Tämä raskaus lähti niin nopeasti alkuun, että olen vieläkin jotenkin yllättynyt, ehkä hitusen järkyttynytkin tulevasta muutoksesta. Ei oikein päässyt edes yrittämään raskaaksi tuloa kun heti tärppäsi ekasta kierrosta. Jotenkin ajatteli, että menisi paljon pidempään kun ikää on, eikä mitään tietoa omasta hedelmällisyydestä ja on seurannut joitain tuttuja joilla mennyt vuosia, että saaneet lapsen, osa hoitojen kautta. Sitä on kuitenkin tähän ikään asti saanut määrätä omat tekemisensä ja aikataulunsa monta vuotta, ja nyt on sitten tiedossa, että huhtikuussa kaikki muuttuu, loppuelämäksi. Pelkään, että miten osaan hoitaa vauvaa, miten jaksan valvoa, osaammeko kasvattaa lapsesta hyvän ihmisen, saammeko tarpeeksi tukea. Ihan kaikki pelottaa! Jopa rahatilanne mietityttää. Mutta silti, tämä pikkuinen on meille tarkoitettu tulevaksi, mikäli tämä raskaus nyt loppuun asti kestää. Ja häntä tulemme kovasti rakastamaan.
Kyllä sitä koko ajan miettii, että onkohan siellä ketään, onko tämä tuulimunaraskaus, tai meneekö muuten kesken. Miettii, tuleeko lapsesta terve. Millainen hänestä tulee, minkä luonteinen, minkä näköinen. Tuntuu, kuin olisin lentokoneessa hyppäämässä laskuvarjohyppyä, peläten hyppäämistä, mutta tietäen, että hypättävä on tietyssä korkeudessa, ja sitten ei ole enää takaisin palaamista vaan täytyy luottaa, että se laskuvarjo sitten aukeaa ja pääsen turvallisesti maahan.
Meilläkin tätä raskautta yritettiin piiiiitkään ja aina pääsi itku kun menkat ne sieltä vain tulivat. Taustalla myös tuulimunaraskaus ja sekin pettymys nousi mieleen aina uuden kierron alkaessa. Siihen suruun aavistelin ainoaksi lääkkeeksi uutta raskautta, ja kyllä ehti ottaa todella lujille kun se antoi odottaa itseään näin kauan. Näin jälkeenpäin (jos nyt tässä vaiheessa voi jo niin sanoa..), tämä toisen lapsen yritysaika on ollut meidän elämässä yksi rankimmista vaiheista. 
Kylmäävä tunne iski heti, nytkö tämä menee kesken??!!? Mitään hälyttävää ei nyt sen koommin ole ilmennyt, mutta ei tuo ainakaan pelkoja hillinnyt. 
