuli ennenaikasesti tarve ponnistaa. Avautuminen lakkas muutamaksi tunniksi kokonaan ja kamala ponnistamisen tarve tuli samalla. Se oli aikamoinen urakka kestää samanaikasesti supistuskipuja ja taistella sitä ponnistuttamista vastaan, koska siinä vaiheessa jos oisin ponnistanu, oisin todennäkösesti revenny sieltä kohdunsuulta pahasti tai vauva ois voinu jäädä jumiin. Joten lopulta suostuin kätilön ehdotukseen, että laitetaan epiduraali, jotta paikat pääsee rentoutumaan, koska muuten synnytys ei edisty. Kohdunsuu oli alkanu turvotakin, koska en enää pystyny taistelee sitä ponnistuttamista vastaan ja keho ponnisti ittekseen.
Epiduraali autto, vaikka kaipasikin kaverikseen oksitosiinitipan. Molemmat oli alunperin mulle ne suurimmat kauhistukset, mitä en olisi missään nimessä halunnut ottaa. Supistuskivut katosi täysin, mutta ponnistamisen tarpeen tunsin edelleen. Sitä oli kuitenkin helpompi kestää ilman supistuskipuja. Pääsin sitten vihdoin ponnistaa ja se kestikin vain 14min kun tyttö oli ulkona. Ponnistin jakkaralla ja koin sen todella hyväksi, koska mistään suunnasta ei lantio painunu kasaan ja maan vetovoimakin oli mun puolella. Kaksi repeämää tuli, mutta lieviä.
Avautumisvaiheessa kokeilin jumppapalloa, mutta se oli liian matala, suihkua, mikä ei auttanu yhtään ja sekä kylmäkaulinta että lämpöpussia, mutten kokenu mitään hyödylliseksi. Ainoa mikä auttoi oli kun mies hieroi alaselästä kahta akupistettä, joista nahka kului synnytyksen aikana niin, että oli ne kohdat ruvella vielä useempi viikko synnytyksen jälkeenkin :D
Liikkumaan en pystyny oikeen, mutta koitin sitten heilua paikallani nojaillen sänkyyn tai olin sängyllä polvillani etukenossa säkkituolin päällä. Koitin synnytyslaulua, mutta koska en ollu harjotellu sitä etukäteen niin oikean äänenkorkeuden löytäminen oli tosi vaikeeta. Muistan että se mun "laulu" kuulosti lähinnä kiimasen hirven mölinältä lopulta, kun vajosin syvään synnytydregressioon ja makasin sen säkkituolin päällä kuola suusta valuen :D
Tästä tuli ihan kauheen pitkä kertomus, mutta siis pointtina oli, että minäkin lääkevastainen jouduin tosipaikan edessä tekemään eri valinnat, kuin olin etukäteen halunnut (lopulta sain vain jakkaralla ponnistamisen ja sen, että odotettiin istukan syntyminen ennen napanuoran leikkaamista niistä asioista, mitä alunperin ajattelin haluavani), mutta silti kokemus oli tosi positiivinen ja jo tikkausvaiheessa hormonihuuruissani kattelin pikkuista tytärtäni ja kysyin mieheltä, koskas tullaan uudestaan :D
Vinkkinä antaisinkin tuon, mitä joku muukin puhui, että menkää synnyttämään avoimin mielin. Ei tarvii sitten pettyä, jos oma kroppa päättääkin toimia toisin. Tulevaan synnytykseen oonkin nyt aatellu haluavani vaan miehen taas hieromaan, jakkaraponnistuksen ja hyvää musaa, kun viimeksi olin kirjottanu pitkän listan kaikkea epäolennaista. Kuitenkin kannattaa selvitellä, miten ite voi edesauttaa synnytyksen kulkua erilaisin harjoittein ja liikkein, lauluin jne, mutta kannattaa harjotella etukäteen ettei käy niin kuin mulla, ettei niitten kipujen keskellä pystykään ekaa kertaa kokeillessa tekemään sitten oikein niitä juttuja.
Ja henkinen valmistautuminen koitokseen on musta tosi tärkeää. Mulle itelleni oli iso apu siitä ajatuksesta, että mä olen menossa synnyttämään, minä teen sen itse ja kätilö auttaa, enkä ole menossa kätilön käskyjä tottelemaan avuttomaksi potilaaksi, jolle se synnytys vaan tapahtuu. Ohjissa olen minä itse!
Huh, olipahan romaani!
