Positiivisuusketju...
- Ketjun aloittaja Cool Mama
- Aloituspäivämäärä
hildamaija
Vauhtiin päässyt keskustelija
Vauvan pää kiinnittynyt, JEE 
rv 37+1. Ihanaa. Tuskien taival loppuu kohta. Olen niin kurkkuani myoten taynna vauvaa, etten jaksa edes ilostua vauvan liikkeista samalla tavalla kuin ennen. 
Jotain positiivista... Olen sailynyt tyokykyisena loppuun saakka. Ajattelin jaksaa viela tasan rv39 saakka eli 11.9. olisi vika duunipaiva. Oikein lasken paivia.
Ja miinukset. Sen huomaa minusta jo kilometrin paahan, etta mun paikka olisi oikeasti jo kotona. Olen jokaisen paivan jalkeen ihan puoliraato, kipuinen ja kiukkuinen, turvonnut lehma. Olen jo juhannuksesta saakka havennyt turvotusta niin paljon, etta olen kulkenut toissa pitkissa, suorissa housuissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut polvien kohdalle ylettyva suora hame (ja kaikki raskausmalliston suorat/kynahameet vain korostivat kaikkea kamaluutta.) Nilkat on pakko saada peittoon. Pukeutumisvalintani ei sinansa ole herattanyt ihmetysta. Sama jakkutakki menee edelleen. Ja sita paitsi kaikki miehet mun duunipaikalla pukeutuvat aina pitkiin suoriin housuihin, jopa elokuussa. Kotona paljastuu sitten karu totuus. Nilkkoja ei ole olemassa! Ja sukkien reunat ovat tehneet kipeet painaumat ihoon. Huh kuin rivo naky! 
Ja se henkinen puoli. Kun on kaiket paivat toissa niin tuntuu kuin ei olisi aikaa valmistautua henkisesti vauvan tuloon. Kaikki tarpeelliseksi katsomani vauvatarvikkeet kylla loytyy, mutta se ei tarkoita, etta olisin oikeasti valmistautunut vauvan tuloon. Minusta olisi ihana vain olla kotona, leipoa, opettaa sikiolle kehtolauluja, jotka se saattaisi tunnistaa synnyttyaan, laittaa kotia, neuloa vaikka vauvalle sukat (en tosin osaa neuloa, mutta ihan sama, voisin opetella) jne. Nyt kaikki on vain semmosta suorittamista ja kipuilua, etten ehdi kunnolla tunnistelemaan vauvan liikkeita vasta kun olen laittanut illalla sankyyn nukkumaann ja silloinkin olen niin uupunut, etta nukahdan heti.
Ja jos viela jotain positiivista hakee niin olen kaiketi paassyt suht helpolla raskauden suhteen. Olen osallistunut kaikkiin kontrolliultriin ja -verikokeisiin ja en ole pompannut mistaan kohtalokkaasta. Ainoa poikkeavuus on ollut raskausanemia, johon popsin rautaa, mutta en pida sita niin vakavana asiana. Tosin tajuan, ettei normaalisti sujunut raskaus normaaliarvoineen takaa tervetta, elavaa lasta. Mita tahansa voi viela tapahtua, kohtukuolema, synnytyksessa kuoleminen tai vammaantuminen tai jos vauvalla onkin jotain sellaista vikaa, mita ei voi huomata ultrissa tai verikokeissa... Koitan kuitenkin olla ajattelematta asiaa liikaa, muuten tulisin hulluksi. Tassa vaiheessa on vain pakko psyykata itsensa ajattelemaan, etta meille tulee vauva, tervetuloa.
Olen kuitenkin aika tunteellinen asian suhteen ja tunnen suurta myotatuntoa niita kohtaan, joilla on ongelmia raskaudessa. Ennen viimeinta ultraa istuin sydankayrilla pienessa huoneessa miehen kanssa kaksistaan ja pieni sydan taytti koko huoneen. Oltiin molemmat niin ihastuneita siihen aaneen ja mies nauhoitti tilannetta videolle ja sitten yhtakkia mulle tuli paha mieli kun ajattelin, etta milta minun tuntuisi istua tassa, jos vauvalla olisi todettu jotain vikaa sydamessa ja kuunnela sen pompintaa? Milta sellaisesta aidista tuntuisi?
