Synnytyksen jälkeiset oireet

Mulle tuli kuukautiset viiden viikon päästä synnytyksestä ja tais loppuu jo. Tervetuloa vuodoton elon pätkä! :)
 
Oi tuo kuulostaa ihanalta! Tosi kumma syy tuntea pientä kateutta, mutta ihminen on siitä merkillinen, että tahtoo kaiken mikä on toisen. Tässä tapauksessa epäsäännöllinen kuukautiskierto... :rolleyes:
 
Veikkaan kans hormooneja, väsymystä ja rakkauteen pakahtumista.. Eikä aina tartte tietääkään syytä omalle ololle.. Kyllä se menee ohi<3
 
Luultavasti sitä ja "baby bluesia", mies vaan huono käsittelemään mun itkua.. tarjoo petijumppaa.
 
En tiedä mihin ketjuun tästä pitäisi kirjoittaa, mutta laitan nyt tänne.

Eli mulle ei ole muodostunut juuri ollenkaan sitä sellaista äiti-oloa. Tiedän onneksi että ei se heti muodostukaan. Mutta välillä väsyneenä melkeen pelottaa, kun en tunne lastani kohtaan rakkautta. Kyllähän se varmasti tästä alkaa muodostua, mutta väkisinkin se harmittaa!!

Toki myös olen väsynyt. En edes ollut tajunnut etukäteen että oikeasti en tule nukkumaan kunnon yöunia piiiitkään aikaan. Kyllä mä sen tiesin että tulen olemaan väsynyt, mutta ei tätä etukäteen voinut tajuta. Nyt sitten on kauhea kammo tulevaisuutta kohtaan, kun tuntuu että päivät matelee eteenpäin ja voi olla ettei kokonaisia öitä nukuta vielä moniin kuukausiin, taikka vuoteen!

Odotan vain että pikkuvauvani kasvaisi isoksi, siis edes 1 vuoden ikään, vaikka onhan sielläkin vaikeita juttuja, mutta jotenkin nyt tällä hetkellä turhauttaa tämä vauvan hoito :( :(

Pitäisi tästä nauttia, koska vaikka nyt esim vuosi tuntuu ikuisuudelta niin kyllähän se nopeasti menee..mutta minkä tässä tunteilleen voi...
 
Newi, muistan tuob tunteen. Koin esikoisen kanssa samoin. Hän oli hyvin vaativa vauva ja en silloin nauttinut vauva-ajasta yhtään. Se on edelleen mielessä harmaana ja itkun (meidän molempien) sävytteisenä aikana. Jälkikäteen ajatellen, tunteesta olisi pitänyt puhua jollekin mutta se ei silloin tuntunut oikealta koska lastaanhan täytyy rakastaa ehdoitta. Esikoisen ollessa puolivuotias muistan ensimmäisiä kertoja ihan oikeasti nauttineeni äitiydestä ja vauvasta. Silloin pidimme vauvalle tassuttelu unikoulua ja hän alkoi nukkua kokonaisia öitä. Silloin oikeasti tajusin kuinka väsynyt olin ollut. Toivottavasti newi sulla on voimia ja rohkeutta puhua asiasta vaikka neuvolassa niin saat tilanteeseen tukea ja apua. Ja muista että et ole ainut joka tuntee noin! Kyllä se rakkaus aivan varmasti vielä löytyy <3
 
Newi minä tunnistan itteni tuosta esikoisen ajalta. Vauva oli kauheen vaativa ja kuvittelin sen vain olevan tyytymätön muka huonoon hoitoonsa vaikka parhaani tein. Odotin myös koko ajan sitä, että vauva kasvaa isommaksi.
Vaikka tämä vauva-aika on osittain raskasta ja haasteellista niin koita nauttiakin siitä, sitä voi usko tai älä tulla ikäväkin. Aika menee niin äkkiä. Tuo mun esikoinen, 17-vee on muuttamassa nyt omilleen vaikka ihan vastahan mä työntelin sitä vaunuissa päiväunille vesisateessa kun se nukkui vain liikkuvissa vaunuissa...
 
Siinä jää herkästi semmoseen tunneliin kun on väsyny. Odottaa just sitä että tulee vaikka se tietty ikä tai joku muu käännekohta jolloin alkaa helpottamaan. Kannattaa puhua noista fiiliksistä neuvolassa. Nykyään saa onneks hyvin apua ja äitien väsymys otetaan tosissaan eikä kuitata sitä sillä että "se kuuluu asiaan kun on vauva".
 
Newi, onhan tämä äidiksi tulo niin iso muutos, ettei oo mikään ihme, jos pää ei aivan mukana pysy. Kyllä mäkin katon välillä tuota meijän poikaa tyyliin "mikä tuo on?", jos oon vaikka ollu jonkun aikaa keskittyneenä johonkin muuhun. Ei polla ihan tajua/muista vielä aivan täysin, että meillä on lapsi. Eli tavallaan tiedän olevani pojan äiti ja hän on tosi rakas, mut välillä sit katon ihmeissään, että voiko se olla meidän. Varmaan vaikuttaa se km taustallakin, kun ehti miettiä, että mitä jos ei lasta saadakaan ikinä.