Synnytys alkoi vesien menolla ja siihen, että sain lapsen syliini meni aika tarkalleen 30h. Ekat 15h supisteli kyllä melko säännöllisesti, mutta kuitenkin vain noin 10-15min välein, joten pärjäsin kotona. Sitten ne alko olla kivuliaita ja tahtikin kiristy, sairaalaan päästiin sisään, kun oltiin aiemmin käyty vaan kääntymässä (sain ohjeeksi mennä näytille 12h vesien menosta, mutta sillon ei ollu vielä tapahtunu kohdunsuulla mitään), elettiin aamuyön pikkutunteja.
Aamulla pääsin sitten saliin. Kokeilin ilokaasua, jonka aattelin alunperin olevan ainoa lääkkeellinen, mitä voin kokeilla, mutta pelkkä se maski oli niin ahdistava, etten pystyny sitä yhtään hengittelee. Siinä sairaalaan sisääntullessa meijät otti vastaan tosi töykeä kätilö (onneksi hän ei hoitanut synnytystä!), joka totesi supistusvälin olevan 7min, joten mun pitäisi ottaa kipupiikki ja nukahtamislääke, koska en saanu kuulemma kuvitella, että oon vielä synnyttämässä! Lannistuin tästä niin, että kovien kipujen vuoksi otin sen piikin, mutta se ei auttanu yhtään, sai vaan pään sekasin ja kaduinkin sitä samantien, koska tiesin että se oli semmonen lääke, joka vaikuttaa myös sikiöön, joten sitä ei saa antaakaan kuin vain synnytyksen alussa, että sen vaikutus ehtii lakkaamaan ennen syntymää. Eli tämän kerroin tähän väliin, koska olin alunperin täysin luomusynnytyksen kannalla, asia on mulle tosi tärkeä, joten tavallaan harmitti jälkikäteen mokoma piikki ja edes yritys ottaa ilokaasua.
Mutta se, miksi olin ilonen lopulta, että olinkin sairaalassa synnyttämässä, oli se että mulle tuli ennenaikasesti tarve ponnistaa. Avautuminen lakkas muutamaksi tunniksi kokonaan ja kamala ponnistamisen tarve tuli samalla. Se oli aikamoinen urakka kestää samanaikasesti supistuskipuja ja taistella sitä ponnistuttamista vastaan, koska siinä vaiheessa jos oisin ponnistanu, oisin todennäkösesti revenny sieltä kohdunsuulta pahasti tai vauva ois voinu jäädä jumiin. Joten lopulta suostuin kätilön ehdotukseen, että laitetaan epiduraali, jotta paikat pääsee rentoutumaan, koska muuten synnytys ei edisty. Kohdunsuu oli alkanu turvotakin, koska en enää pystyny taistelee sitä ponnistuttamista vastaan ja keho ponnisti ittekseen.
Epiduraali autto, vaikka kaipasikin kaverikseen oksitosiinitipan. Molemmat oli alunperin mulle ne suurimmat kauhistukset, mitä en olisi missään nimessä halunnut ottaa. Supistuskivut katosi täysin, mutta ponnistamisen tarpeen tunsin edelleen. Sitä oli kuitenkin helpompi kestää ilman supistuskipuja. Pääsin sitten vihdoin ponnistaa ja se kestikin vain 14min kun tyttö oli ulkona. Ponnistin jakkaralla ja koin sen todella hyväksi, koska mistään suunnasta ei lantio painunu kasaan ja maan vetovoimakin oli mun puolella. Kaksi repeämää tuli, mutta lieviä.
Avautumisvaiheessa kokeilin jumppapalloa, mutta se oli liian matala, suihkua, mikä ei auttanu yhtään ja sekä kylmäkaulinta että lämpöpussia, mutten kokenu mitään hyödylliseksi. Ainoa mikä auttoi oli kun mies hieroi alaselästä kahta akupistettä, joista nahka kului synnytyksen aikana niin, että oli ne kohdat ruvella vielä useempi viikko synnytyksen jälkeenkin :D
Liikkumaan en pystyny oikeen, mutta koitin sitten heilua paikallani nojaillen sänkyyn tai olin sängyllä polvillani etukenossa säkkituolin päällä. Koitin synnytyslaulua, mutta koska en ollu harjotellu sitä etukäteen niin oikean äänenkorkeuden löytäminen oli tosi vaikeeta. Muistan että se mun "laulu" kuulosti lähinnä kiimasen hirven mölinältä lopulta, kun vajosin syvään synnytydregressioon ja makasin sen säkkituolin päällä kuola suusta valuen :D
Tästä tuli ihan kauheen pitkä kertomus, mutta siis pointtina oli, että minäkin lääkevastainen jouduin tosipaikan edessä tekemään eri valinnat, kuin olin etukäteen halunnut (lopulta sain vain jakkaralla ponnistamisen ja sen, että odotettiin istukan syntyminen ennen napanuoran leikkaamista niistä asioista, mitä alunperin ajattelin haluavani), mutta silti kokemus oli tosi positiivinen ja jo tikkausvaiheessa hormonihuuruissani kattelin pikkuista tytärtäni ja kysyin mieheltä, koskas tullaan uudestaan :D
Vinkkinä antaisinkin tuon, mitä joku muukin puhui, että menkää synnyttämään avoimin mielin. Ei tarvii sitten pettyä, jos oma kroppa päättääkin toimia toisin. Tulevaan synnytykseen oonkin nyt aatellu haluavani vaan miehen taas hieromaan, jakkaraponnistuksen ja hyvää musaa, kun viimeksi olin kirjottanu pitkän listan kaikkea epäolennaista. Kuitenkin kannattaa selvitellä, miten ite voi edesauttaa synnytyksen kulkua erilaisin harjoittein ja liikkein, lauluin jne, mutta kannattaa harjotella etukäteen ettei käy niin kuin mulla, ettei niitten kipujen keskellä pystykään ekaa kertaa kokeillessa tekemään sitten oikein niitä juttuja.