Sellaisina hetkina tuntuu jopa itsekkaalta iloita omasta vauvastaan.
Ja toisinaan tuntuu muutenkin niin itsekkaalle koko vauvan tuloon valmistauminen. Vauvalla on kaikki mita se tarvitsee ja ehka jopa liikaakin, jos ajattelee vaatteita. Mun vauvalle kaikki on hankittu uutena ja kaikki lahjana saatu on uutta myos. Ja samaan aikaan sadat ja tuhannet lapset kuolevat hermomyrkkyihin tai tapetaan kaduille. Olen laittanut rahaa Syyriaan, mutta silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Olen paattanyt, etta sita mukaa kun vauva kasvaa ulos vaatteistaan, niin sen vaatteet laitetaan sellaisille, jotka niita kipeimmin tarvitsee. Tunnen kotikaupungistani humanitaarisen jarjeston, joka raahaa vaatteita Afrikkaan. Vaikka sinne siis.
Ja jotain positiivista viela. Onneksi on hyva puoliso, joka jaksaa olla lasna, jaksaa hoitaa kotia, tehda ruokaa ja ennen kaikkea on henkinen tuki. :)
Lopuksi kuitenkin pieni miinus. Voi kuinka minua arsyttaa se, jos valitan selka/lonkka/perse/mita-tahansa-kipua ja vannon oikein kiroillen, etta tama on oikeasti eka ja vika kerta kun olen raskaana... Niin sitten mies vain sanoo, etta miten voit sanoa noin, ma haluan viela tyton. Me siis odotetaan poikaa ja mies haluaa sen lisaksi viela tyton. (Olen kai joskus itsekin saattanut sanoa, etta haluan kaksi lasta, mutta se oli ennen koko tata ekaa/vikaa raskautta...) Ja oikeasti nuo huonoon hetkeen letkautetut tytto-kommentit saa mut hyppiin seinille ja tekis mieli motata sita nokkaan! 
Olen ihan varma, etta sitten kun mies tajuaa millaista vauva-arki oikeasti on, niin siihen loppuu haaveet toisesta lapsesta, hah.
Pahoittelen ajoittain sekavaa ajatustenjuoksua. Olen raskaana. :)
Jotain positiivista... Olen sailynyt tyokykyisena loppuun saakka. Ajattelin jaksaa viela tasan rv39 saakka eli 11.9. olisi vika duunipaiva. Oikein lasken paivia.
Ja miinukset. Sen huomaa minusta jo kilometrin paahan, etta mun paikka olisi oikeasti jo kotona.
Olen jokaisen paivan jalkeen ihan puoliraato, kipuinen ja kiukkuinen, turvonnut lehma. Olen jo juhannuksesta saakka havennyt turvotusta niin paljon, etta olen kulkenut toissa pitkissa, suorissa housuissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut polvien kohdalle ylettyva suora hame (ja kaikki raskausmalliston suorat/kynahameet vain korostivat kaikkea kamaluutta.) Nilkat on pakko saada peittoon. Pukeutumisvalintani ei sinansa ole herattanyt ihmetysta. Sama jakkutakki menee edelleen. Ja sita paitsi kaikki miehet mun duunipaikalla pukeutuvat aina pitkiin suoriin housuihin, jopa elokuussa. Kotona paljastuu sitten karu totuus. Nilkkoja ei ole olemassa! Ja sukkien reunat ovat tehneet kipeet painaumat ihoon. Huh kuin rivo naky! Ja se henkinen puoli. Kun on kaiket paivat toissa niin tuntuu kuin ei olisi aikaa valmistautua henkisesti vauvan tuloon. Kaikki tarpeelliseksi katsomani vauvatarvikkeet kylla loytyy, mutta se ei tarkoita, etta olisin oikeasti valmistautunut vauvan tuloon. Minusta olisi ihana vain olla kotona, leipoa, opettaa sikiolle kehtolauluja, jotka se saattaisi tunnistaa synnyttyaan, laittaa kotia, neuloa vaikka vauvalle sukat (en tosin osaa neuloa, mutta ihan sama, voisin opetella) jne. Nyt kaikki on vain semmosta suorittamista ja kipuilua, etten ehdi kunnolla tunnistelemaan vauvan liikkeita vasta kun olen laittanut illalla sankyyn nukkumaann ja silloinkin olen niin uupunut, etta nukahdan heti.
