Synnytys pelottaa tosi paljon

[Riikka33]

Niinhän se on, että tieto lisää tuskaa... Ekan kohdalla en oikein osannut pelätä, enkä odottaa mitään. Onhan siitä jo 13 vuotta, eikä silloin tietoa ollut näin helpolla saatavilla, ihan hyvä vaan toisaalta, menin siis lähes ummikkona synnyttämään. [:D]

Toisen kohdalla olin aivan paniikissa, kun mietin sitä kipua ja tuskaa. Nyt tämän neljännen kohdalla pelkoja on lisää, koska kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti viime kerralla. Tai synnytys meni hyvin, poika syntyi 2 min. ponnistuksella, mutta sen jälkeen joutui hengityskoneeseen ja vauhdilla Lastenklinikalle.

Vaikka niin ei välttämättä nyt käy, niin väkisin sitä miettii ja miettii myös, että mitä jos kaikki ei pääty yhtä hyvin kuin viimeksi.

 

[Jenni90]

sumaristo <--- Näinhän se on . [:)] Itse kyllää pelkään synnytystä, mutta kuten sanoit, jokainen pelkää tavalla tai toiselle toiset enemmän ja toiset vähemmän. Itse kuulun siihen joka pelkää enemmän.

Ensimmäistä odotan ja laskettu aika on juhannus sunnuntaina 27.6.2010.[:)] Vielä olisi muutama viikko aikaa valmistautua ns. [:)]

Ehkä eniten pelottaa ja jännittää se, että tietää, että se sattuu ja sitä kivun määrää ei voi kuitenkaan kertoa kukaan toiselle. Ja kaikilla on erilainen synnytys, ei voi ns. vertailla. Toisilla menee hetki ja toisilla muutama päivä. [:D] Ehkäpä minäkin siitä selviän[:)]

 

[EnniLiisa]

Omalla kohdallani synnytyspelkoa lievitti huomattavasti juttelu jo synnyttäneiden kanssa. Lopulta vain odotin innolla, että pääsen synnyttämään ja eroon tuskastuttavan kokoisesta vatsasta. Päämääränä oli mahdollisimman luomu synnytys, mutta suostuin lopulta kipupiikkiin ja ilokaasuun. Loppujen lopuksi jopa nautin synnyttämisestä! Täydet pisteet hienosti tukihenkilönä toimineelle isälle.

En suosittele synnytyskertomusten ylenmääräistä lukemista netistä. Näyttää siltä, että merkittävä osa niistä on kuin parhaita sotakertomuksia. Positiiviset kertomukset jäävät helposti tuollaisten jalkoihin. Synnytys on joka tapauksessa äärimmäisen henkilökohtainen kokemus ja jokaisella synnyttäjällä täysin omanlainen.

Meillä synnytystä jännitti huomattavasti enemmän isä. Mietinkin, millaista vertaistukea synnytykseen tuleville jännittäjä-isille on tarjolla kun itse en osannut antaa miesnäkökulmaa asiaan...

 

[Jenni90]

EnniLiisa ; totta, melkeimpä kaikki netissä tai jossain artikkeleissä olevat synnytyskertomukset ovat jompia kumpia ääripäitä.[&:]

 

[uusi tase]

Mulla on nyt menossa viimeinen viikko mahani kanssa..ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että kunpa olisi jo ohi! Alkaa olemaan niin kömpelö ja kipeä olo, etten jaksaa edes pelätä enää tulevia koettuksia..toivon vain, että synnytys menisi nopeasti ja saisin pian nyytini kainoloon.. Pelko oli tosi voimakas..sanoisinko kk sitten..aina kun vauva liikkui pelkäsin, että synnytys käynnistyy..onneksi luonto on hoitanut pelkoni eli on tosiaan viimeiset viikot ollut kivuliasta niin en toivo muuta kuin nopea ja helppo synnytystä! Toivon teille kaikille voimia..