Ja henkinen valmistautuminen koitokseen on musta tosi tärkeää. Mulle itelleni oli iso apu siitä ajatuksesta, että mä olen menossa synnyttämään, minä teen sen itse ja kätilö auttaa, enkä ole menossa kätilön käskyjä tottelemaan avuttomaksi potilaaksi, jolle se synnytys vaan tapahtuu. Ohjissa olen minä itse!
Huh, olipahan romaani!
Mulla merkattiin synnytyksen kestoksi 7,5h kun sanoin supistusten kipeytyneen puolenyön tienoilla mutta oli se oikea kesto ehkä lähemmäs 9-10 tuntia. En tiiä onko keskenmenot vaikuttanu siihen että ensisynnyttäjäksi oli noin rivakka. Avauduin melko nopeasti mutta ponnistusvaihe kesti 1,5h ja meinas lopussa voinat loppua mutta sitten kätilö sanoi että enää 1-2 ponnistusta ja lapsi syntyy. Tuntui että pään syntymisen jälkeen oli ihan iisiä :D Poika tuli pää vähän Harri Kirvesniemi-asennossa niin se varmaan vaikutti ponnistusvaiheen kestoon. Mulla ei ollu epiduraalia, kivunlievityksenä oli ilokaasun lisäksi kohdunkaulan puudute.
Kuten sanoin ja täältä huomaa, ilokaasu jakaa mielipiteitä :) Mulle se tosiaan oli erittäin toimiva. En itse juo alkoholia ollenkaan enkä siis koskaan humalassa niin ei ole välttämättä riippuvainen siitäkään että tykkääkö ilokaasusta vai ei. Tykkäsin siinä mm. siitä kun se on niin täsmätehoinen. Auttaa niin kauan kuin sitä hengittää mutta ei jää tokkurainen olo supistusten välillä (ainakaan mulla).
Kuten sanoin ja täältä huomaa, ilokaasu jakaa mielipiteitä :) Mulle se tosiaan oli erittäin toimiva. En itse juo alkoholia ollenkaan enkä siis koskaan humalassa niin ei ole välttämättä riippuvainen siitäkään että tykkääkö ilokaasusta vai ei. Tykkäsin siinä mm. siitä kun se on niin täsmätehoinen. Auttaa niin kauan kuin sitä hengittää mutta ei jää tokkurainen olo supistusten välillä (ainakaan mulla).
Pitää vielä kirjoittaa uusiksi kun oli tuo Mielipidekysymyksen viesti tullu tässä välissä. Ihan samaa mieltä, että avoimin mielin! Ja että minä itse olen se, joka synnytän ja hoitohenkilökunta avustaa. Myöskin vain minä tiedän oman kipukynnykseni ja koska se ylittyy. Toisaalta kuitenkin muistaa, että kyllä synnytys sattuu eikä sitä täysin kivuttomaksi saa mutta ajattelin niin että se on hyvää kipua, joka edistää asiaa.
Mulla esikoisen synnytys kesti alle 7 tuntia vesien menosta. Vedet kun oli mennyt, niin puol tuntia ja supistusten väli 2 minuuttia. Nyt mua jännittää osaako lähteä ajoissa, kun täältä on kuitenkin matkaa sairaalaan.
Tosta piikkikammosta..mulla oli kans kova piikkikammo, mut synnytyksessä kun tuskissaan oli sen kivun kanssa, niin jo suurinpiirtein rukoilin et antakaa se piikki jo. Ja sen laitto ei ees tuntunut pahalta, vaikka kestikin hetken että se laitettiin.
