Raskaus/masennus/painonhallinta/tupakointi
- Ketjun aloittaja Taikkuli80
- Aloituspäivämäärä
Tupakanpoltto aiheuttanee vielä kovemman myrskyn, jos jokainen tuputtaisi omaa mielipidettään. 
Itse kuuluin näihin, jotka polttavat satunnaisesti muutaman per päivä, aina kun jaksaa tai tekee mieli. En siis ilmeisesti ole sellainen "oikea" tupakanpolttaja. Tässäkin raskaudessa tein plussatestin, menin viimeiselle tupakalle ja viimeiseksi se taas jää. Uskon silti, että vaikka olisinkin polttanut sen viisi askia päivässä, olisin tehnyt samoin ja onnistunut. Minulta riittää silti toki myös ymmärrystä niille, joille lopettaminen ei ole yhtä helppoa. Tässäkin asiassa olemme yksilöitä. :)
Itse kuuluin näihin, jotka polttavat satunnaisesti muutaman per päivä, aina kun jaksaa tai tekee mieli. En siis ilmeisesti ole sellainen "oikea" tupakanpolttaja. Tässäkin raskaudessa tein plussatestin, menin viimeiselle tupakalle ja viimeiseksi se taas jää. Uskon silti, että vaikka olisinkin polttanut sen viisi askia päivässä, olisin tehnyt samoin ja onnistunut. Minulta riittää silti toki myös ymmärrystä niille, joille lopettaminen ei ole yhtä helppoa. Tässäkin asiassa olemme yksilöitä. :)
Oma äitini on polttanut raskausaikana. En osoita sitä kohtaan mitään hyväksyntää. Äiti voi valita tupakoida muulloin paitsi raskausaikana. Sikiöllä on oikeus turvalliseen kasvuun. Kun oli puhe siitä, millaisen mallin lapsilleen antaa painonhallinnassa, eikö tärkeää ole myös se millaisen mallin antaa suhtautumisessaan tupakointiin?
Omille lapsilleni olen ollut tupakoimattomana hyvä esimerkki. Pelotteena on toiminut äitini, joka sai infarktin ainoana altistavana tekijänä tupakointi ja isäni joka lopetti vasta keuhkoahtaumatautiin.
Omille lapsilleni olen ollut tupakoimattomana hyvä esimerkki. Pelotteena on toiminut äitini, joka sai infarktin ainoana altistavana tekijänä tupakointi ja isäni joka lopetti vasta keuhkoahtaumatautiin.
Paino on todella henkilökohtainen ja herkkä asia. Itselleni tuli ensimmäisessä raskaudessa n. 14 kiloa, josta jäi synnärille n. 9 kiloa. Todella vähällä pääsin ja viimeiset kilot katosivat imetyksen aikana. Mutta samalla myös kaikki lihakset. Nyt olen jotenkuten saanut lihaskuntoa paremmaksi.
Tupakointia raskauden aikana en hyväksy ollenkaan. En ole siis tuomitsemassa ketään, koska se ei ole mun tehtävä. Tiedän yhden äidin joka tupakoi koko raskauden ajan. Lapsella todettiin päässä kysta tai vastaava n. 3-vuotiaana. Lapsi selvisi leikkauksesta ja voi hyvin, mutta tämä ko. äiti syyttää edelleen itseään ja tupakointiaan siitä että oma lapsi sairastui. (tupakoinnilla ei välttämättä ollut osaa eikä arpaa tämän asian kanssa kuitenkaan mutta sitä emme koskaan tule tietämään)
En ikinä haluaisi itselleni tuommoista syyllisyyden tunnetta. Sen takia teen kaikkeni että elän mahdollisimman terveellisesti, jotta minä en ainakaan olisi syyllinen siihen että oma lapseni ei oliskaan terve syntyessään. (en nyt siis tarkoita sairauksia johon itse ei pysty vaikuttamaan)
Tupakointia raskauden aikana en hyväksy ollenkaan. En ole siis tuomitsemassa ketään, koska se ei ole mun tehtävä. Tiedän yhden äidin joka tupakoi koko raskauden ajan. Lapsella todettiin päässä kysta tai vastaava n. 3-vuotiaana. Lapsi selvisi leikkauksesta ja voi hyvin, mutta tämä ko. äiti syyttää edelleen itseään ja tupakointiaan siitä että oma lapsi sairastui. (tupakoinnilla ei välttämättä ollut osaa eikä arpaa tämän asian kanssa kuitenkaan mutta sitä emme koskaan tule tietämään)
En ikinä haluaisi itselleni tuommoista syyllisyyden tunnetta. Sen takia teen kaikkeni että elän mahdollisimman terveellisesti, jotta minä en ainakaan olisi syyllinen siihen että oma lapseni ei oliskaan terve syntyessään. (en nyt siis tarkoita sairauksia johon itse ei pysty vaikuttamaan)
Mua vähän pelottaa tuo painonnousu raskauden aikana. Esikosta tuli 18kg ja kuopuksesta selvästi yli 20kg (lähtöpaino oli vähemmän, eli paino raskauden lopussa oli suunnilleen sama). Paino vain nousi kiihtyvällä tahdilla, vaikka jätin kaikki ns. turhat jutut pois. Molemmilla kerroilla pääsin 2 kuukaudessa (tekemättä mitään sen eteen) takaisin painoon, mitä painoin ennen lapsia, mutta en silti haluaisi tällä kertaa noin paljon painoa lisää. Mutta en voi syömättäkään olla.