Ja yöllä on hermot kireällä, tekis mieli huutaa pojalle "turpa kii" ja pakata laukut ja lähtee, kun se itkee. Mut laskee kymmeneen, rauhottuu ja muistaa, että ajatukset on pelkkiä ajatuksia eikä ne tarkoita, että niin oikeasti tekis. Rankkaa on väsyneenä kovin selkeästi ajatella.

Oon huomannu myös sen, että jos ei käy pariin päivään missään, esim ulkoilee kunnolla, niin kyllä alkaa lanttu hajoamaan. Eli se auttaa itellä ainakin, pääkoppa pysyy kunnossa ja mieli positiivisena, vaikkei oiskaan saanu nukuttua.

Oli miten oli, mulla on masentumisesta niin paljon kokemusta, että tiedän ettei tää sitä oo onneksi. Toissa viikolla hieman yritteli, kun aloin mässäämään, mut sit laitoin kengät jalkaan ja lähdettiin vaunuileen, niin jopas ajatukset kirkastui!

Tsemppiä kaikille, hyvin me vedetään vaikkei aina siltä tunnu :)
 
Newi puhu asiasta: miehellesi, neuvolassa, ystäville, meille täällä. Pura pahaa oloa, pyydä apua ja ota tarjottu apu vastaan. Älä yritä olla oppikirjan äiti vaan rakenna oma äitiytesi itse, ajan kanssa. Muista että sä olet paras äiti lapsellesi ja suhde häneen rakentuu koko elämän aikana, ei vain hetkessä.
Itkut, potkut ja raivarit on normaaleja. Koko tunneskaala on sallittu. Muutos on niin suuri että olis erikoista jos se ei aiheuttais myös negatiivisia tunteita. Älä ota siitä huonoa omaatuntoa. Sen sijaan ota aikalisä. Itsellä tässä on mies apuna. Hän nappaa tytön kainaloon ja menee tytön kanssa olohuoneeseen nukkumaan jotta mä saan rauhoituttua ja nukuttua. Sitten aamulla kaikki näyttää taas paremmalta.
Tsemppiä Newi. Niinkuin muutkin sanoivat, et ole yksin. ❤️
 
Mä tiedän olevani masentunu.. Mua ärsyttää et toi lapsi ei oo ikinä tyytyväinen mun kans.. Äitillä se nukku 9 tuntii putkeen ku kotona se nukkuu hikisesti 2 tuntia.. Neuvolaan en uskalla soittaa kun sain jo horveet haukut siitä painon laskusta ja sit kaiken kukkuraks tytöllä maitoallergia vittu rahat lopussa ei mitään hajua,koska tulee lisää.. Oot kiinni tossa 24/7,kun yksinhuoltaja olen.. Alotin tupakoinninki uudelleen ku lopetin sen viikkoo ennen ku sain tietää olevani raskaana,mut nyt ei vaan hermot kestä..
 
Tsemppiä tiada92 , mua harmittaa sun puolesta... :(

Mua ärsyttää eniten nyt kyllä se että musta tuntuu kuin olisin yksinhuoltaja vaikka mulla onkin mies. Se on päivät töissä, pelaa illat ja nukkuu sohvalla. Välillä pitää poikaa sylissä, kun mä haluan syödä ruokani lämpösenä tai käydä suihkussa ja tulee seuraamaan vierestä kun vaihdan vaippaa(se vasta ärsyttääki!) . Kyllä se on tässä vanhemmuudessa omalla tavallaan mukana, ja onhan se rankkaa käydä töissä jne, mutta just niinku tiada sanoi: mä olen se kuka on tässä 24/7 kiinni. Ja mun tekis niin vitusti mieli tupakkaa, mutta missäs välissä käyn röökillä kun vauva tarvii syliä kokoajan tai muuten alkaa huuto. Huoh.

Puran nyt sit tänne näitä ajatuksiani kun tosiaan ei oikeen muuallekkaan voi.
 
Vielä jatkan:
Meillä on järkyttävät tiskivuoret keittiössä, joka puolella pölyä ja roskaa niin helvetisti ja vessa täynnä paskaa, eikä mies tee elettäkään asioille. Toissapäivänä sanoi tiskaavansa, vaan eipä tiskannut. Ja sillon kun mä saan pojan hetkeksi rauhottumaan yksin, niin mä haluan levätä, en siivota. :(

Ja vituttaa että mies polttaa edelleen, vaikka lupasi lopettaa vauvan synnyttyä. Iltasin kun vauva saa raivarit niin mies lähtee röökille. Ihan kiva.
 
Takaisin
Top