Mulla ponnistusvaiheessa vauvan pää jäi jumiin ja olis tarvittu imukuppia, mut kaikki lääkärit oli leikkauksessa silloin joten toinen kätilö tuli auttaa funduspainnalluksella ja lopulta saatiin poika ulos..Silloin itelle tuli tunne et en osaa synnyttää, mut kyllä siinä itekin ponnistaa joutu ihan täysiä. Toivottavasti nyt tällä kertaa paikat kestäisi paremmin ja ei paikat repeisi niin pahasti et taas ite joutuisi leikkaussaliin..vaikka sekä niin haittaa, mut siinä menetti monta tuntia vauvan kanssa..tosin oli luottavainen olo kun isi hoiti koko sen ajan poikaa.
Tosta piikkikammosta..mulla oli kans kova piikkikammo, mut synnytyksessä kun tuskissaan oli sen kivun kanssa, niin jo suurinpiirtein rukoilin et antakaa se piikki jo. Ja sen laitto ei ees tuntunut pahalta, vaikka kestikin hetken että se laitettiin.
Mulla ponnistusvaiheessa vauvan pää jäi jumiin ja olis tarvittu imukuppia, mut kaikki lääkärit oli leikkauksessa silloin joten toinen kätilö tuli auttaa funduspainnalluksella ja lopulta saatiin poika ulos..Silloin itelle tuli tunne et en osaa synnyttää, mut kyllä siinä itekin ponnistaa joutu ihan täysiä. Toivottavasti nyt tällä kertaa paikat kestäisi paremmin ja ei paikat repeisi niin pahasti et taas ite joutuisi leikkaussaliin..vaikka sekä niin haittaa, mut siinä menetti monta tuntia vauvan kanssa..tosin oli luottavainen olo kun isi hoiti koko sen ajan poikaa.
Miulla synnytys oli hiukan pidempi :) Tai no avautumisvaihe. Su-ma yönä alkoi supistella sillee kohtalaisesti, ja en saanut nukuttua. Maanantain odottelin ja tiistaina menin synnärille et tehkää jotain ku jo 2vrk supistellu noin 8min välein. Tuomio oli et 1cm auennut vaan. Olisin saanut jäädä osastolle mut mieluummin menin kotiin odottelemaan. Keskiviikko aamuna oli jo niin väsy kun en juuri tuosta su-ma yöstä nukunu ku nuita muutamia minuutteja ja päätin et osastolle menen vaikka vaan lääkityksellä nukkumaan. Jälleen tyly tuomio, avautunut 2-3 cm. Mut sinne jäin seurantaan ja sain kipulääkettä ja ennen kaikkea pari tuntia nukuttua.
Keskiviikkona sitten kun heräilin noin 14 aikaan alkoi supistukset koventua. Tuo laitettiin synnytyksen alkuajaksi, koska oli siis hieman taukoa. Sitten kipuilin ja kärvistelin. Suihkuttelin, kävelin ja makoilin noin 22 saakka, jolloin totesin et ny loppu huumori ja saliin mars. Mies oli siin vaiheessa kotosalla ja ei meinannu unenpöppyröissään tajuta et nyt mennään :D pari valittua sanaa tuli sanottua ja kiireesti oli hänkin paikalla :D
Salissa sitten todettiin et avautunut 7-8cm et lopulta lähdettiin vauhdilla. Epiduraalia koitettiin, mutta kesken laiton päätti lapsivedet tulla ja ne oli vihertävät. Siinä oli sitten hieman jo hässäkkääkin ja lekuri tarkasti tilanteen pariin kertaan. Kätilö aivan ihana ja kannustava, itse en ehkä niin fiksu sanavalinnoissani
Sain spinaalin, jotta sain hetken levätä, mutta se lopetti supistukset ja ne piti lääkkeellä uudelleen käynnisää, kun vauvallkin lievä ahdinko. Kätilö leikkasi kohtalaisen reippaasti jo ennakoiden, jos tulloo kiire. Myös leikkuri oli ns. valmiina, mut sinne ei onneksi tarinnut mennä. Pääasiassa siis synnytin luomuna/ilokaasulla. Ei ollu suunnitelmissa nuin mut vissii sitkee luonne :D
Kuitenkin normi synnytys lopulta oli ja 8/9 oli esikon pisteet. Pientä limaisuutta alkuun.
