Pitkä ja piinallinen odotus vihdoin päättyi. Lopussa alkoi jo psyyke vähän hajoilla, ehkäpä vastapainoksi sille luonto päätti antaa vähän armoa synnytyksen kohdalla?
Jouluaattona (rv 41) kävin päivystyksessä verikokeissa koska epäiltiin raskaushepatoosia. Aamusta asti jo supisteli kipeästi mille en tosin antanut juuri huomiota, sillä samallalailla oli välillä tuntunut jo useamman viikon. Olin ihan varma, että käynnistellä täytyy. Mutta, sitten kun en meinannutkaan supistuksen takia päästä autosta ulos, aloin miettimään voisiko synnytys ehkä SITTENKIN käynnistyä vielä itsekseen..
Suppareista alkoi tulla yhä kipeämpiä, mutta ihan säännöllisiä eivät mielestäni olleet missään vaiheessa. Parin minuutin heittelyä oli, mutta suunnilleen 3 minuutin välein alkoivat tulla
11.30. Tuo aika merkittiin synnytyksen alkamisajaksi. Kotona aloin jo käydä maata kohti, roikuin polvillani oven pielessä ja puuskutin. Samalla kuitenkin nautin tuosta kivusta, tuntui uskomattomalta että
jotain alkoi vihdoin tapahtua!
Sairaalaan saavuttiin
13.00, silloin olin 3-4cm auki. Halusin ammeeseen, pääsinkin sinne käyrilläolon jälkeen. Vesi tuntui hyvältä, mutten ehtinyt olla kovin kauaa kun alkoi jo ponnistuttaa. Supparit tulivat jo niin tiheästi, ettei edellinen ehtinyt kunnolla loppua kun uusi ja puski päälle. Kätilö tutki minut ammeessa, 6-7cm auki. Halusin saliin ja sinne mentiin.
Vähäksi aikaa käyrille, paikallaan olo tuntui vaikealta. 9cm auki, melkein 10! Ponnistutti kamalasti, kysyin voiko kokeilla jo. Sain luvan ja pienen ähinän jälkeen olin päässyt kontilleni ja sängyn pääty nostettu ylös, tyynykasaan nojaillen aloin sitten puskea vauvaa pihalle. MOLSKIS! Joko se tuli, säikähdin. No ei, mutta lapsivedet hulahti. (Olin toivonut ettei kalvoja puhkaistaisi, vauvahan voisi hyvin vaikka syntyäkkin niissä) Nyt alkoi sattua enemmän, tähän asti kalvot olivat pehmentäneet supistuksia. Aloin karjua voimalla, en kertakaikkiaan pystynyt olemaan hiljaa. Pari minuuttia työnsin kovaa ja sitten - ihana helpotuksen tunne! Vauva oli ulkona, kipu poissa, ja tuntui ihan mahtavalta. Kello oli
15.40.
Eikä ainuttakaan repeämää, ei edes pientä kirvelevää haavaa. Kaikenkaikkiaan helpompi (ja nopeampi tietenkin, mutta olihan jo toinen kerta) ja mukavampi synnytys kuin ensimmäinen, johon kuului kaikki nuo: kalvojen puhkaisu, epiduraali ja oksitosiinitippa, ilokaasu, sänkyyn juuttuminen epiduraalin takia, samasta syystä puoli-istuvassa ponnistaminen. En silloinkaan revennyt, mutta jotain pientä haavaumaa tuli joka kirveli aina vessassa/suihkussa.
Ja joku puhui noista toivelistoista, mulla oli joku seitsemän toivetta joista jokainen toteutui. Toki olisi voinut toisinkin käydä jos jotain olisi mennyt pieleen, mutta nyt kävi hyvin. :)
Muoks: Kalvot ei pehmentäny suppareita, vaan lapsivesi siis
