Parisuhde vauvan syntymän jälkeen

Vitsi ihana keskustelu. Nyt pojat jumppaa mun päällä..... Ei oo kivaa! Pakko palailla myöh.kirjoittaa omia tuntemuksia ja lukea muiden hyvin!
 
Todellakin vauvan tulo maailmaan muuttaa parisuhdetta aika lailla. Meillä kyllä jää aikaa toisillemme, mutta kyllä vauva menee aina kaiken muun edelle. Mies ei oikein millään viihtyis koko päivää kotona vaan hänen on käytävä päivittäin tapaamassa kavereitaan ja huomaan sitten kotona yksin päivän ollessani etten kerkiä tekemään mitään omia juttuja. Jatkoin opiskeluja heti vauvan syntymän jälkeen, jotta valmistuisin ensi vuoden syksyllä yhtä aikaa muiden kanssa, joten oman ajan sovittaminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta. Mies kun ei oikein osaa helliä vauvaa ja saamaan sitä rauhoittumaan ja siksi usein hän kiikuttaakin lapsen minulle juuri kun olen saanut oikaistua koivet ihanasti ja alkaa opiskelemaan. :confused:
 
Kyllä vauva muuttaa parisuhdetta, mutta miten paljon riippuu kyl omista valinnoista. Ehkäpä tärkein onse arjen jakaminen. Arki nyt vaan jaaetaan erillailla ja vauvan ehdoilla. Kun vauva syntyy niin se on on kyllä haastavaa aikaa, mutta toisaalta menee nopeasti ja haikein mielin muistelee nyt. Kun ei saada hoitajaa niin leffailta tai vaikkapa lasten päikkäreiden aikaan yhteinen teehetki tuntuu välillä ylelliseltä. Mulle itselleni on ollut tärkeää, että on sama kasvatusarvo ja se kyllä helpottaa arkea.
 
Me oltiin oltu yhdessä 5 v ja naimisissa alle vuos kun vauva syntyi. Se heitti kyllä kaiken niin päin pyllyä kuin vain voi. Meillä oli varmaan ihan eri odotukset vauva-ajan suhteen, mies ei tajunnut miten ahdistavalta musta tuntui ja miten psyykkisesti rikki mä olin kun en viikkoihin nukkunut kuin tunnin putkeen. Elämä tuntui ihan kidutukselta.

Ei-niin-yllättäen mulla todettiin myös synnytyksen jälkeinen masennus, jota mies ei pystynyt oikein käsittelemään. Mä olin odottanut enemmän tasa-arvoisuutta mutta mies jatkoi elämää niinkuin tähänkin asti. Odotti mun hoitavan lapsen ja kodin, vaikka siihen asti mullakin oli ollut ura ja oma elämä.

Mun teki ekan vuoden aikana heittää pyyhe kehään monen monta kertaa, mutta oon luvannut itselleni että ekan vuoden aikana ei erota. Onneks ei erottu, nyt on pikku tytölle tulossa veli tai sisko, ja äiti ja isikin on taas löytänyt yhteistä sävelmää. Mut on kyllä rankin vuosi ikinä takana.
 
Muoks. Älypuhelin ja sen älykäs käyttäjä...toistan taas itseäni :)
 
Muokattu viimeksi:
Meillä ennestään yksi lapsi ja meillä ainakin tunteet heittelehtivät enemmän (ainakin mulla, heh), mutta sillähän sitä aina huomaa kuinka toista rakastaa.. :) Viha-rakkaussuhde :Heartred ja siis mä oon oikeesti niin huono olemaan vihanen, että repeen nauramaan jos koitan jostain valittaa tai olla vihanen... Go me ! ^^
 
Tuutikin tarina oli hyvin henkilökohtainen. Rohkea nainen, kun uskallat jakaa tarinan meidän kanssamme!

Jäin miettimään, miten ikä vaikuttaa suhteen laatuun ja ongelmista selviämiseen vauvan syntymän jälkeen. Tietenkin ihmisiä on erilaisia, eikä aina voi todellakaan sanoa, että nuoret hölmölevät tai muuta. Itse olen kuitenkin ensimmäisen lapsen syntyessä lähempänä kolmekymmentä kuin kahtakymmentä. Elämä on vakiintunutta ja tasaista. Mietin, mitä etuja siitä on ja toisaalta mitä haittaa.. Minkälaisia kokemuksia teillä on, jotka olette saaneet ensimmäisen lapsen jo hieman vanhempana?
 