Keskiviikkona sitten kun heräilin noin 14 aikaan alkoi supistukset koventua. Tuo laitettiin synnytyksen alkuajaksi, koska oli siis hieman taukoa. Sitten kipuilin ja kärvistelin. Suihkuttelin, kävelin ja makoilin noin 22 saakka, jolloin totesin et ny loppu huumori ja saliin mars. Mies oli siin vaiheessa kotosalla ja ei meinannu unenpöppyröissään tajuta et nyt mennään :D pari valittua sanaa tuli sanottua ja kiireesti oli hänkin paikalla :D
Salissa sitten todettiin et avautunut 7-8cm et lopulta lähdettiin vauhdilla. Epiduraalia koitettiin, mutta kesken laiton päätti lapsivedet tulla ja ne oli vihertävät. Siinä oli sitten hieman jo hässäkkääkin ja lekuri tarkasti tilanteen pariin kertaan. Kätilö aivan ihana ja kannustava, itse en ehkä niin fiksu sanavalinnoissani
Sain spinaalin, jotta sain hetken levätä, mutta se lopetti supistukset ja ne piti lääkkeellä uudelleen käynnisää, kun vauvallkin lievä ahdinko. Kätilö leikkasi kohtalaisen reippaasti jo ennakoiden, jos tulloo kiire. Myös leikkuri oli ns. valmiina, mut sinne ei onneksi tarinnut mennä. Pääasiassa siis synnytin luomuna/ilokaasulla. Ei ollu suunnitelmissa nuin mut vissii sitkee luonne :DKuitenkin normi synnytys lopulta oli ja 8/9 oli esikon pisteet. Pientä limaisuutta alkuun.
Sori jo etukäteen, tästä tulee varmasti liian pitkä...
Ensimmäisen lapsen kohdalla supistelut alkoi illalla ja kesti koko yön. Ei mitään kamalan pahoja, mutta kuitenkin kipeitä ja säännöllisiä. Seuraavana päivänä soitin synnnärille, kun en tienny mitä mun pitää tehä, supistusten väli oli kuitenki tihentyny. Mut otettiin sisään sairaalaan ja todettiin, että synnytys oli käynnistymässä, paikat ei ollu yhtään auki. Sain jotain pillereitä, että voisin nukkua ja jaksaisin sitten synnyttää, kun olin edellisen yön valvonut. Menin niistä lääkkeistä aivan sekasi ja jossain vaiheessa nukahin hetkeksi vessanpöntölle. Loppujen lopuks kävi niin, että ne lääkkeet laukaisi synnytyksen ja supistukset alkoi yötä vasten.
Kalvot puhkaistiin aamulla ja se astia, mikä mun alle laitettiin oli jotain taivaallista. Ihana kylmä astia ja pyysin, että se jätetään mun alaselän alle. Kätilö ei suostunu. Viimeisten supistusten aikana otin ilokaasua, en osaa sanoa auttoko se mihinkään, mut olipa jotain tekemistä, kun sitä veteli. Ponnistusvaiheessa olin kahden valvotun yön jälkeen aivan kaikki ja välillä ajattelin mielessäni, että seuraavan supistuksen aikana levähän, enkä ponnista ollenkaan. Hulluja ajatuksia... Luulin, että laps oli melkeen ulkona, kunnes kätilö huusi, että hyvin menee, kolikon verran päätä näkyy. Siinä vaiheessa mulla meni voimat, muustona siitä lapsella oli kaks ekaa kuukautta pahka päässä. Pian kuitenkin sain oman aarteeni syliini. Siinä samassa kaikki kipu, väsymys ja turhautuminen oli tipotiessään. En mitenkään lääkevastainen ole, halusin kuitenkin synnyttää ilman kivunlievitystä ja kokea sen synnytyskivun. Hullua varmaan. Ilokaasu ei minusta lievittänyt yhtään mitään.
Toinen synnytys oli suunniteltu keisarinleikkaus. Kääntöyrityksistä huolimatta vauva pysyi sitkeästi poikittain perätilassa. Alatiesynnytys ei tullut kysymykseenkään, siinä ois menny henki molemmilta. Itselle se oli kova paikka, kun tiesin etten pääsisi vaikuttamaan synnytykseen millään lailla. Moni luuli, että pelkään leikkausta. Oikeasti päälimmäinen tunne oli pettymys, jonkinlainen epäonnistuminen.
Edellisenä päivänä tapasin leikkaavan lääkärin, joka piirsi mahaan tussilla viivan, mistä leikataan. Synnytyssaalissa oli väkeä hirveesti, tuntui vaan jonkinmoista muljuntaa, kun leikkaus oli käynnissä. Vauva nostettiin muutamaksi sekunniksi poskeani vasten ja vietiin pois. Minut paikkauksien jälkeen heräämöön.