chipuchi
Oman äänensä löytänyt
Itsekin lopetin pian plussauksen jälkeen, olin jo vähentänyt sitä reilusti ennen. Alkoholiakin käytän muutenkin vain kerran pari vuodessa. Silti korviini särähtää tupakoitsijoiden älytön tuomitseminen. Tarkoitan että meidän tupakoitsijoiden päähän on valtavat syyllisyydet asennettu. Ei niiltä eroon pääse, vaikka olisi lopettanut hyvissä ajoin.
Niin. Voi keskustella tupakoinnista. Mutta entä jos samalla laajentaisimme näkökantaamme laajemmaltikin? Sillä onhan muitakin "huonoja esimerkkejä" (kuten hienosti äidistäsi käytit vertausta) kuin tupakoijat. Vai onko? Onko tupakoijat ainoa ihmisryhmä joille kannattaa heristää sormeaan? Joille kannattaa paasata?
Minä joskus pohtinut että lapsen hankintahan on aina itsekästä. Äidin ja isän valinta hommata lapsi. Joskus kummankaan valinta tai toisen valinta vain.
Joidenkin mielestä vaikkapa työtön ei saisi lisääntyä. "Nehän tekee lapsia vain tukien vuoksi!" Sanovat jotkut rouvat. Joku vanhus itkee kun kuulee että tyttärestä tulee yksinhuoltaja: "väärin tehdä lapsia kun ei lapsella ole sitä isän mallia.."
Kolmas taas valittaa toisen painosta: "voi kauhea voi kauhea!"
Sitten jonkun mielestä on arveluttavaa kun joku on diabeetikko yli 43 vuotta ja tahtoo väen vängällä sen nyytin itselleen. Muutenkin heikko ja kenties muitakin sukurasitteita. Tällöin voi ajatella joku nuorempi että: "laps' parka. Joutuu kestämään kaikenmaailman sairaudet..Varmaan toivoisi että olisi syntynyt jollekin terveelle.onpa siinä itsekäs äiti.."
Entä jos on paha mielensairaus kuten skitsofrenia, niin tuleeko lapsesta myöskin mieleltään sairas? Onko äiti tällöin hyvin arveluttava ja epäkelpo? Aika moni sanoo että ei "hulluille" lapsia. Suurin osa tuomitsee sen heti kättelyynsä.
Mielenkiintoisia nämä ihmisten oikeutukset.. ja se että keitä syyllistetään (ja ketkä pääsevät kuin koirat veräjästä.)
Niin. Voi keskustella tupakoinnista. Mutta entä jos samalla laajentaisimme näkökantaamme laajemmaltikin? Sillä onhan muitakin "huonoja esimerkkejä" (kuten hienosti äidistäsi käytit vertausta) kuin tupakoijat. Vai onko? Onko tupakoijat ainoa ihmisryhmä joille kannattaa heristää sormeaan? Joille kannattaa paasata?
Minä joskus pohtinut että lapsen hankintahan on aina itsekästä. Äidin ja isän valinta hommata lapsi. Joskus kummankaan valinta tai toisen valinta vain.
