Itsehän kuulun varmaan tähän "pää meni ihan sekaisin" sakkiin, mun eka keskenmeno ja vielä myöhäisillä viikoilla. Raskauden alusta asti oli fiilis, ettei tämä voi mennä hyvin kun on ikää, ylipainoa ja neljä onnistunutta raskautta + riskiraskaus kohdun huonon kunnon vuoksi. Kävin juttelemassa asiasta työterveydessä. Luotto raskauteen oli ekat 15 viikkoa täysi 0%. Sit just kun aloin luottamaan raskauteen, suunnittelemaan asioita ja tavaroiden ostoa kun puoliväli häämötti, niin saatiin tieto keskenmenosta.
Nyt jo seitsemän viikkoa mun maailma ollut aivan palasina, itken edelleen päivittäin, ainut mitä tuntuu takaraivossa kumisevan on ajatus, "mun vauva on kuollut", töihin palaamisesta ei puhettakaan vielä, onneksi on noita eläviä lapsia mitkä pitää edes vähän arjessa kiinni ja on syy nousta aamuisin.
Aiemmin olin sosiaalinen ja toimelias ihminen, paljon liikkeellä ja yhteydessä muihin, nyt hyvä että uskallan postilaatikolle. Nyt olen pystynyt jo käymään kaupassa jossain kauempana ilman valtavaa ahdistusta, mutta oman kylän kauppaan ei ole puhettakaan. Vielä ei voimat riitä kohtaamaan kenenkään tutun katseita tai hyvän päivän keskusteluja. Lääkärin kanssa puhuttiin ettei kuitenkaan vielä aloiteta mielialalääkkeitä, koska surulle pitää antaa aikaa ja tilaa.