Mä oon pari päivää ollut vihainen ja surullinen yhtä aikaa. Oon miettinyt tulevaisuutta paljon ja oon niin suuttunut itselle vuosien hukkaamisesta. Ongelmana on, että olen vuosia sinnitellyt yliopistossa väärällä alalla. Tiesin melko nopeasti, että ala ei ole omani, mutta en halunnut heittää vuosia hukkaan ja yritin saada opinnot pakettiin. Tein töitäkin aina ohella, jotta sain ekstrarahaa ja pääsisin irti opintoahdistuksesta. Kokeilin myös eri aloja yliopistossa. No, ei siitä mitään tullut ja nyt voin myöntää, että epäonnistuin enkä saa opintoja loppuun. Yrittämisen seurauksena ahdistuin ja jälkeenpäin ajateltuna kärsin myös jonkinasteisesta masennuksesta.
Olen raskauden myötä tutustunut itseeni uudella tavalla ja alkanut hahmottaa, mitä elämältä todella haluan. Mutta tulevaisuus vaikuttaa ongelmamyttyrältä, enkä tiedä, miten selvitä tästä kaikesta. Eli tiedän, mitä alaa tahdon opiskella, mutta opintotukikuukaudet on käytetty ja lainaakin nostettu. Kotihoidon tuella voisi opiskella, mutta haluamallani alalla ainakin tällä paikkakunnalla monimuoto-opintoihin vaaditaan alan perustutkinto ja päiväopiskelu ei lapsen kanssa ole mahdollista. En myöskään haluaisi laittaa lasta ihan pienenä hoitoon, vaan hoitaisin kotona. Miehellä on täällä opinnot kesken, joten muuttaminen koulun perässä ei ole realistista.
Mikäli odotan, että mies on saanut opinnot kasaan ja töitä + lapsi on vanhempi ja aloittaisin koulun sitten, olisin valmis n. 35 vuotiaana, mikä tuntuu oudolta. Ja meidän pitäisi elää se 3,5 vuotta täysin miehen tuloilla & jos saisin osa-aikaista työtä. Ja opintolaina kasvaisi korkoa seuraavat 7 vuotta...
Just nyt ottaa päähän. Voi kun pääsis viis-kuus vuotta ajassa taaksepäin.