Ja jos viela jotain positiivista hakee niin olen kaiketi paassyt suht helpolla raskauden suhteen. Olen osallistunut kaikkiin kontrolliultriin ja -verikokeisiin ja en ole pompannut mistaan kohtalokkaasta. Ainoa poikkeavuus on ollut raskausanemia, johon popsin rautaa, mutta en pida sita niin vakavana asiana. Tosin tajuan, ettei normaalisti sujunut raskaus normaaliarvoineen takaa tervetta, elavaa lasta. Mita tahansa voi viela tapahtua, kohtukuolema, synnytyksessa kuoleminen tai vammaantuminen tai jos vauvalla onkin jotain sellaista vikaa, mita ei voi huomata ultrissa tai verikokeissa... Koitan kuitenkin olla ajattelematta asiaa liikaa, muuten tulisin hulluksi. Tassa vaiheessa on vain pakko psyykata itsensa ajattelemaan, etta meille tulee vauva, tervetuloa.
Olen kuitenkin aika tunteellinen asian suhteen ja tunnen suurta myotatuntoa niita kohtaan, joilla on ongelmia raskaudessa. Ennen viimeinta ultraa istuin sydankayrilla pienessa huoneessa miehen kanssa kaksistaan ja pieni sydan taytti koko huoneen. Oltiin molemmat niin ihastuneita siihen aaneen ja mies nauhoitti tilannetta videolle ja sitten yhtakkia mulle tuli paha mieli kun ajattelin, etta milta minun tuntuisi istua tassa, jos vauvalla olisi todettu jotain vikaa sydamessa ja kuunnela sen pompintaa? Milta sellaisesta aidista tuntuisi?
Sellaisina hetkina tuntuu jopa itsekkaalta iloita omasta vauvastaan. Ja toisinaan tuntuu muutenkin niin itsekkaalle koko vauvan tuloon valmistauminen. Vauvalla on kaikki mita se tarvitsee ja ehka jopa liikaakin, jos ajattelee vaatteita. Mun vauvalle kaikki on hankittu uutena ja kaikki lahjana saatu on uutta myos. Ja samaan aikaan sadat ja tuhannet lapset kuolevat hermomyrkkyihin tai tapetaan kaduille. Olen laittanut rahaa Syyriaan, mutta silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Olen paattanyt, etta sita mukaa kun vauva kasvaa ulos vaatteistaan, niin sen vaatteet laitetaan sellaisille, jotka niita kipeimmin tarvitsee. Tunnen kotikaupungistani humanitaarisen jarjeston, joka raahaa vaatteita Afrikkaan. Vaikka sinne siis.
Ja jotain positiivista viela. Onneksi on hyva puoliso, joka jaksaa olla lasna, jaksaa hoitaa kotia, tehda ruokaa ja ennen kaikkea on henkinen tuki. :)
Lopuksi kuitenkin pieni miinus. Voi kuinka minua arsyttaa se, jos valitan selka/lonkka/perse/mita-tahansa-kipua ja vannon oikein kiroillen, etta tama on oikeasti eka ja vika kerta kun olen raskaana... Niin sitten mies vain sanoo, etta miten voit sanoa noin, ma haluan viela tyton.
Me siis odotetaan poikaa ja mies haluaa sen lisaksi viela tyton. (Olen kai joskus itsekin saattanut sanoa, etta haluan kaksi lasta, mutta se oli ennen koko tata ekaa/vikaa raskautta...) Ja oikeasti nuo huonoon hetkeen letkautetut tytto-kommentit saa mut hyppiin seinille ja tekis mieli motata sita nokkaan! Olen ihan varma, etta sitten kun mies tajuaa millaista vauva-arki oikeasti on, niin siihen loppuu haaveet toisesta lapsesta, hah. Pahoittelen ajoittain sekavaa ajatustenjuoksua. Olen raskaana. :)
Nostan Littlered hattua sun töissä jaksamiselle, mä jäin kesälomille 2 viikkoa ennen suomalaisen lakisääteisen äippärin alkamista (ja sekin olisi alkanut 5 vkoa ennen LA:ta), ja näin jälkikäteen tuntuu, että ihan kreivin aikaan. Ja tämä siitä huolimatta, että mullakin on ollut aika helppo raskaus.
