Mulla on sellainen työpaikka, etten voi tehdä normaaleja töitäni raskaana lainkaan, joten ilmoitusvelvollisuus esihenkilölle heti kun kaksi viivaa näkyy. Luonnollisesti asia tällöin paljastui myös muille työkavereille. Ei oo siis paljon tarvinnut miettiä, että milloin kertoa. :D Tää ehkä laskenut kynnystä kertoa avoimesti myös läheisillekin ja ei taida montaa ystävää enää olla, jotka ei tietäis, vaikka toiselle kolmannekselle on vielä useampi viikko. Toki tähän on vaikuttanut myös hyvin vaikea pahoinvointi, kun on tarvittu paljon apua, että pärjätään ja kaikki menot joutunut perumaan, ni helpompi kertoa totuus ku sotkeutua kaikenmaailman selityksiin ja valheisiin...
Toisaalta, itseäni myös vähän harmittaa tämä salailun kulttuuri ja että keskenmenot ym ikävä tuntuu olevan jotain sellaista epäonnistumista, mitä pitää piilotella ja hävetä ja että siksi asiaa aina salaillaan sinne ”varmemmille viikoille”. Ja jos omalle kohdalle jotain ikävää sitten sattuukin, ni tuntee olevansa yksin maailmassa, kun korviin kantautuu aina vaan ne iloisesti päättyneet tarinat. En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni. :D
Someen en ajatellut päivittää mitään raskauteen tai edes myöhemmin vauvaan liittyvää, vaikka sitä muuten jonkun verran päivitänkin. Jotenkin kiehtoo se ajatus, että lapsesta tietää vaan ne ihmiset, jotka oikeasti on elämässä mukana.