Aiemmin mulle oli annettu esitteitä, missä kerrottiin, että lapsi tuodaan äidin viereen heräämöön. Paskat sinne mitään tuotu. Ainut, mitä pystyi tehä, oli nostaa vähän kättä pystyyn, jolloin sai lisää kipulääkettä. Se ikävä oli kamalaa ja siltä hoitajalta koitin vähän toettuani kysellä, milloin nään vauvan. Kun mut vihdoin ja viimein kärrättiin osastolle, hoitaja pysähtyi huoneen oven eteen (siinä vieressä väki oli syömässä) ja haki kansliasta vauvani minulle. Hoitaja lähti sitten hakemaan joitain papereita ja jätti meidät siihen kaikkien toljotettavaksi. Minä rääyin valtoimenaan, kun vihdoin ja viimein olin ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen saanut vauvani viereeni ja muut veti ruokaa napaan ja katteli mun rääkymistä.
Kolmannen kohdalta ennenaikaisia supistuksia oli ollut jo ainakin 10 viikkoa ja helpotukseksi oli määrätty lepoa. Kun sitten olin saanut syksyn marjat keitettyä mehuks ja taas supisteli niin jatkoin vaan touhuamista kävelin ja touhusin koko päivän. Siitä se synnytys sitten lähti käyntiin. Olin kotona varmaan liiankin kauan, kun matkalla sairaalaan tuntui, että ei keretä sinne ennen lapsen syntymää.
Sairaalassa oli joku synnytysbuumi menossa ja kaikilla kätilöillä kamala kiire. Makasin synnytyssalissa, jossa kätilö välillä kävi. Tempasin pahimpien supistusten aikana ilokaasua ja sanoin kätilölle, että nyt tuntuu oudolta. Se mulle töykeästi totesi, että kait se oudolta tuntuu, kun ilokaasua vetää. Mää sanoin, että laps syntyy nyt.
Päätin, että nyt en ala ponnistamisen kans tuhraamaan vaan vetelen vauhilla menemään. Puoli tuntia saliin menosta mulla oli kolmas ihmeeni sylissäni. Kätilö kehui, että on hän vaan eri tyttö, kun sai kaks lasta maailmaan kymmenessä minuutissa. Minä onnittelin kätilöä moisesta saavutuksesta. Onneksi joku toinen kätilö tuli ompelemaan multa pahoin revenneet paikat kiinni. Tuumasinki sille ompelevalle, että mulla on värkki kohta koria, ku joulukuusi, ku sinne meni niin paljo ompelulankaa.
Etukäteen on paha tietää kuinka se synnytys tulee menemään. Ja kuinka se mieli muuttuu matkan varrella. Vaikka mulla on sattunut joitain ikäviä kohtauksia noiden kätilöiden kanssa, niin kyllä se lapsen syliin saaminen on jotain sellaista, mitä ei voi edes sanoin kuvailla.
Ensimmäisen lapsen kohdalla supistelut alkoi illalla ja kesti koko yön. Ei mitään kamalan pahoja, mutta kuitenkin kipeitä ja säännöllisiä. Seuraavana päivänä soitin synnnärille, kun en tienny mitä mun pitää tehä, supistusten väli oli kuitenki tihentyny. Mut otettiin sisään sairaalaan ja todettiin, että synnytys oli käynnistymässä, paikat ei ollu yhtään auki. Sain jotain pillereitä, että voisin nukkua ja jaksaisin sitten synnyttää, kun olin edellisen yön valvonut. Menin niistä lääkkeistä aivan sekasi ja jossain vaiheessa nukahin hetkeksi vessanpöntölle. Loppujen lopuks kävi niin, että ne lääkkeet laukaisi synnytyksen ja supistukset alkoi yötä vasten.
Kalvot puhkaistiin aamulla ja se astia, mikä mun alle laitettiin oli jotain taivaallista. Ihana kylmä astia ja pyysin, että se jätetään mun alaselän alle. Kätilö ei suostunu. Viimeisten supistusten aikana otin ilokaasua, en osaa sanoa auttoko se mihinkään, mut olipa jotain tekemistä, kun sitä veteli. Ponnistusvaiheessa olin kahden valvotun yön jälkeen aivan kaikki ja välillä ajattelin mielessäni, että seuraavan supistuksen aikana levähän, enkä ponnista ollenkaan. Hulluja ajatuksia... Luulin, että laps oli melkeen ulkona, kunnes kätilö huusi, että hyvin menee, kolikon verran päätä näkyy. Siinä vaiheessa mulla meni voimat, muustona siitä lapsella oli kaks ekaa kuukautta pahka päässä. Pian kuitenkin sain oman aarteeni syliini. Siinä samassa kaikki kipu, väsymys ja turhautuminen oli tipotiessään. En mitenkään lääkevastainen ole, halusin kuitenkin synnyttää ilman kivunlievitystä ja kokea sen synnytyskivun. Hullua varmaan. Ilokaasu ei minusta lievittänyt yhtään mitään.