Jostain luin/kuulin muuten, että kaksi vuotta on aika, jolloin edellisen raskauden ja synnytyksen traumat ehtivät keskimäärin unohtua riittävästi, jotta tekisi mieli hankkia lisää lapsia. Tiedä sitten, kuuluisiko väittämä urbaanilegendaosastolle... :)
Jostain luin/kuulin muuten, että kaksi vuotta on aika, jolloin edellisen raskauden ja synnytyksen traumat ehtivät keskimäärin unohtua riittävästi, jotta tekisi mieli hankkia lisää lapsia. Tiedä sitten, kuuluisiko väittämä urbaanilegendaosastolle... :)
Minulla menee varmaan se 5 vuotta ennen kuin voin edes miettia uutta raskautta (ja en ole viela edes synnyttanyt)... 
Todennakoisesti tama jaa ainoaksi lapseksi. En vain ole tarpeeksi vahva ihminen. Ja joka tapauksessa on absurdia puhua toisesta lapsesta, jos se ensimmainenkin on vasta matkalla.
Todennakoisesti tama jaa ainoaksi lapseksi. En vain ole tarpeeksi vahva ihminen. Ja joka tapauksessa on absurdia puhua toisesta lapsesta, jos se ensimmainenkin on vasta matkalla. Mä nostan Littlered hattua sun lahjoiuts ajtuksille. Ihan mahtavaa, että haluat lahjoittaa vauvan tavarat niitä tarvitseville! Itsekin olen miettinyt paljon auttamista ja lukenut juttuja tukihenkilöksi ryhtymisestä ym.. Varmaan se kuuluu tähän raskauteen. Arvot on vähän muuttuneet, hyvällä tavalla! :)
Ja noista peloista.. On se outoa... Pienestä pitäen sitä on miettinyt: Koskahan sitten olen raskaana? Vai tulenko koskaan raskaaksi? minkähänlaista se oikein on? Miltähän minun lapsi näyttäisi? Minkälainen se olisi? jne.. Sitä on tavallaan odottanut ja siitä on haaveillut pienestä tytöstä asti.
No nyt sitten kun on raskaana, niin pää on täynnä pelkoja! Onko se terve? Pärjäänkö äitinä? Selviänkö synnytyksestä? Onko se nyt liikkunut ollenkaan? Jotain varmasti menee pieleen.. Olo ei olekaan niin onnellinen kun oli kuvitellut, vaan kaikki pelottaa ja huolestuttaa.
Mutta kyllä meidän vauvoilla käy lottovoitto,kun saavat syntyä tänne Suomeen! Täällä on hyvä terveydenhuolto, tuet ja äitiyslomat ym.. Me ollaan jo näin pitkällä raskaudessa, että jos jotain olisi pielessä, niin se olisi varmasti jo huomattu. Tsemppiä kaikille loppuodotukseen ja synnytykseen! Hyvin ne menee. :)
Ja noista peloista.. On se outoa... Pienestä pitäen sitä on miettinyt: Koskahan sitten olen raskaana? Vai tulenko koskaan raskaaksi? minkähänlaista se oikein on? Miltähän minun lapsi näyttäisi? Minkälainen se olisi? jne.. Sitä on tavallaan odottanut ja siitä on haaveillut pienestä tytöstä asti.
No nyt sitten kun on raskaana, niin pää on täynnä pelkoja! Onko se terve? Pärjäänkö äitinä? Selviänkö synnytyksestä? Onko se nyt liikkunut ollenkaan? Jotain varmasti menee pieleen.. Olo ei olekaan niin onnellinen kun oli kuvitellut, vaan kaikki pelottaa ja huolestuttaa.
