starling, ihan samoilla linjoilla alan olemaan. Toki edelleen tulee itselleki hetkiä, jolloin epätoivonen itku on ainut mitä saa ulos. Mutta niinhän se menee. Suru tulee aaltoina ja meillä kaikilla on oikeus kaivata sitä pientäki rakasta, johon me ei saatu tutustua <3 Meillä myös miehen suurin huoli on minun pärjääminen, vaikkei se hänellekään ole helppoa. Kuinka paljon te puhutte miehen kanssa tapahtuneesta?
Tosiasioiden hyväksyminen (esim. km) voi tuntua ehkä joistakin ihmisistä kylmältä, mutta itselle myöskin tuollainen rationaalinen ajattelu auttaa siinä asian hyväksymisessä. Mutta toisaalta, järjellä kun ajattelee, niin alkaa pelottaa vähän enemmän seuraavaa raskautta ajatellessa. Ikinä en minäkään ajatellu, että keskenmeno sattuisi omalle kohdalle ja varsinkaan ensimmäisessä raskaudessa, teinhän kaiken "oikein" ja silti niin kävi.
Hirveästi toivon starling sinulle voimia nyt uusiin kiertoihin (toivottavasti jäävät vähäisiksi!). Itse en uskalla vielä edes kuvitella, minkälaisia reaktioita on luvassa parin viikon päästä, kun on joko menkat odotettavissa tai testi tehtävissä.