Joidenkin mielestä vaikkapa työtön ei saisi lisääntyä. "Nehän tekee lapsia vain tukien vuoksi!" Sanovat jotkut rouvat. Joku vanhus itkee kun kuulee että tyttärestä tulee yksinhuoltaja: "väärin tehdä lapsia kun ei lapsella ole sitä isän mallia.."
Kolmas taas valittaa toisen painosta: "voi kauhea voi kauhea!"
Sitten jonkun mielestä on arveluttavaa kun joku on diabeetikko yli 43 vuotta ja tahtoo väen vängällä sen nyytin itselleen. Muutenkin heikko ja kenties muitakin sukurasitteita. Tällöin voi ajatella joku nuorempi että: "laps' parka. Joutuu kestämään kaikenmaailman sairaudet..Varmaan toivoisi että olisi syntynyt jollekin terveelle.onpa siinä itsekäs äiti.."
Entä jos on paha mielensairaus kuten skitsofrenia, niin tuleeko lapsesta myöskin mieleltään sairas? Onko äiti tällöin hyvin arveluttava ja epäkelpo? Aika moni sanoo että ei "hulluille" lapsia. Suurin osa tuomitsee sen heti kättelyynsä.
Mielenkiintoisia nämä ihmisten oikeutukset.. ja se että keitä syyllistetään (ja ketkä pääsevät kuin koirat veräjästä.)
Tupakointiin voi vaikuttaa, ikään ei. Sairauksiakaan kukaan ei pääse itse valitsemaan. Syyllistää voi yrittää, mutta lopulta jokainen omassa mielessään synnyttää syyllisyyden, jos sitä on. Minä tuomitsen vain oman äitini tupakoinnin. Hän tietää sen ja on jo lopettanut.
chipuchi
Oman äänensä löytänyt
Mutta valinta on se että tuodako lapsi maailmaan vai ei. Vaikka riskit tiedetään.
Psykopaatit eivät tunne syyllisyyttä. Eikä narsistitkaan. He eivät koskaan kyseenalaista mitään toimiaan. Kaikki mitä he tekevät ovat oikeutettua.
Jotkut taas kokevat syyllisyyttä muidenkin toimista.
Alkoholistitkin voivat itse päättää juoko vai eikö. Mutta onko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Sekin on sairaus josta ei niin vain eroon päästäkään.
Sepustuksia ja ajatuksia.
Psykopaatit eivät tunne syyllisyyttä. Eikä narsistitkaan. He eivät koskaan kyseenalaista mitään toimiaan. Kaikki mitä he tekevät ovat oikeutettua.
Jotkut taas kokevat syyllisyyttä muidenkin toimista.
Alkoholistitkin voivat itse päättää juoko vai eikö. Mutta onko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Sekin on sairaus josta ei niin vain eroon päästäkään.
Sepustuksia ja ajatuksia.
Mäntyomena
Puuhakas puhuja
Mielenkiintoista keskustelua :)
Itselleni tässä ketjussa kolahtaa tämä painonhallinta-osuus. Olen itse normaalipainoinen, mutta joskus nuorempana kokenut kovaa itsetuntokriisiä painosta. Tai en niinkään painosta, sillä vaakaa en ole koskaan tuijottanut, ainoastaan peilikuvaa. Olen kokenut, että voin olla kaunis ja jossain määrin "hyvä ihminen ja hyvä nainen" vain mallinmitat täyttävänä, mikä näin myöhemmällä iällä ajateltuna on ihan kamala ajatus.
Koin myös aikoinani kriisiä siitä, että jos joskus hankin lapsia, minusta tulee "kamala läski" ja koska ajattelin, että vain hoikkana olen "hyvä", ajattelin käytännössä, että ihmisarvoni katoaa sitten saman tien jos saan joskus lapsen. Olin varma, että lapsen saanti tarkoittaa väistämättä löysää vatsaa ja roikkuvia tissejä.