 

[Janinet]

Itse odotan ensimmäistäni ja synnytyskivut ovat nyt jo mielessä. Olen kärsinyt aivan valtavan hirveistä kuukautiskivuista teini-iästä saakka ja juuri sen takia olen ollut aina sitä mieltä, että alakautta en synnytä. (Syytä säryille lukuisista etsinnöistä huolimatta ei koskaan selvinnyt). Ennemmin olen ollut valmiina vaikka keisarinleikkaukseen ja nukutukseen tai johonkin täyskoomaan etten tunne/tajua mitään. Kuukautiskivut kuitenkin lukuisista toiveista huolimatta tulivat aina ja pahimmat säryt kestivät 3-4 päivää. En enää luullut kuolevani vaan lähinnä toivoin sitä. Synnytyskivut ovat varmasti ziljoona kertaa pahemmat, mutta eivätpähän tule 4 viikon päästä uudestaan :).

Nyt, kun luin näitä aikaisempia kirjoituksia, olen sitä mieltä (mitä täytyy kaiken järjen mukaan ollakin), että kyllä luonto hoitaa. Maarinen kirjoitti niin nätisti, että oikeen tippa linssissä luin ja tajusin, että niinhän asia on. Naisen kroppa on tehty valmistautumaan synnytykseen ja selviämään siitä.

Neuvolatätini on niin omalaatuinen, "hieman" vanhempi täti-ihminen, että luulisin hänenkin sivuuttavan tämän pelkotilan ja sanovan: kyllä luonto hoitaa ja sairaalan henkilökunta osaa kyllä hommansa.

Tämä kyseinen täti myös sanoi, että netistä löytyy paljon myös niitä ns. roskakirjoituksia ja kauhutarinoita, joita ei kannattais lukea. Tai ainakin kannattaisi jättää omaan arvoonsa. Ainahan niitä ääripäitä huudellaan kovaan ääneen ja paisutellaan lehtiotsikoilla suuttuvilla kätilöillä ja onnettomilla anestisialääkäreillä. En sillä, etteikö saisi kertoa, mutta kuinka moni ensisynnyttäjä lukee niitä juttuja silmät suurina ja alkaa pelkäämään normaalia enemmän, kun ei ole itse tietoinen ollenkaan mitä tulevan pitää. Itsekin kuulun näihin. Mutta kuitenkin, kuinka monta lasta tähänkin maahan syntyy päivittäin ja kuinka moni äiti kivuista selviää ja lapsi voi hyvin. Niitä vaan ei iltapäivälehdet kerro, eihän se olisi ollenkaan myyvä otsikko.

Tähän neuvolatätiini palatakseni, hän myös kehotti tekemään omasta odotuksesta sen oman jutun, koska jokainen on yksilö. Liikoja stressaamatta, itseään hoitaen. Mikäli äiti voi hyvin, lapsikin nauttii olostaan.

 

[Miljamilja]

Mua pelottaa synnytyksessä eniten kaikki se epätietoisuus koko synnytyksestä. Luulin tietäväni suunnilleen, miten synnytys menee mutta nyt, kun olen asiasta lueskellut täältä ja netistä, niin tajusin, etten tiedäkään oikein mitään. Kaikki mahdolliset eri asennot mietityttää, samoin suihkut ja ammeet, oikea ponnistusvaihe jne. Luulin aikaisemmin, että synnyttäessä koitetaan puskea lasta heti vaan ulos mikä kuulostaisi houkuttelevammalta kuin oikean hetken odottaminen. En myöskään tiedä kehtaanko synnytystilanteessa pyytää vaihtamaan asentoa ja missä vaiheessa sitä tietää tarvitsevansa epiduraalia, ilokaasua tai jotain muuta helpotusta. Täytyy kyllä ehdottomasti mennä sinne synnytysvalmennukseen josko jotkin asiat selventyisivät.

 

[Mansikkamaa]

Synnytys lähestyy ja siihen liittyvät ajatukset valvottaa öisin. Olen ihminen, joka tykkää elää suunnitelmallista elämää ja kaiken pitää olla kalenterissa. En pidä yllätyksistä. Ja synnytys on yksi suuri yllätys.