Toinen synnytys oli suunniteltu keisarinleikkaus. Kääntöyrityksistä huolimatta vauva pysyi sitkeästi poikittain perätilassa. Alatiesynnytys ei tullut kysymykseenkään, siinä ois menny henki molemmilta. Itselle se oli kova paikka, kun tiesin etten pääsisi vaikuttamaan synnytykseen millään lailla. Moni luuli, että pelkään leikkausta. Oikeasti päälimmäinen tunne oli pettymys, jonkinlainen epäonnistuminen.
Edellisenä päivänä tapasin leikkaavan lääkärin, joka piirsi mahaan tussilla viivan, mistä leikataan. Synnytyssaalissa oli väkeä hirveesti, tuntui vaan jonkinmoista muljuntaa, kun leikkaus oli käynnissä. Vauva nostettiin muutamaksi sekunniksi poskeani vasten ja vietiin pois. Minut paikkauksien jälkeen heräämöön.
Aiemmin mulle oli annettu esitteitä, missä kerrottiin, että lapsi tuodaan äidin viereen heräämöön. Paskat sinne mitään tuotu. Ainut, mitä pystyi tehä, oli nostaa vähän kättä pystyyn, jolloin sai lisää kipulääkettä. Se ikävä oli kamalaa ja siltä hoitajalta koitin vähän toettuani kysellä, milloin nään vauvan. Kun mut vihdoin ja viimein kärrättiin osastolle, hoitaja pysähtyi huoneen oven eteen (siinä vieressä väki oli syömässä) ja haki kansliasta vauvani minulle. Hoitaja lähti sitten hakemaan joitain papereita ja jätti meidät siihen kaikkien toljotettavaksi. Minä rääyin valtoimenaan, kun vihdoin ja viimein olin ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen saanut vauvani viereeni ja muut veti ruokaa napaan ja katteli mun rääkymistä.
Kolmannen kohdalta ennenaikaisia supistuksia oli ollut jo ainakin 10 viikkoa ja helpotukseksi oli määrätty lepoa. Kun sitten olin saanut syksyn marjat keitettyä mehuks ja taas supisteli niin jatkoin vaan touhuamista kävelin ja touhusin koko päivän. Siitä se synnytys sitten lähti käyntiin. Olin kotona varmaan liiankin kauan, kun matkalla sairaalaan tuntui, että ei keretä sinne ennen lapsen syntymää.
Sairaalassa oli joku synnytysbuumi menossa ja kaikilla kätilöillä kamala kiire. Makasin synnytyssalissa, jossa kätilö välillä kävi. Tempasin pahimpien supistusten aikana ilokaasua ja sanoin kätilölle, että nyt tuntuu oudolta. Se mulle töykeästi totesi, että kait se oudolta tuntuu, kun ilokaasua vetää. Mää sanoin, että laps syntyy nyt.
Päätin, että nyt en ala ponnistamisen kans tuhraamaan vaan vetelen vauhilla menemään. Puoli tuntia saliin menosta mulla oli kolmas ihmeeni sylissäni. Kätilö kehui, että on hän vaan eri tyttö, kun sai kaks lasta maailmaan kymmenessä minuutissa. Minä onnittelin kätilöä moisesta saavutuksesta. Onneksi joku toinen kätilö tuli ompelemaan multa pahoin revenneet paikat kiinni. Tuumasinki sille ompelevalle, että mulla on värkki kohta koria, ku joulukuusi, ku sinne meni niin paljo ompelulankaa.
Etukäteen on paha tietää kuinka se synnytys tulee menemään. Ja kuinka se mieli muuttuu matkan varrella. Vaikka mulla on sattunut joitain ikäviä kohtauksia noiden kätilöiden kanssa, niin kyllä se lapsen syliin saaminen on jotain sellaista, mitä ei voi edes sanoin kuvailla.
Kiva kun näin moni on kertonut kokemuksiaan :) Onko kukaan kokeillut tens-laitetta? Oliskohan siitä apua kipuihin... Mulla lievittää vähän pelkoa kuulla toisten kokemuksista ja kattoa synnytyksiä. Youtubesta katoin joku aika sit paljon noita One Born Every Minute -jaksoja. Se on sellanen dokumenttisarja brittiläisestä synnystyssairaalasta ja siinä on aina muutama synnytys joka jaksossa, tuli joskus kans telkkarista.
