Psyykkiset oireet

[Hyytti]

Kerroin eräälle tuttavalle keskenmenosta, joka tapahtui, ja hän kysyi että olenko kunnossa, koska "joillakin menee pää ihan sekaisin". Jäin tästä miettimään että mitä se käytännössä tarkoittaa? Ymmärrän sen, että varmasti helposti tulee jotain masennuksen kaltaisia oireita, mutta se että "menee pää ihan sekaisin" kuulostaa siltä että se viittaa johonkin ihan toisenlaiseen oireeseen?

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

Voisiko olla että asiaa omakohtaisesti kokematta on vaikea hahmottaa miten intensiivisiä surun/menetyksen tunteet joskus saattaa olla, ja niihin liittyvät reaktiot saattaa ulkopuoliselle näyttää siltä että 'pää menee sekaisin'? Jotkut eristäytyy, joillakin ulospäin näkyvä persoonallisuus ja käyttäytyminen muuttuu suruaikana (joka voi kestää lyhyemmän tai pidemmän aikaa), ja jotkut masentuu - ja mie pitäisin kaikkea tätä vielä ihan normaalina reaktiona siihen että on menettänyt käytännössä perheenjäsenen, riippumatta siitä ehtikö tämä olla olemassa lyhyemmän tai pidemmän aikaa.

En ole kuullut että km laukaisisi vakavampia psyykkisiä häiriöitä, ainakaan ihan tyhjästä. (Toki se on kamala ja stressaava elämäntilanne joka voi pahentaa olemassa olevan häiriön oireilua.) Kyllähän siinä hormonit saattaa muuttua aika lyhyen ajan sisällä, ja siihen voi liittyä kaikenlaista tunnepuolen heittelyä, varsinkin jos sellaiseen on taipumus normi-kuukautiskierron aikana.

Yksi aspekti jossa koin että itselläni meni tavallaan 'pää sekaisin' km:n jälkeen oli se että rento yrittäminen alkoi muuttua paljon paineisemmaksi ja tietoisemmaksi 'lapsen tekemiseksi'. Luulen että uuden plussan odottaminen oli minulle tapa yrittää nollata ikävä kokemus ja päästä sen jälkeen konkreettisesti eteenpäin - mikä ei ollut yksinomaan mukavaa, koska seuraavan plussan viipyessä jokaiset menkat nosti pettymyksen potenssiin kymmenen, ja kesti aikansa löytää taas tasapaino sen kanssa että elämässä saa ja kannattaa olla muutakin kuin raskauden yrittämistä. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut pitää foorumi- tai ainakin bbt-mittailutauko niin etten olisi seurannut kiertoa ja potentiaalisesti hedelmällisiä päiviä ihan niin tarkasti. Mutta kyllä se rauha yrittämiseen ajan kanssa löytyi (vaikka viaton usko, että plussa tarkoittaa 9kk:n päästä synnäriltä kotiin saatavaa nyyttiä, olikin menetetty), ja sen jälkeen kun ruljanssin oli käynyt muutaman kerran läpi oppi luottamaan siihen ettei se ensimmäinen plussa ollut ainoa jäljellä oleva munasolu, ja että uusi plussa tulee aikanaan.

 

[Taateli88]

Varmasti riippuu paljon ihmisestä, miten sen menetyksen ja surun kokee ja käsittelee. Toisille se yksikin menetys tuntuu maailmanlopulta, kun toinen on useammankin jälkeen vielä että näin oli tarkoitettu ja uutta yritystä tulille. Uskoisin, että sattaa vaikuttaa myös millaisella taustalla raskaus on alkanut. Onko kyseessä sellainen "hei, aloitetaanpa yrittämään lasta ja ohhoh heti onnistui" vai vuosikausien yrittäminen ehkä lääketieteenkin avuin ja vihdoin saatu se kauan kaivattu plussa, joka meneekin kesken.

 

[emu86]

Itsehän kuulun varmaan tähän "pää meni ihan sekaisin" sakkiin, mun eka keskenmeno ja vielä myöhäisillä viikoilla. Raskauden alusta asti oli fiilis, ettei tämä voi mennä hyvin kun on ikää, ylipainoa ja neljä onnistunutta raskautta + riskiraskaus kohdun huonon kunnon vuoksi. Kävin juttelemassa asiasta työterveydessä. Luotto raskauteen oli ekat 15 viikkoa täysi 0%. Sit just kun aloin luottamaan raskauteen, suunnittelemaan asioita ja tavaroiden ostoa kun puoliväli häämötti, niin saatiin tieto keskenmenosta.

Nyt jo seitsemän viikkoa mun maailma ollut aivan palasina, itken edelleen päivittäin, ainut mitä tuntuu takaraivossa kumisevan on ajatus, "mun vauva on kuollut", töihin palaamisesta ei puhettakaan vielä, onneksi on noita eläviä lapsia mitkä pitää edes vähän arjessa kiinni ja on syy nousta aamuisin.

Aiemmin olin sosiaalinen ja toimelias ihminen, paljon liikkeellä ja yhteydessä muihin, nyt hyvä että uskallan postilaatikolle. Nyt olen pystynyt jo käymään kaupassa jossain kauempana ilman valtavaa ahdistusta, mutta oman kylän kauppaan ei ole puhettakaan. Vielä ei voimat riitä kohtaamaan kenenkään tutun katseita tai hyvän päivän keskusteluja. Lääkärin kanssa puhuttiin ettei kuitenkaan vielä aloiteta mielialalääkkeitä, koska surulle pitää antaa aikaa ja tilaa.