Kaksi synnytystä takana, joista molemmat ihan erilaisia ja kolmas - taas varmasti erilainen - edessä. Mun synnytykset ovat olleet aika oppikirjamaisia ja nopeita. En ole revennyt, mutta ensimmäisessä synnytyksessä väliliha leikattiin. Toisessa synntyksessä vauva vain luiskahti ulos ja paraninkin todella nopeasti - nopeammin kuin ensimmäisestä jolloin piti viikko istua uimarenkaalla tikkien takia.

Mutta paljon on pelkoja
 - en ehdi sairaalaan tällä kertaa
 - en tunnista ajoissa, että synnytys on alkanut
 - lapsella ei ole kaikki hyvin
 - joudun sektioon (vaikka kammoan alatiesynnytystä, niin leikkaus kuulostaa vielä pelottavammalta)
 - kaikki ei vain mene niin kuin pitää...
 - en selviä siitä kivusta (toisaalta taas paras synnytykseni tähän asti meni ilman mitään kivun lievitystä. Ja mä selvisin)

Olen yrittänyt viime aikoina tehdä paljon työtä oman pelkoni voittamiseen. Yritän olla ajattelematta niinkään sitä itse synnytystä vaan olen keskittynyt miettimään vauvaa. Miltä se näyttää? Sen jalka tuntuu niin pieneltä mahan läpi tunnusteltuna. Ja sen ihana peppu, joka pullistelee tuossa kylkiluideni kohdalla. Miten ihanan pehmeiltä ne tuntuvatkaan.. Ja onkohan sillä samat mustat silmän, kuin vanhemmilla lapsillani? Nämä ajatukset ovat vieneet suurinta stressiä pois ja olen hetkittäin jo voinut rentoutuakin.

 

[devilangel666]

Synnytyspelosta kannattaa puhua neuvolassa ja jos on ylitsepääsemätön asia,niin silloin alkavat ehotteleen leikkausta jonka moni pelkääjä ottaa. Itellä 4 synnytystä takana ja jokainen ollut helpompi. Varsinki toinen ja kolmas. Ensimmäinen oli tuskien taival ja pitkä... 3pvää ja sit sairaalassa 17h15min. Ensisynnyttäjällä se yleensä kestääki...Toinen ei kestäny, ku vajaa 5h.. 3 kesti 7h ja neljäljäs 36h. Tuosta viimeisestä synnytyksestä on kohta 11kk. Vähän hirvittää jos tulee samanlainen maratoonisynnytys ja muutenki samanlainen kokemus joka kuulema on sellainen,et ei ihme jos en tee enää lapsia ja jos oisin tehny esikoista,niin ois varmaa,et en tekis enää.Mut päätettiin miehen kans vielä tehä yksi lapsi ja nyt raskaus 14+6. Neuvolassa tietävät edellisen tapauksen ja ovat huolissaan miten uskallan yms,mut oon rauhotellu niitä,että jokainen synnytys on erinlainen ja mitä vain voi sattua. Mut kipu..Sen kestää,ku tietää mikä on palkintona ja puudutuksia saa halutessaan. Neulakammoisena kivuissa äkkiä sen kammon unohtaa kummasti. Kyl mua hirvittää puudutus antaa laittaa selkään taas...Edellisessä synnytyksessä kaikki ei menny siinäkään putkeen..
Mut puhuminen kannattaa, sen olen huomannu =). Ja sen voin sanoa,että sulla toinen muksu tulossa ja ikäero ei ole suuri mitä suurella todennäköisyydellä synnytys on helpompi ja nopeampi mitä edellinen. Ja ajattele minkä palkinnon saat jälleen kärsimyksestäs ja keskustele puudutuksista mitä kaikkea sulla on mahollisuus saada. Kaikki apu kannattaa ottaa vastaan =) Niin minäkin aijon tehä ja koitan olla stressaamatta synnytystä vaikka takaraivossa vähä pelko kolkutteleeki. Otan vastaan sen mitä synnytys tuo tullessaan ja teen neuvolassa selväksi sen mitä kaikkee haluan synnytyksessä saavani.Mut synnytystä en ala suunnitteleen etukäteen,ku se ei kuitenkaa mee sillai miten suunnittelee.