Luin ihan itseäni kiusatakseni nettikeskusteluja, joissa miehet valittivat, kuinka lastensa äidit ovat rupsahtaneet raskauden jälkeen ja kuinka kuvottavia he nyt ovat. Koin jopa melkoista vihaa sitä kohtaan, että olen nainen ja minun täytyy sietää tällaisia paineita. Tiesin, että haluan joskus lapsia, mutta nämä paineet saivat minut lykkäämään asiaa. Jossain vaiheessa jopa ajattelin, että elän mielummin lapsettomana, kuin menetän vartaloni. (Ja nyt kun raskautumisyritykset alkoivat kestää ja kestää, kaduin että olen koskaan ajatellut noin.)
Missään vaiheessa en ajatellut silti näiden asioiden koskevan ketään muita, kuin itseäni. Kun kaverini saivat lapsia, ajattelin automaattisesti, että he palautuvat takaisin normaaleihin mittoihinsa. Toiset palautuivat, toiset eivät. En pitänyt yhtään vähemmän arvokkaina tai vähemmän kauniina heitä, jotka raskauden jälkeen olivat muutamia kiloja painavampia kuin aiemmin. Enkä muutenkaan koskaan kytännyt kenenkään muun vartaloa (synnyttänyttä tai ei) yhtä kriittisesti, kuin omaani.
Sitten tapahtui jotain, jota voisi kai kutsua aikuistumiseksi. Tajusin, että sillä, miltä näytän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten "hyvä ja arvokas ihminen" olen. Tajusin, että mieheni kyllä rakastaa minua ihan minkä näköisenä vaan, eikä hän itsekään luultavasti tule koko elämäänsä pysymään täysin saman näköisenä, vaikkei joudukaan synnyttämään. Aloin harrastaa liikuntaa "velvollisuuden" sijasta siksi, että se on hauskaa ja siitä tulee hyvä olo. Aloin mitä ihmeellisimpien dieettien sijasta syömään ihan mitä haluan.
Huomasin, että siinä missä dieettien keskellä yksi "herkkupäivä" (viikossa tai kuukaudessa) tarkoitti viittä suklaalevyä ja paria sipsipussia yms, saatoin nyt syödä tuon saman määrän herkkuja puolen vuoden aikana. Kun en jatkuvasti yrittänyt kontrolloida syömistäni ja liikkumistani, tuli minun elettyä oikeastaan terveellisemmin. Sain syötyä monipuolisemmin ja pysyin stressittömämpänä, mikä helpotti myös normaalipainoisena pysymistä. Ja huom. normaalipainoisena, ei "mallinpainoisena".
Edelleen on päiviä, jolloin oma peilikuva ei miellytä. Niitä varmaan on kaikilla. Mutta joskus olen hyvinkin tyytyväinen tähän täysin normaaliin vartalooni. Nyt odotan oikeastaan mielenkiinnolla, miten raskaus muuttaa peilikuvaani. Luultavasti en tule olemaan täysin tyytyväinen kaikkiin muutoksiin, mutta uskon silti, etten koe itseäni epäonnistuneeksi tai huonoksi vaikka kiloja tulisikin. Uskon, että terveellisillä elämäntavoilla pötkii pitkälle ja paino pysyy hallussa.
Koen, että pystyn samaistumaan siihen ajatukseen, että painontarkkailu on ikävää puuhaa ja siitä paasaaminen lisää monien paineita mahtua tiettyihin "hyvän ihmisen" muotteihin. Koen silti myös, että tällaiset paineet ovat usein oman pään sisällä, ainakin itselläni ne olivat. Kukaan muu ei ollut koskaan sanonut minulle, että olisin läski tai minun tulisi laihduttaa. Olin vain itse jostain syystä päättänyt, että kaikki varmaan ajattelevat minusta niin. Toki tähän koko kuvioon liittyi paljon muutakin suorittamista eri elämänalueilla ja vaati yhden melko vakavan sairastumisen, ennen kuin tajusin muuttaa ajattelumalliani.
Tämä vuodatus ei ole kannanotto siihen, kannattaako kilomääristä puhua vai ei. Halusin vaan vähän jakaa omia mietteitäni aiheeseen liittyen.
Itselleni tässä ketjussa kolahtaa tämä painonhallinta-osuus. Olen itse normaalipainoinen, mutta joskus nuorempana kokenut kovaa itsetuntokriisiä painosta. Tai en niinkään painosta, sillä vaakaa en ole koskaan tuijottanut, ainoastaan peilikuvaa. Olen kokenut, että voin olla kaunis ja jossain määrin "hyvä ihminen ja hyvä nainen" vain mallinmitat täyttävänä, mikä näin myöhemmällä iällä ajateltuna on ihan kamala ajatus.
