Mä tuun nyt avautuun just tähän. Kannattaa rullailla ohi, jos ei halua lukea valitusta.
Oon varmaan vaan jossain aallonpohjalla nyt rypemässä ja kieriskelemässä itsesäälissä, mutta ei tästä nyt tuu mitään jos vaan keskenäni näitä ajatuksia pyörittelen. Ukkohan on ihana, maailman paras mutta ei sekään kaikkea ymmärrä eikä osaa lohduttaa "oikein". Menkat loppu eilen/tänään ja mut valtaa nyt kamala pelko, että mitäs jos niitä vauvoja ei enää tulekaan? Ollenkaan? Koskaan ikinä? Kauanko pitää yrittää? Ja kuinka pitkälle ollaan valmiita menemään yrittämisessä? Vaan kappas..näitähän on aika paha miettiä etukäteen. Mutta ei ne ajatukset katoa vaikka ymmärrän etten näe tulevaisuuteen. Eli turhaa ressiä vaan itselle. Ja joulukin tulee, sitäkin pitäis ressata.
Tää kaikki alkoi siitä kun kuulin kuukausi sitten jälleen kerran yhdestä iloisesti perhetapahtumasta, eli ystäväpariskunta odottaa lasta. "Oi, ihanaa! Oon niin onnellinen teidän puolesta." Paitsi etten ole. En vilpittömästi. Ilkeä kateuden vihreä peikko nostaa päätänsä. Miksi ne saa vauvan ja miks mä en saa? Ja kenestä se johtuu etten mä saa? Ukko on eri kun viime kerralla ja aikaakin yks kymmenen vuotta edellisestä raskaudesta. Onko siementavara viallista? No vähän, se tarkistettiin, mutta sillä on mahdollisuus vielä parantaa laatuaan. Sen näkee ajan kanssa. Entä minä? Onko muhun tullu joku vika? Parasta ennen-päivä menny? Ei kait nyt vielä, ei ikääkään oon ku rapiat 3kymmentä. Ja koko ajan päässä jyskyttää, että mulla ei oo oikeutta valittaa. Maailmas on kuitenkin niin paljon ihmisiä, jotka yrittää saada edes sitä ensimmäistä lasta siinä välttämättä onnistumatta tai niitä jotka on yrittäneet paljon kauemmin kuin me. Miksi mulla olis oikeus valittaa? Mulla kumminkin on jo lapsia, olen päässyt kokemaan sen raskauden ihmeen ja onnen saada oma, vaivalla ihan itse rakennettu pieni nyytti syliin. En mä sais valittaa. (valitan silti)
Ja sitten vielä kirsikkana kakussa. Mulla on yksi tuttu, joka on NIIN raskaana ettei kukaan koskaan ikinä oo ollut. Siis oikeesti, sitä mukulaa on nyt tehty ku iisakin kirkkoa ja nappas heti ekasta pillerittömästä kierrosta kyytiin. Ja siitä kerrottiin heti ja kaikille. Ja vaivoja on joka lähtöön ja ne kaikki kerrotaan koko maailmalle. Tää odotus tuntuu kestävän paljon kauemmin kuin sen yhdeksän kuukautta, vaikka seuraan vain sivusta! Okei, ehkä mua vaan ärsyttää se kuinka hän kauhisteli yks kerta kun tavattiin, kuinka eräs yhteinen tuttu on tehnyt lapsensa niin isolla ikäerolla. Ei hän kyllä tekis tuollain yli kymnmenen vuoden ikäerolla lapsia..

Ööö... haloo, mä oon tässä. Ei aina välttämättä oo niin helppoa. Olen minäkin toivonut lisää lapsia siitä lähtien, kun nuorin täytti kaksi, mutta tässä sitä vieläkin ollaan ilman. Elämällä oli mun varalle aivan toiset suunnitelmat. Ei niitä lapsia tehdä, ne on lahja.
Jokohan nyt on päästetty kaikki höyryt pihalle..

Anteeksi että tulin tälleen törkeesti teidän ruuduille kiukutteleen

mutta en mä keksinyt muutakaan paikkaan minne purkaa näitä ajatuksia jotka saa mun sieluni revittyä kappaleiksi.
Nemira kp6 yk5