 

[Mukkis]

Ite mulla on 2 synnytystä takana ja yks hätäsektio, valitsen paljon mielummin synnytyksen kuin sektion. Synnytykset sattuivat niin paljon että tuntui että siihen vois kuolla, mutta ajattelen sen kivun jotenkin sellasena alkuvoiman lähteenä ja jokaisen synnytyksen jälkeen olen kokenut itseni lähes super-ihmiseksi, ja olen vakuuttunut ettei miehet kestäisi sitä. Mun ainoo kipulääke on ollut ilokaasu, joka on ollut mulle hyvä, en vaan koskaan oo oikeen ehtiny aatella muuta lääkitystä. 

Mutta tosiaan odotan tulevaa ja viimeistä synnytystä mielenkiinnolla, miten se alkaa, kauan se kestää, kuinka iso vauva on, selviänkö ihan kunnialla?.... Se synnytys on sellaista mitä kukaan toinen ei voi kokea, ja sinä saat olla saattamassa pienen ihmisen ulkomaailmaan, ja se pieni ihminen rakastaa sua yli kaiken:) Ja onneksi Suomessa on hyvin turvallista synnyttää, ja tarvittaessa tehdään vaikka se hätäsektio.

 

[Gampela]

Itsellänikin raskauden aikaan oli aivan hirveät synnytyspelot, jotka olivat mukana kuvioissa jo alusta alkaen. Oikeastaan pelkoni alkuraskaudessa olivat jopa niin suuret, että toivoin jopa keskenmenoa - niin hirvittävää kuin se olikin. Puhuin asiasta neuvolassa ja sain lähetteen pelkopolille. Siellä pohdittiin eri tapoja synnyttää ja tuolloin minä olin vielä sillä kannalla, että pelkojeni vuoksi haluaisin sektion. Keskustelimme siitäkin ja käynnin jälkeen minä aloin pelkäämään myös sektiota. Olin siis aikamoisessa umpikujassa, sillä pelkäsin alatiesynnytystä mutta myös sektiota ja loppujenlopuksi en tiennyt, halusinko edes ollenkaa kokea koko synnytystä. Olin vihainen ja itkuinen, enkä uskaltanut puhua asiasta enää kenellekään, sillä minusta tuntui ettei monikaan ymmärtänyt suurta pelkoani.

Vk 38 minulla alkoivat kuitenkin supistukset aamuyöstä. Tiesin jo mitä tulevan piti, mutta synnytyspelkoni vuoksi en halunnut uskoa todeksi, että synnytys oli nyt käynnistynyt. Kärvistelin pitkän aikaa kivuissani kotona, mutta lopulta kun supistukset eivät ottaneet loppuakseen, soitin synnärille. Siellä vain sanottiin, että tilannetta tuli seurata, eivätkä vielä tuolloin huolineet minua osastolle, vaikka supistuskipuja oli jatkunut jo toista tuntia. Jatkoin siis sängyssä pyörimistä ja toivoin että supistukset loppuisivat.

Seuraavana päivänä iltapäivällä minut vasta huolittiin osastolle. Pelkäsin jatkuvasti, enkä halunnut uskoa, että joutuisin viimein kohtaamaan 9 kuukautta kestäneen pelkoni, synnytyksen. Uskottelin itselleni että tulisin pääsemään vielä illaksi kotiin ja supistukset loppuisivat. Mutta toisin kävi ja osastolle päästessäni minä olin jo täysin auki. Pääsin samantien synnytyssaliin. Ponnistusvaiheessa minulla oli tukena oma äitini, mutta myös erittäin lempeä kätilö ja opiskelija. Kätilö osasi tsempata minua oikein ja lopulta synnytin alateitse maailman suloisimman tyttöni. :)

 

[Psykoenkeli]

Esikoista odotellaan saapuvaksi heinäkuussa ja pelot on jotain järkyttävän hirvittävän kamalaa. Suurimpana huolena on kipu. Vaikka sen epiduraalin pitäisi olla hyvinkin varma kivunlievittäjä, niin liian usein olen saanut lukea ettei se(kään) ole auttanut. Pelkolistalla on myös vauvan hyvinvointi, entä jos vauva jää jumiin, en jaksa ponnistaa jne jne. Huolta tuottaa myös repeämät.
Neuvolaan otin yhteyttä eilen ja torstaina on aika sinne, kirjoitellaan lähetettä pelkopolille. Tällä hetkellä ajatus alatiesynnytyksestä on mahdoton.

