Jeilei, se tuntuu helpottavalta, kun huomaa, että keskenmenosta pystyy puhumaan ilman, että itku tulee. Mutta mulla ainakin edelleen tunteet heittelee ja on myös niitä päiviä kuin itku taas tulee. Ja ikävän ja kaipauksen rinnalle nousee ajoittain edelleen vihan ja epäreiluuden tunteet. Ihanaa, että olette pystyneet puhumaan miehesi kanssa asiasta. Meillä mies on puhunut, että häntä tavallaan pelottaa uusi raskaus, jos se menee kesken. Ei niinkään sen keskenmenon takia, vaan sen vuoksi, että häntä pelottaa, kuinka mä kestäisin sen uudelleen.
En tiedä, onko tämä jotenkin hirveän julma tai tunnekylmä ajatus, mutta ajattelen kuitenkin, että jos niin uudestaan käy, niin tiedän, että niin voi käydä ja osaan valmistautua siihen paremmin jo ennalta. Vaikka jo ajatuksena tuntuu hirveältä valmistautua keskenmenoon. Silti se on tapahtunut minulle kerran eikä mikään estä sitä tapahtumasta uudelleen. Ennen se oli tieto, että vuosittain n. 6000-7000 raskautta menee kesken (hurja luku!!), mutta se oli jotain mikä tapahtuu naapurille, tutulle tai tutun tutulle. Se oli jotain, mitä tapahtuu muille, mutta ei itselle. Nyt ajattelen toisin ja tiedän, että se voi tapahtua eikä se voi siksi enää tulla sellaisena shokkina kuin ensimmäisellä kerralla.