Koin myös aikoinani kriisiä siitä, että jos joskus hankin lapsia, minusta tulee "kamala läski" ja koska ajattelin, että vain hoikkana olen "hyvä", ajattelin käytännössä, että ihmisarvoni katoaa sitten saman tien jos saan joskus lapsen. Olin varma, että lapsen saanti tarkoittaa väistämättä löysää vatsaa ja roikkuvia tissejä.
Luin ihan itseäni kiusatakseni nettikeskusteluja, joissa miehet valittivat, kuinka lastensa äidit ovat rupsahtaneet raskauden jälkeen ja kuinka kuvottavia he nyt ovat. Koin jopa melkoista vihaa sitä kohtaan, että olen nainen ja minun täytyy sietää tällaisia paineita. Tiesin, että haluan joskus lapsia, mutta nämä paineet saivat minut lykkäämään asiaa. Jossain vaiheessa jopa ajattelin, että elän mielummin lapsettomana, kuin menetän vartaloni. (Ja nyt kun raskautumisyritykset alkoivat kestää ja kestää, kaduin että olen koskaan ajatellut noin.)
Missään vaiheessa en ajatellut silti näiden asioiden koskevan ketään muita, kuin itseäni. Kun kaverini saivat lapsia, ajattelin automaattisesti, että he palautuvat takaisin normaaleihin mittoihinsa. Toiset palautuivat, toiset eivät. En pitänyt yhtään vähemmän arvokkaina tai vähemmän kauniina heitä, jotka raskauden jälkeen olivat muutamia kiloja painavampia kuin aiemmin. Enkä muutenkaan koskaan kytännyt kenenkään muun vartaloa (synnyttänyttä tai ei) yhtä kriittisesti, kuin omaani.
Sitten tapahtui jotain, jota voisi kai kutsua aikuistumiseksi. Tajusin, että sillä, miltä näytän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten "hyvä ja arvokas ihminen" olen. Tajusin, että mieheni kyllä rakastaa minua ihan minkä näköisenä vaan, eikä hän itsekään luultavasti tule koko elämäänsä pysymään täysin saman näköisenä, vaikkei joudukaan synnyttämään. Aloin harrastaa liikuntaa "velvollisuuden" sijasta siksi, että se on hauskaa ja siitä tulee hyvä olo. Aloin mitä ihmeellisimpien dieettien sijasta syömään ihan mitä haluan.
Huomasin, että siinä missä dieettien keskellä yksi "herkkupäivä" (viikossa tai kuukaudessa) tarkoitti viittä suklaalevyä ja paria sipsipussia yms, saatoin nyt syödä tuon saman määrän herkkuja puolen vuoden aikana. Kun en jatkuvasti yrittänyt kontrolloida syömistäni ja liikkumistani, tuli minun elettyä oikeastaan terveellisemmin. Sain syötyä monipuolisemmin ja pysyin stressittömämpänä, mikä helpotti myös normaalipainoisena pysymistä. Ja huom. normaalipainoisena, ei "mallinpainoisena".
Edelleen on päiviä, jolloin oma peilikuva ei miellytä. Niitä varmaan on kaikilla. Mutta joskus olen hyvinkin tyytyväinen tähän täysin normaaliin vartalooni. Nyt odotan oikeastaan mielenkiinnolla, miten raskaus muuttaa peilikuvaani. Luultavasti en tule olemaan täysin tyytyväinen kaikkiin muutoksiin, mutta uskon silti, etten koe itseäni epäonnistuneeksi tai huonoksi vaikka kiloja tulisikin. Uskon, että terveellisillä elämäntavoilla pötkii pitkälle ja paino pysyy hallussa.