 

[Tuulis]

@Taateli88 kompaten. Kyllä itselle oli jotenkin kipeä paikka, kun yritystä oli takana 13 kk raskauden alkaessa ja keskenmeno todettiin rv 13. Seuraava raskaus alkoi 13 kk keskenmenosta koeputkihedelmöityksellä. Kyllä sen nyt huomaa jotenkin iskeneen kunnolla ihon alle, vaikka keskenmenosta on jo reilut 17 kk. Varmasti aika auttaa ja se, jos tää seuraava raskaus päättyy onnellisesti. Mut en jotenkin edes keskenmenon hetkellä oikein hahmottanut kuinka koville tää voi henkisesti kuitenkin ottaa. Toki työkunto ei ole mennyt, en ole ollut sairaslomalla kuin heti keskeytyksen jälkeen.

 

[Alku-86]

Tämä keskenmeno oli yhtä aikaa henkisesti helpompi, mutta samalla vaikeampi hyväksyä kuin ensimmäinen. Koen olevani suht hyvässä henkisessä kunnossa, mutta aivan älyttömän ja hallitsemattoman itkuherkkä. Olen maanantain ainakin pois töistä ja käyn työterveyslääkäärillä. Ajatus palata työpaikkaan joka sijaitsee samassa rakennuksessa sikiöseulonnan kanssa ja nämä kätilöt ovat vielä asiakkaitani, niin tuntuu nyt jotenkin aivan käsittämättömän pahalta vielä

 

[Kali]

Mulla ei ekasta keskenmenosta tai mistään kemiallisesta oo pää mennyt ns. "sekaisin", mutta toinen keskenmeno joulukuussa masennuin sen jälkeen aika pahasti ja kärsin siitä vieläkin, vaikka aloitinkin masennuslääkkeet uudestaan viime kuussa. Ilman niitä en olisi varmaan edes tässä kunnossa, vaikka en täysin hyvässä kunnossa vieläkään oo. Ja koko alkuvuosi suoraan sanottuna meni aika sumussa sen joulukuun alun keskenmenon jälkeen...

 

[Malttamatonq]

Meidän keskenmeno 1,5 yrittämisen jälkeen ottanut kyllä tosi koville. Vaikka 4 kk kulunut, niin edelleen ahdistaa aika paljon. Tosiaan koen kyllä että itsellä menee paljon paremmin kuin alussa, mutta edelleen sosiaalinen elämäni on aika rajoittunutta ahdistuksen takia. Kavereita en ole juuri halunnut nähdä, ja en kykene yhtään olemaan missään missä tiedän olevan vauvoja tai raskaana olevia. Mietin aika usein sitä, että jos ei saada ikinä lasta niin miten pystyn elämään.

 

[Phedina]

Mua on itseäni yllättänyt, miten kehoni tuntuu surevan enemmän kuin pääni. Mun on esim. vielä 1,5kk jälkeenkin vaikea sanoa ääneen jollekin, että mulla meni raskaus kesken ilman että kyyneleet alkaa valua. Ja silti, jollain tapaa en edes ole surullinen enää. Ajattelen, että oon jo käsitellyt asian ja se on ohi ja ei sen isompi asia. Se meni alussa kesken ja tyhjeni itsestään ja itkin jo silloin. En siis oo mitenkään yrittänyt tukahduttaa tunteitani. Eikä vahvoja tunteita tuu, jos ajattelen asiaa itse. Mutta sitten kun alan puhua siitä, mun ääni vain särkyy ja kyyneleet valuu ja mä en ymmärrä miksi mun keho toimii niin. Enhän mä edes sure sitä enää! Ja silti. Jotenkin tuntuu kuin jotain yliluonnollista olisi tapahtunut. Jotain mitä mun järki ei täysin käsitä, mutta mun keho ymmärtää. Jotain isompaa.

 

[Puar]

Mua on itseäni yllättänyt, miten kehoni tuntuu surevan enemmän kuin pääni. Mun on esim. vielä 1,5kk jälkeenkin vaikea sanoa ääneen jollekin, että mulla meni raskaus kesken ilman että kyyneleet alkaa valua. Ja silti, jollain tapaa en edes ole surullinen enää. Ajattelen, että oon jo käsitellyt asian ja se on ohi ja ei sen isompi asia. Se meni alussa kesken ja tyhjeni itsestään ja itkin jo silloin. En siis oo mitenkään yrittänyt tukahduttaa tunteitani. Eikä vahvoja tunteita tuu, jos ajattelen asiaa itse. Mutta sitten kun alan puhua siitä, mun ääni vain särkyy ja kyyneleet valuu ja mä en ymmärrä miksi mun keho toimii niin. Enhän mä edes sure sitä enää! Ja silti. Jotenkin tuntuu kuin jotain yliluonnollista olisi tapahtunut. Jotain mitä mun järki ei täysin käsitä, mutta mun keho ymmärtää. Jotain isompaa.

Sama juttu! Jotenkin se suru on jäänyt johonkin sisälle, vaikka tuntuukin, että asiasta on päässyt yli ja sen on käsitellyt. Itsellä erityisesti keskeytys on asia, jonka kanssa arjessa olen sinut enkä ole siitä ns. aktiivisesti surullinen enää, mutta alan itkeä, jos puhun siitä yhtään tarkemmin kuin että oli menetys tms.