Vaikka voin kyllä kans kuvitella, miten sit alkaa pelottamaan kun se synnytyksen ajankohta oikeesti alkaa olla lähempänä..
Vaikka voin kyllä kans kuvitella, miten sit alkaa pelottamaan kun se synnytyksen ajankohta oikeesti alkaa olla lähempänä..
Mun ystävä kertoi käyttäneensä tens-laitetta ja oli ollut avautumisvaiheessa apua. Hänellä olikin melko pitkä synnytys (ainakin omaani verrattuna), salissa 17h.
Jos oikeasti kovasti pelottaa kannattaa puhua neuvolassa. Mutta kannattaa myös muistaa että synnytys on luonnollinen asia ja meillä nykyajan naisilla täällä länsimaissa on etuoikeutettu tilanne ja synnyttäminen turvallisempaa kuin koskaan. Ja toki vähän se luonnollisesti pelottaa/jännittää ja pitääkin. Mulla tuli kyllä myös loppuraskaudesta se kuuluisa "tulis jo!"-olo mikä on sekin tyypillinen, ei enää jaksa/muista sitä synnytystä pelätä kun toivoo vain a) oman olonsa helpottumista ja b) vauvaa syliin :)
Jos oikeasti kovasti pelottaa kannattaa puhua neuvolassa. Mutta kannattaa myös muistaa että synnytys on luonnollinen asia ja meillä nykyajan naisilla täällä länsimaissa on etuoikeutettu tilanne ja synnyttäminen turvallisempaa kuin koskaan. Ja toki vähän se luonnollisesti pelottaa/jännittää ja pitääkin. Mulla tuli kyllä myös loppuraskaudesta se kuuluisa "tulis jo!"-olo mikä on sekin tyypillinen, ei enää jaksa/muista sitä synnytystä pelätä kun toivoo vain a) oman olonsa helpottumista ja b) vauvaa syliin :)
Ilman omakohtaista kokemusta, mutta aiheesta lukeneena ja muiden kokemuksia kuulleena suosittelen kyllä yksityistä synnytysvalmennusta. Harmittaa, etten ite tajunnu, että moisiakin on ennen kuin olin jo niin loppuraskaudessa, ettem ehtiny enää osallistua. Julkinen puoli kun järjestää ainakin täällä pk-seudulla vain perhevalmennusta, josta ei ainakaan itelle jäänyt mitään käteen, mutta noista yksityisistä oon kuullu vaan hyvää. Siellä keskitytään nimenomaan synnytykseen, kun taas perhevalmennuksessa on muutakin, ja noissa synnytysvalmennuksissa konkreettisesti harjotellaan kivunlievitystapoja jne. Valetaan myös sitä henkistä uskoa ja luottoa siihen, että hommat pelittää niinkuin kuuluukin.
Tällä kierroksella aattelin ehdottomasti mennä jollekin yksityiselle synnytysvalmennuskurssille. Pitää varmaan varailla jo heti kun eka kolmannes ohi ja ultrassa selvinnyt onko kaikki hyvin. Noihin ois tarkotus usein osallistua jo raskauden puolivälistä alkaen, että ajoissa kandee olla liikkeellä.
Tällä kierroksella aattelin ehdottomasti mennä jollekin yksityiselle synnytysvalmennuskurssille. Pitää varmaan varailla jo heti kun eka kolmannes ohi ja ultrassa selvinnyt onko kaikki hyvin. Noihin ois tarkotus usein osallistua jo raskauden puolivälistä alkaen, että ajoissa kandee olla liikkeellä.
Mun ystävällä myös hyvät kokemukset tens-laitteesta. :)
Ei kannata liikaa pelätä, vaan luottaa siihen, että kroppa tietää mitä tehdä. Ja tosiaan, apua ja asiantuntevaa hoitoa on tarjolla. Mä luokittelisin helposti synnytyksen elämäni mahtavimmaksi kokemukseksi. Se tunne, mikä tuli synnytyksen jälkeen, että jos tähän pystyn, niin pystyn mihin vaan! Jotenkin etuoikeutettu olo, että on saanut sen kokea. Mä sanoin jo salissa, että tekisin sen koska vaan uudestaan.
Ei kannata liikaa pelätä, vaan luottaa siihen, että kroppa tietää mitä tehdä. Ja tosiaan, apua ja asiantuntevaa hoitoa on tarjolla. Mä luokittelisin helposti synnytyksen elämäni mahtavimmaksi kokemukseksi. Se tunne, mikä tuli synnytyksen jälkeen, että jos tähän pystyn, niin pystyn mihin vaan! Jotenkin etuoikeutettu olo, että on saanut sen kokea. Mä sanoin jo salissa, että tekisin sen koska vaan uudestaan.