Mutta kyllä meidän vauvoilla käy lottovoitto,kun saavat syntyä tänne Suomeen! Täällä on hyvä terveydenhuolto, tuet ja äitiyslomat ym.. Me ollaan jo näin pitkällä raskaudessa, että jos jotain olisi pielessä, niin se olisi varmasti jo huomattu. Tsemppiä kaikille loppuodotukseen ja synnytykseen! Hyvin ne menee. :)
On toi hurja mamma toi Littlered, mä en pystyisi jatkamaan täysipäiväistä työntekoa noinkaan kauan! Mutta ymmärrän, että mielummin viettää ne viikot vauvan kanssa sitten kotona. Paljon tsemppiä vikoille työpäiville!!!
Mäkin poden ajoittain huonoa omatuntoa kun me törsätään vauvan juttuihin paljon ja ostetaan just sitä mitä halutaan... Miehen sisko odottaa toista lastaan, yksin, ja elää tällä espanjan surkealla sosiaaliavulla ja saa parikymppiä viikossa ruokarahaa. Hänen vauvansa syntyy sektiolla pari viikkoa meidän LAn jälkeen. Mä oonkin kohdentanut osan shoppailuhimostani ostamalla heille tarvikkeita ja mies osti käytetyn vaunusetin heille. Musta on vaan niin ihana shoppailla vauvajuttuja ja se ketä niitä tavaroita sitten lopulta käyttää ei oo tärkeää. Muutenkin me aika pitkälti elätetään miehen siskoa ja hänen lapsiaan, niin jotain hyvää mekin saadaan aikaiseksi... Mutta siltikin tuntuu pahalta. Toisaalta sitten yritän miettiä itsekkäästi että oon opiskellut perse hiessä 20 vuotta ja sen takia saanut hyvän työpaikan ja palkan, niin miksi en saisi nauttia työn hedelmästä... Mutta on se vaikeaa varsinkin tässä maassa ja lähipiirissä kun todella köyhiä on aivan liikaa
Myös meillä mies on puhunut et kyl me toinen vielä hankitaan. Sisimmissäni tiedän kuitenkin et se kakkonen tulee aika nopeasti tän ekan jälkeen, mutta en todellakaan oo valmis miettimään uutta raskautta ja kaikkea tätä sirkusta siihen liittyen. Yksi asia kerrallaan!
Nyt jotain positiivista kun kerran tähän ketjuun kirjoitan :) Meillä kävi se valokuvaaja... siis mikä mua oikein vaivaa!?!? Se laitto miehen polvilleen mun eteen halaa ja pussaa mun mahaa ja katsomaan mua silmiin. No menikö siinä sitten pari sekuntia kun meikäläinen alkoi itkeä
Jotenkin se vain oli niin herkkä hetki et mul meni pasmat ihan sekasin 
Ja sit aloin kuvittelee että mies kosii, ja sehän vaan pahensi tilannetta. Just eilen mies puhu naimisiinmenosta ja mä sanoin et höpö höpö, mulle riittää et meil on rekisteröity parisuhde, et naimisiinmeno on vaan toinen nimi paperiin kun kumpakaan ei usko kirkkoon tai häihin. Eh.. nyt mä en tiedä mitä mä enää mietin!? Kuvaaja kumminkin otti paljon ihania kuvia meistä yhdessä ja miehestä mun mahan kanssa ja mä vaan nieleskelin kyyneleitä. No kuvista ei ainakaan tunnetta puutu! Toisaalta mulla on varmaan ripsarit ympäri naamaa :) Mutta oli tosi kiva kokemus (vaikka mä vihaan olla kameran edessä). Diiliin kuului uudet kuvat pari viikkoa vauvan syntymän jälkeen, saas nähdä millainen itkupilli mä oon sitten 
Mäkin poden ajoittain huonoa omatuntoa kun me törsätään vauvan juttuihin paljon ja ostetaan just sitä mitä halutaan... Miehen sisko odottaa toista lastaan, yksin, ja elää tällä espanjan surkealla sosiaaliavulla ja saa parikymppiä viikossa ruokarahaa. Hänen vauvansa syntyy sektiolla pari viikkoa meidän LAn jälkeen. Mä oonkin kohdentanut osan shoppailuhimostani ostamalla heille tarvikkeita ja mies osti käytetyn vaunusetin heille. Musta on vaan niin ihana shoppailla vauvajuttuja ja se ketä niitä tavaroita sitten lopulta käyttää ei oo tärkeää. Muutenkin me aika pitkälti elätetään miehen siskoa ja hänen lapsiaan, niin jotain hyvää mekin saadaan aikaiseksi... Mutta siltikin tuntuu pahalta. Toisaalta sitten yritän miettiä itsekkäästi että oon opiskellut perse hiessä 20 vuotta ja sen takia saanut hyvän työpaikan ja palkan, niin miksi en saisi nauttia työn hedelmästä... Mutta on se vaikeaa varsinkin tässä maassa ja lähipiirissä kun todella köyhiä on aivan liikaa
Myös meillä mies on puhunut et kyl me toinen vielä hankitaan. Sisimmissäni tiedän kuitenkin et se kakkonen tulee aika nopeasti tän ekan jälkeen, mutta en todellakaan oo valmis miettimään uutta raskautta ja kaikkea tätä sirkusta siihen liittyen. Yksi asia kerrallaan!
