Täydellinen tyttäremme syntyi perätilassa 21.8. klo 13.44.
Synnytyskertomus:
Edellisenä päivänä ballongilla aloitettu käynnistys kypsytti kohdunsuun yllättävän hyvin, niin että seuraavan aamun rutiinitsekkauksessa (n. 16h säännöllisten ja yhä kivuliaampien supistusten jälkeen) olin jo niin auki että kätilö tunsi ehjät kalvot ja synnytyskanavaan laskeutuneen jalan. Ultrattiin nopeasti pepun sijainnin varmistamiseksi (jos sikiö olisi 'istunut' lonkkaluun päällä olisi menty suoraan kiireelliseen sektioon) ja sain ohjeeksi ottaa supistuksia vastaan mahdollisimman paljon pystyasennossa jotta myös peffa saadaan laskeutumaan synnytyskanavaan. Synnytyssalissa siirryin nopeasti ilokaasuun ja olo muuttui tosi tuskaiseksi, olin 8-9cm auki ja supistukset olivat lyhyehköjä mutta säännöllisiä ja voimakkaita. Pyysin epiduraalia juuri ennen sisätutkimusta, jossa pepun todettiin laskeutuneen hyvään kohtaan vaikka synnytyskanavassa oli myös yksi jaloista. Sikiön sydänäänet oli hyvät, mutta laskivat hieman aina supistusten aikana. Kalvot oli tarkoitus puhkaista tutkimuksen jälkeen ja minun olla ponnistusvaiheessa nelinkontin, mutta kalvot puhkesivatkin tutkimuksen aikana spontaanisti, ja yhtäkkiä alkoi tapahtua.
Vauvan jalka putosi täysin avautuneesen synnytyskanavaan klo 13.37 ja tunsin järkyttävän voimakasta ponnistamisen tarvetta. Lääkäri ehti sanoa että tästä alkaen kaikki sitten sattuu, ennen kuin työnsin pepun ja jalat ulos käytännössä yhdellä ponnistuksella ja samalla sikiön sydänäänet romahtivat kun liian lyhyt napanuora jäi puristuksiin. Lastentehon tiimi ja lisää lääkäreitä ja kätilöitä pelmahti paikalle ja leikkaussaliin laitettiin viesti mahdollisesti tulossa olevasta hätäsektiosta. Ponnistuttavat supistukset kuitenkin jatkuivat, joten puristin ja karjuin sikiön torson ulos, lääkärin auttaessa kädet synnytyskanavan läpi. Kohdunkaula oli alkanut supistua niin ettei sikiön pää mahtunut heti seuraamaan. En ole satavarma tapahtumien aikajärjestyksestä tämän jälkeen, mutta sain kohdunkaulaa puuduttavan pistoksen, ja minulle leikattiin eppari ja kohdunkaulaan kaksi vekkiä jotta pää saisi tilaa syntyä mahdollisimman nopeasti. Napanuora katkaistiin heti kun siihen päästiin käsiksi. Pienikätinen lääkäri onnistui kiertämään sikiön parempaan asentoon peräsuolen ja emättimen kautta tunnustelemalla, toisen painaessa vatsanpeitteiden päältä niin että vauvan pää saatiin synnytyskanavan läpi.
Tyttäremme oli syntyessään eloton, veltto ja valkoraajainen, mutta pulssi kuitenkin löytyi minuutin sisällä ulosotosta. En pystynyt tässä vaiheessa ajattelemaan muuta kuin vauvan vointia ja vuoronperään rukoilin että se jää henkiin ja kyselin agpar-pisteitä, mutta onneksi kukaan ei ehtinyt niitä minulle kertomaan. Vauva intuboitiin ja kiidätettiin vastasyntyneiden teholle ja pyysin puolisoani seuraamaan sillä aikaa kun jäisin saliin synnyttämään istukkaa. Tunnin ponnistelujen jälkeen kohdunkaula oli supistunut entisestään ja olin menettänyt sen verran verta, että minut passitettiin leikkaussaliin kirurgista poistoa varten. Yleisanestesia tuntui siinä vaiheessa jo oikein tervetulleelta. Kätilöt toistelivat minulle että olin tehnyt kaiken hyvin ja oikein, ja kai minulle kävi joku kertomassa että vauva oli alkanut hengittää itse intubointiputkea vastaan jo 7 minuutin jälkeen vaikka en sitä itse muistakaan.
Anestesiasta herätessäni olin tosi kipeä ja sekaisin. Yritin mm. kieltäytyä morfiini-tableteista etteivät ne vaikuttaisi pumpattuun rintamaitoon, vaikka valitinkin kipua jokaisella uloshengityksellä. Puolisoni kertoi että tyttäremme on elossa ja hänen tilansa oli vakaa, ja paikalla kävi useita lääkäreitä joiden puheista ymmärsin hänen olleen hapettomana sen aikaa että aivovaurio olisi mahdollinen. Joitakin tunteja myöhemmin minut kärrättiin sairaalasängyssö vastasyntyneiden teholle ja rinnalleni laskettiin pientä ja lämmintä nukkea muistuttava vauva, josta lähti putkia vähän joka suuntaan. Olin lääkkeistä niin pöllyssä että meinasin koko ajan vain nukahtaa ja yritin vannottaa puolisoa sieppaamaan vauvan jos pudottaisin sen.
Seuraavana aamuna heräsin virtsakatetrin kanssa ja kysyin puolisolta olinko ihan todella synnyttänyt edellisenä päivinä, ja oliko meillä oikeasti tytär. Seuraavina päivinä vauvan ja minun vointi lähti paranemaan harppauksittain, niin että olemme päässeet harjoittelemaan sen hoitoa perhehuoneessa 3. päivästä alkaen. Vauva ruokailee edelleen pääosin nenämaha-letkun kautta 3h välein, mutta merkkejä aivovaurioista tai muistakaan vakavammista vaivoista ei ole näkynyt. Ensimmäinen kunnollinen imuote löytyi vauvan 5. päivänä ja nyt saattaa imeä hyvin sujuneella ruokailukerralla jo puolet tarvitsemastaan maitomäärästä.
En tiedä vielä kauanko joudumme olemaan sairaalassa, mutta jonkinlainen vauvakupla on alkanut muodostua täälläkin, vaikka toki toiveissa on että vauva katsotaan mahdollisimman pian niin hyvävointiseksi että pääsemme kaikki kolme harjoittelemaan uutta arkea kotona - eilen oli ensimmäinen punnitus jolla vauvan massa oli alkanut karttua, ja nyt kuuntelen ensisängystä kuuluvaa tuhisevaa hengitystä ja odottelen alkaako ynähdyksiä tulla niin taajaan, että pikkuiselta olisi syytä tarkistaa vaipan tilanne (puoliso otti vetovastuun kahdelka ensimmäisellä yöherätyksellä) tai katsoa haluaako se rinnalle tai syliin.
Kiinnostaisi kuulla päädyitkö alatiesynnytykseen vai sektioon ja miten meni?
oli pää jo poraantunut niin tiukkaan lantioon.
En yhtään ihmettelisi, vaikka psyykkinenkin toipuminen ottaisi oman aikansa. Onneksi pikkuinen toipuu hyvin eikä merkkejä aivovauriosta löytynyt.