Koen, että pystyn samaistumaan siihen ajatukseen, että painontarkkailu on ikävää puuhaa ja siitä paasaaminen lisää monien paineita mahtua tiettyihin "hyvän ihmisen" muotteihin. Koen silti myös, että tällaiset paineet ovat usein oman pään sisällä, ainakin itselläni ne olivat. Kukaan muu ei ollut koskaan sanonut minulle, että olisin läski tai minun tulisi laihduttaa. Olin vain itse jostain syystä päättänyt, että kaikki varmaan ajattelevat minusta niin. Toki tähän koko kuvioon liittyi paljon muutakin suorittamista eri elämänalueilla ja vaati yhden melko vakavan sairastumisen, ennen kuin tajusin muuttaa ajattelumalliani.
Tämä vuodatus ei ole kannanotto siihen, kannattaako kilomääristä puhua vai ei. Halusin vaan vähän jakaa omia mietteitäni aiheeseen liittyen.
TenSon
Jostain jotain jo tietävä
Minulla tuli esikosta vain 7kg! Laihduin alkuun 5 kiloa... Kuopuksesta laihduin alkuun 1,5kg ja lopuksi painoa tuli se 10kg... Nyt on lähtöpaino korkeampi kuin edellisissä raskauksissa ja tuntuu että painoakin ehkä tulisi enemmän :// stressaa jo valmiiksi tuo paino
Itseä stressaa myös tuo painoasia, varsinkin kun lähtöpainokin on ihan liikaa. Esikoisesta tuli onneksi vain se viisi kiloa, joka jäi synnärille korkojen kera. Nyt painoa on noin kuusi kiloa vähemmän kuin edellisen raskauden alussa, odotan kauhulla sitä päivää kun paino alkaa nousta, vaikka tiedän sen kuuluvan asiaan..
Taikkuli80
Silmät suurina ihmettelijä
Heippa.
Olipas kiva yllätys tulla pitkästä aikaa ja huomata kommentit.
Kuumottavia aiheitahan nämä on ja oikeastaan ei ole väärää mielipidettä tai näkökulmaa tälläsissa asioissa.
Monesti niin painon kuin tupakoinnin, tai muun kohdalla unohdetaan yksilöllisyys..
Ja jos paino on jollekin arkapaikka niin ei pidä sitä vähätellä. Vertaistukea saa ja pitää hakea jos jokin asia ahdistaa tai vaivaa.
Täällä viikkoja jo 16 ja paino noussut n 5kg. En tupakoi ja herkuttelen mielestäni maltillia vaikka vähentääkin saisi.
Eilen minut haukuttiin läskiksi ja täytyy sanoa että osu ja uppos. Tässä sitten itken huuruissa painoa, rumaa naamaa ,tukkaa, ei päälle pantavaa, plaaplaaplaa.
Että yksi näistä päivistä jees.
Täytyy sanoa että on myös tuo oma elämä haussa, ja identiteetti.. Tai mikä lie.
Jotain muutakin elämää kun vaan tää mammailu ja kodinhoitajan duuni
Täytyypä ryhdistäytyä ja käydä lueskelemassa ja jakamassa ajatuksia..saattais vähän vannetta löysyttää kun ei ystäviä tai kavereita ole joille jakaa.
Olipas kiva yllätys tulla pitkästä aikaa ja huomata kommentit.
Kuumottavia aiheitahan nämä on ja oikeastaan ei ole väärää mielipidettä tai näkökulmaa tälläsissa asioissa.
Monesti niin painon kuin tupakoinnin, tai muun kohdalla unohdetaan yksilöllisyys..
Ja jos paino on jollekin arkapaikka niin ei pidä sitä vähätellä. Vertaistukea saa ja pitää hakea jos jokin asia ahdistaa tai vaivaa.
Täällä viikkoja jo 16 ja paino noussut n 5kg. En tupakoi ja herkuttelen mielestäni maltillia vaikka vähentääkin saisi.
Eilen minut haukuttiin läskiksi ja täytyy sanoa että osu ja uppos. Tässä sitten itken huuruissa painoa, rumaa naamaa ,tukkaa, ei päälle pantavaa, plaaplaaplaa.
Että yksi näistä päivistä jees.
Täytyy sanoa että on myös tuo oma elämä haussa, ja identiteetti.. Tai mikä lie.
Jotain muutakin elämää kun vaan tää mammailu ja kodinhoitajan duuni
Täytyypä ryhdistäytyä ja käydä lueskelemassa ja jakamassa ajatuksia..saattais vähän vannetta löysyttää kun ei ystäviä tai kavereita ole joille jakaa.
