Mielenkiintoista keskustelua :)
Itselleni tässä ketjussa kolahtaa tämä painonhallinta-osuus. Olen itse normaalipainoinen, mutta joskus nuorempana kokenut kovaa itsetuntokriisiä painosta. Tai en niinkään painosta, sillä vaakaa en ole koskaan tuijottanut, ainoastaan peilikuvaa. Olen kokenut, että voin olla kaunis ja jossain määrin "hyvä ihminen ja hyvä nainen" vain mallinmitat täyttävänä, mikä näin myöhemmällä iällä ajateltuna on ihan kamala ajatus.
Koin myös aikoinani kriisiä siitä, että jos joskus hankin lapsia, minusta tulee "kamala läski" ja koska ajattelin, että vain hoikkana olen "hyvä", ajattelin käytännössä, että ihmisarvoni katoaa sitten saman tien jos saan joskus lapsen. Olin varma, että lapsen saanti tarkoittaa väistämättä löysää vatsaa ja roikkuvia tissejä.
Luin ihan itseäni kiusatakseni nettikeskusteluja, joissa miehet valittivat, kuinka lastensa äidit ovat rupsahtaneet raskauden jälkeen ja kuinka kuvottavia he nyt ovat. Koin jopa melkoista vihaa sitä kohtaan, että olen nainen ja minun täytyy sietää tällaisia paineita. Tiesin, että haluan joskus lapsia, mutta nämä paineet saivat minut lykkäämään asiaa. Jossain vaiheessa jopa ajattelin, että elän mielummin lapsettomana, kuin menetän vartaloni. (Ja nyt kun raskautumisyritykset alkoivat kestää ja kestää, kaduin että olen koskaan ajatellut noin.)
Missään vaiheessa en ajatellut silti näiden asioiden koskevan ketään muita, kuin itseäni. Kun kaverini saivat lapsia, ajattelin automaattisesti, että he palautuvat takaisin normaaleihin mittoihinsa. Toiset palautuivat, toiset eivät. En pitänyt yhtään vähemmän arvokkaina tai vähemmän kauniina heitä, jotka raskauden jälkeen olivat muutamia kiloja painavampia kuin aiemmin. Enkä muutenkaan koskaan kytännyt kenenkään muun vartaloa (synnyttänyttä tai ei) yhtä kriittisesti, kuin omaani.
Sitten tapahtui jotain, jota voisi kai kutsua aikuistumiseksi. Tajusin, että sillä, miltä näytän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten "hyvä ja arvokas ihminen" olen. Tajusin, että mieheni kyllä rakastaa minua ihan minkä näköisenä vaan, eikä hän itsekään luultavasti tule koko elämäänsä pysymään täysin saman näköisenä, vaikkei joudukaan synnyttämään. Aloin harrastaa liikuntaa "velvollisuuden" sijasta siksi, että se on hauskaa ja siitä tulee hyvä olo. Aloin mitä ihmeellisimpien dieettien sijasta syömään ihan mitä haluan.
Huomasin, että siinä missä dieettien keskellä yksi "herkkupäivä" (viikossa tai kuukaudessa) tarkoitti viittä suklaalevyä ja paria sipsipussia yms, saatoin nyt syödä tuon saman määrän herkkuja puolen vuoden aikana. Kun en jatkuvasti yrittänyt kontrolloida syömistäni ja liikkumistani, tuli minun elettyä oikeastaan terveellisemmin. Sain syötyä monipuolisemmin ja pysyin stressittömämpänä, mikä helpotti myös normaalipainoisena pysymistä. Ja huom. normaalipainoisena, ei "mallinpainoisena".
Edelleen on päiviä, jolloin oma peilikuva ei miellytä. Niitä varmaan on kaikilla. Mutta joskus olen hyvinkin tyytyväinen tähän täysin normaaliin vartalooni. Nyt odotan oikeastaan mielenkiinnolla, miten raskaus muuttaa peilikuvaani. Luultavasti en tule olemaan täysin tyytyväinen kaikkiin muutoksiin, mutta uskon silti, etten koe itseäni epäonnistuneeksi tai huonoksi vaikka kiloja tulisikin. Uskon, että terveellisillä elämäntavoilla pötkii pitkälle ja paino pysyy hallussa.
Koen, että pystyn samaistumaan siihen ajatukseen, että painontarkkailu on ikävää puuhaa ja siitä paasaaminen lisää monien paineita mahtua tiettyihin "hyvän ihmisen" muotteihin. Koen silti myös, että tällaiset paineet ovat usein oman pään sisällä, ainakin itselläni ne olivat. Kukaan muu ei ollut koskaan sanonut minulle, että olisin läski tai minun tulisi laihduttaa. Olin vain itse jostain syystä päättänyt, että kaikki varmaan ajattelevat minusta niin. Toki tähän koko kuvioon liittyi paljon muutakin suorittamista eri elämänalueilla ja vaati yhden melko vakavan sairastumisen, ennen kuin tajusin muuttaa ajattelumalliani.
Tämä vuodatus ei ole kannanotto siihen, kannattaako kilomääristä puhua vai ei. Halusin vaan vähän jakaa omia mietteitäni aiheeseen liittyen.