Nyt jotain positiivista kun kerran tähän ketjuun kirjoitan :) Meillä kävi se valokuvaaja... siis mikä mua oikein vaivaa!?!? Se laitto miehen polvilleen mun eteen halaa ja pussaa mun mahaa ja katsomaan mua silmiin. No menikö siinä sitten pari sekuntia kun meikäläinen alkoi itkeä
Jotenkin se vain oli niin herkkä hetki et mul meni pasmat ihan sekasin Ja sit aloin kuvittelee että mies kosii, ja sehän vaan pahensi tilannetta. Just eilen mies puhu naimisiinmenosta ja mä sanoin et höpö höpö, mulle riittää et meil on rekisteröity parisuhde, et naimisiinmeno on vaan toinen nimi paperiin kun kumpakaan ei usko kirkkoon tai häihin. Eh.. nyt mä en tiedä mitä mä enää mietin!? Kuvaaja kumminkin otti paljon ihania kuvia meistä yhdessä ja miehestä mun mahan kanssa ja mä vaan nieleskelin kyyneleitä. No kuvista ei ainakaan tunnetta puutu! Toisaalta mulla on varmaan ripsarit ympäri naamaa :) Mutta oli tosi kiva kokemus (vaikka mä vihaan olla kameran edessä). Diiliin kuului uudet kuvat pari viikkoa vauvan syntymän jälkeen, saas nähdä millainen itkupilli mä oon sitten Niin totta... Joskus olen miettinyt miten helppoo ja huoletonta Suomessa on tehda lapsia. Taalla tiedan pari tapausta, jossa lapset on otettu huostaan ainoastaan sen takia, etta aiti on jaanyt tyottomaksi ja ei ole ollut varaa maksaa vuokraa. Ja jos ei ole varaa tarjota lapselle kattoa paan paalle tai perhetta joka auttaisi, niin lapset on otettu huostaan ja aiti on jaanyt kadulle tai johonkin tuttavien nurkkiin pyorimaan. Suomessa taas kuka tahansa, opiskelija tai tyoton, voi ryhtya lapsentekohommiin ihan tosta vaan ilman pelkoa lapsen menetyksesta. Jos ei itsella ole rahaa niin sossu maksaa vuokran jne. Tai tietysti Suomessakin otetaan lapsia huostaan, mutta siihen on ihan eri syyt, vaikkapa huume- tai alkoholiongelmat (ja ihan hyvat syyt onkin!), mutta keltaan ei lahde lapset sen takia, ettei ole rahaa...