 

[meg*]

Mulla on ensimmäisen synnytyksen jäljiltä kamala pelko tulevasta synnytyksestä. Ensi maanantaina on aika pelkopolille, en malta odottaa!

Pelkään että lapsi kuolee tai vammautuu synnytyksestä. Oikeastaan en ymmärrä, miten musta voi lapsi edes syntyä vahingoittumattomana (esikoinen ei hengittänyt syntyessään ja joutui suoraan teholle), joten huomaan yrittäväni valmistautua synnytyksen sijaan kohtaamaan lapsen menettämisen. Sen takia pelkään eniten sektiota, varsinkin nukutuksessa ja varsinkin hätäsektiota. Pelkään että herään nukutuksesta ja mulle kerrotaan ettei lapsi ole selvinnyt. Ajattelen, et jos jokatapauksessa synnytyksen päätyttyä lapsi ei oo selvinnyt, haluun ees olla kokoajan tilanteen tasalla ja tietää ja tuntea, mitä tapahtuu.

Mä en kuitenkaan pelkää sitä kipua tai kontrollin menettämistä tai repeämistä tai mitään. Pelkään menettäväni tän lapsen. Pienenä pelkona siinä sivussa on että ite kuolen, mutta enempi ajattelen kärsiväni tuskissani pari vuorokautta, mutta kuitenkin selviäväni hengissä.

Mun ei tartte ku ajatella synnytystä - koettua tai tulevaa - niin ahdistun ja hajoan hallitsemattomasti itkemään. Välillä mulla on mennyt saikella yksin kotona koko päivä murehtiessa, ahdistuessa, itkiessä, eri skenaarioita kelaillessa... Tuntuu että tä ahdistus on ihan loputon suo. Pelkään että tätä ei saa käsiteltyä ja tulevassa synnytyksessä (toukokuussa) menen totaaliseen paniikkiin ja toimintakyvyttömäksi. Toivon todella, että pelkopolilla tähän saadaan joku tolkku ja pääsen asiasta eteenpäin.

 

[meg*]

Kävinpä tänään siellä äippäpolilla synnytyspelon takia. Yhtä tyhjän kanssa, tulin vaa vihaseks!

Siis ensinnäkin mulla oli aika kätilölle klo 10:00 ja sen perään lääkäriaika klo 10:40. Venailin sitten siellä käytävässä kunnes mut kutsuttiin sisään klo 11:25. Tälleen kahen ja puolen viikon saikun jälkeen, mulla ei vissiin oiskaan ollu mitään muuta tekemistä tolle puolelletoistatunnille ku istua siellä *tun ahdistavalla käytävällä odottelemassa - pelkästä paikasta tuli jo esikoisen synnytysreissu mieleen, eikä mieli ollu mitenkään korkeella. Sitten ku vihdoin pääsin sisään, oltiin sitten yhessä kätilö, lääkäri ja minä. Olin niin täynnä vitutusta ja kypsä koko paikkaan, et itkin sitten tietty kokoajan puhuttiin synnytyksestä tai ei.