Asiasta toiseen. Minusta on otettu koko raskausaikana vain yhtena paivana kuvia masun kanssa. Se oli rv32 ja kuvat nyt ovat mita ovat, mutta ainakin niilla oli meille sellaista symboliarvoa, koska meidan haakuvat otettiin kaksi vuotta sitten kesalla samalla hiekkarannalla, missa nama kuvat, joissa olen bikineissa/sarongissa. Ja ero niihin haakuviin on huima! Haakuvissa painoin vain 54kg ja mekon korsettiosa vain korosti mun hoikkaa vyotaroa, mies sai melkein kammenensa mun vyotaron ympari, huh! Nyt vaikutin vain sellaiselta rannalle ajautuneelta maitovalaalta... Jopa kasvot ovat erilaiset kuin silloin. Haakuvissa hymyillessa kasvot olivat niin hoikat, etta niissa oli hienot uurteet. Nyt kuvissa nakyi vain kamala pallonaama ilman uurteita ja alkava kaksoisleuka. Miten voi ihminen turvota/lihoa jopa kasvoista???
Ihan kuin ois vain juonut olutta viikon putkeen.
En kuitenkaan heita kuvia roskakoriin, silla varmasti tulee viela joskus aika jolloin kuvia katsoo kaihoten ja muistellen.
Sitten joskus 30 vuoden kuluttua :)
Asiasta toiseen. Minusta on otettu koko raskausaikana vain yhtena paivana kuvia masun kanssa. Se oli rv32 ja kuvat nyt ovat mita ovat, mutta ainakin niilla oli meille sellaista symboliarvoa, koska meidan haakuvat otettiin kaksi vuotta sitten kesalla samalla hiekkarannalla, missa nama kuvat, joissa olen bikineissa/sarongissa. Ja ero niihin haakuviin on huima! Haakuvissa painoin vain 54kg ja mekon korsettiosa vain korosti mun hoikkaa vyotaroa, mies sai melkein kammenensa mun vyotaron ympari, huh! Nyt vaikutin vain sellaiselta rannalle ajautuneelta maitovalaalta... Jopa kasvot ovat erilaiset kuin silloin. Haakuvissa hymyillessa kasvot olivat niin hoikat, etta niissa oli hienot uurteet. Nyt kuvissa nakyi vain kamala pallonaama ilman uurteita ja alkava kaksoisleuka. Miten voi ihminen turvota/lihoa jopa kasvoista???
Ihan kuin ois vain juonut olutta viikon putkeen. En kuitenkaan heita kuvia roskakoriin, silla varmasti tulee viela joskus aika jolloin kuvia katsoo kaihoten ja muistellen.
Sitten joskus 30 vuoden kuluttua :)
elwwis
Satasella mukana keskusteluissa
Littlered: Kyllä ihminen voi turvota kasvoista ja siihen päälle vielä lihoakin. Mä vaan veikkaan, että ei meillä turvonneilla kauaa mene synnytyksen jälkeen kun turvotus alkaa sulamaan pois. :D Pidetään hyvä huoli ittestämme.
Positiivista tähän aamuun, että aamuyöstä kärvistely muutaman supistuksen kourissa.
Toivotaan, että tämä jatkuisi vielä. En nimittäin enää millään jaksaisi odottaa pikkuista saapuvaksi. 
Positiivista tähän aamuun, että aamuyöstä kärvistely muutaman supistuksen kourissa.
Toivotaan, että tämä jatkuisi vielä. En nimittäin enää millään jaksaisi odottaa pikkuista saapuvaksi. 
Se on sitte kohta lokakuu! IHANAA!
Ekassa ultrassa lasketuksi ajaksi saatiin 29. päivä, mutta kuukautisten mukaan se ois vasta 31. päivä. Oon eläny vähän molempien aikojen mukana. :)
Jee 39+0. Sen kuunniaks käytiin neuvolassa ja neuvolan täti sanoi, että vauvalla on jo tosi hyvä asento syntymisen kannalta! Eli saas nähdä, että pitääkö omat veikkaukset paikkaansa ja vauva syntyy muutaman päivän ennen laskettua aikaa. Sitä odotellessa!
Vihdoinkin saanu aikaa lepäilläkin vähän, kun on saanu suursiivouksen pois alta ja kaikki vauvantavarat pestyä ja laitettua valmiiks. Täytyy myöntää, että kyllä oli homma!
Vihdoinkin saanu aikaa lepäilläkin vähän, kun on saanu suursiivouksen pois alta ja kaikki vauvantavarat pestyä ja laitettua valmiiks. Täytyy myöntää, että kyllä oli homma!