Käytiin vähän läpi edellistä synnytystä. Lääkäri totesi että ku kerta tommonen yli nelikilonen sieltä on jo syntyny, ni kyllä täki lapsi alakautta ihan ongelmitta tulee, myöhemmät synnytykset ku on muutenkin ekaa synnytystä helpompia (aijaha, no eipä tässä sitten varmaan mitään, nähään kuukauden päästä synnytyksessä...). Kuulemma monet imukuppisynnytyksen ensisynnytyksessään läpikäyneet on vähän huolissaan seuraavista synnytyksistä, mutta ei tässä nyt mitään pelottavaa ole (no tä tieto helpottikin). Ei mulla voi olla ahdas lantio, koska esikoinen sieltä kuitenkin läpi tuli (juu, oikein hienosti tuli läpi, mitä nyt kuolla meinas). Mutta kun tuleva synnytys mua kerta ahdistaa, ni jos hän määräis vähän rauhottavia, ihan lapsellekin turvallinen annostus varsinkin tälleen loppuraskaudesta, monet äidit vetää vahvempiakin nappeja raskauden läpeensä. Kerroin sitten etten kyllä nyt ihan ekana lähtis mitään rauhottavia vetelee, ni kätilö totes puoliks mulle, puoliks lääkärille: "jaa, säki oot taas näitä..." (WHAT?!?!). Johon lääkäri jatkoi esitelmän siitä, miten mun alakuloisuus vaikuttaa haitallisesti mein esikoisen motoriseen kehitykseen (siis mistä tä nyt tuli? ja siis että mä hajoilen 24/7 ja olen etäinen ja masentunut kotona kokoajan?!? kiva ku kerroit, ite tai mieheni ei kyllä olla ihan tämmöstä havaittu). Koitin sitten selittää, että mielummin koittaisin käydä läpi näitä asioita ja tarvittaessa kaikessa rauhassa itkee pahaa oloa ja ittekseni rauhottua, ja että sekin tulevassa synnytyksessä pelottaa et jos ne ekan synnytyksen tunteet ja tunnelmat iskee sit päälle ja joudun siinä vaiheessa sit paniikkiin ja vedän ihan lukkoon. Lääkäri vastas, et sit sitä samaa ainetta mulle kuitenkin annetaan! Että ihan hyvin voin sitä nappailla tässä jo muutenkin...

Joka kerta ku koitin jotain kertoa tai ihan vaan vastata hein kysymyksiin, mut keskeytettiin puolessa välissä lausetta kertomalla miten monet ehkä aattelee noin mut ihan turhaa ku teoriassa tä menee näin tai että ei, ei se niin nyt ole - ilmeisesti tunnen ja ajattelen väärin. Paras kommentti oli ehkä se et mulla on varmaan vaan itelläni vähän omanlaiset standardit 'onnistuneelle synnytykselle' ja siks koen et edellisessä meni jotain vähän pieleen, mut kyllä hein silmiin tä (edellisen synnytyskertomus) näyttää ihan hyvältä, hienosti alakautta syntynyt. Että kuulemma vaan säikähdin sitä ku lapsi ei tullutkaan heti syliin (ai, mun muistaakseni semmonen eloton raato vietiin kiireenvilkkaa teholle ja pääsin 10h ikästä intuboitua lastani vasta kattomaan...)

En ollu oikeesti uskoa korviani siellä koko keskustelun aikana!! En saanu mitään sanottua, kerrottua yhtään että mikä mua tulevassa synnytyksessä pelottaa tai miten oon edellisen synnytyksen kokenu... Jos vähän yritin jotain sanoa, ni tuli keskeytys koska "ei tä asia nyt niin ole".

No, pisti lähetteen synnytyspelkopsykologille ja sitten tossa kolmen viikon päästä tapaan pelkopolilla parin kätilön kanssa ja sen jälkeen lääkäri tsekkaa ultralla sikiön asennon (nyt kölli poikittain). Josko ens kerralla ois vähän antosampi kerta... Tällä hetkellä vaan vituttaa ne ämmät siellä (anteeks kaunis kielenkäyttöni) ja mulla ois vissiin ollu parempaa tekemistä sille 2,5tunnille ku istua odottamassa ja kuunnella, miten ajattelen edellisestä ja tulevasta synnytyksestä väärin...

 

[Pelokas92]

Olen 20vuotias. Odotan ensimmäistä lastani ja pelkään synnytystä todella todella todella paljon. Asiaanhan ei auta vanhempieni naapurin "synnytys pelottelu". Ensin olin asian kanssa sinut jotta synnytys varmaan sattuu. Nyt kun olen puoli välissä raskautta niin pelkoni vaan vahvistuu ja vahvistuu.. Mitä voin tehdä?