Nimimerkin takaa on huomattavasti helpompi puhua,kuin se että oma etu ja sukunimi näkyisi. :) Mutta nykyään kyllä pystyn näistä asioista puhumaan niinkuin ne ovat olleet. Karua,mutta totta ja juuri se että ihminen on luotu antamaan myös anteeksi itselleen. :) Ja elaffy,uskon että "vanhempi" ihminen on jotenkin aina valmiimpi vauvan tuomaan arkeen,jos siihen kukaan nyt pystyy valmis olemaan..:) mutta tosiaan ikähän on vain numeroita,itse pidän tärkeimpänä näin kokemuksen pohjalta sen että on hyvä parisuhde,voidaan puhua asioista niinkuin ne ovat,muut tulevat sitten arjen mukana ja sitähän ei voi kukaan sanoa mitä se arki tuo tullessaan. :p
 
Mun mielestä iällä ei oo MITÄÄN merkitystä. Sen voi toki aatella niin, että nuoret on niitä holtittomia koska ei oo vielä ehtiny karttua niin paljon elämänkokemusta, tekee vielä mieli mennä ja rellestää, ei oo välttämättä koulutusta, vakitöitä eikä talous turvattu (mut rehellisesti, kuin monella talous on täysin turvattu tänä päivänä?) mutta sit siinä on myös se kääntöpuoli että vanhempana ekan lapsen saaneet on elelly sitä elämää omaan tahtiin jo niin kauan, että kaikista talousseikoista ja elämän tasapainoisuudesta huolimatta vauvan saapuminen on hirvee järkytys. Ja nyt seuraa YLEISTYS: Eräissä ryhmissä oon huomannu että ne on just ne 30v. -> joilla on suurin stressi omasta ajasta ja yhteisestä ajasta. Just ne vanhimmat on pistäny vauvaansa hoitoon tosi pienestä, tosi usein ja pitkiksi ajoiksi, että "jaksaa olla parempi vanhempi" ja ovat sitten lopulta kuitenkin eronneet ennen ku lapsi on ehtiny kahta täyttää. Nuoret porskuttaa :wink

Ite oon 32 ja sain esikoisen kolmekymppisenä, meillä menee ihan hyvin, eli toi äskeinen oli tosiaankin yleistys eikä sitä pidä kenenkään ottaa kiveen kirjotettuna.
 
Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes 10-vuotta ennenkuin esikoisemme syntyi ja olemme 30-vuotiaita. Suhteessamme olleet vastoinkäymiset voi laittaa nuoruuden piikkiin; piti kokeilla tietyllä tavalla suhteen rajoja ja pystyä toteamaan, että tämä ihminen on juuri se kenen kanssa haluan olla. Ja nämä vastoinkäymiset tapahtuivat siis ennen lapsen hankintaan. Lapsi tuli ajankohtaiseksi vasta, kun suhde oli vakiintunut rauhallisiin uomiinsa. Ensimmäisen kerran kyllä puhuttiin lapsista ensimmäisen seurusteluvuoden jälkee (ennen pahimpia myrskyjä). Jos olisimme parikymppisinä suhteemme myrskyihin lapsen hankkineet, emme välttämättä olisi päässeet yhdessä tänne asti. Eli meille lapsen hankinta "vanhemmalla" (ei niinkään ihmisen elinkaaressa, vaan biologian antamalla mahdollisuudella lisääntyä) oli parempi. Mutta mielestäni ei voi yleistää, että nuoremman valmiudet vanhemmaksi olisi huonommat. Ihmiset, parisuhteet ja vauvat on niin erilaisia.
 
Pakko kyl tohon ikäasiaan kommentoida: kyllä nuoret äidit ottaa iisisti äitiyden. Ja mä nyt lähinnä puhun 20-25 äidiksi tulleet. Heil on ehkä sellanen arkeen heittäytyminen, kun taas vähän vanhemmilla 30-40 v saattavat ottaa enemmän stressiä vauva-arjesta ja ehkä kokea myös vanhemmuuden "raskaaksi". Mutta oli rento tai ei, olisi Stressiä taikka ei, nuori tai jo kokenut, kyl silti jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen.

TOI OLI SIIS HYVIN YLEISTÄMISTÄ enkä halua kenellekkään mielipahaa aiheuttaa. Mutta tää oli nyt lähinnä mun mielipide, mitä oon omien työkokemuksien kautta huomannut.
 
Toi arkeen heittäytyminen on just varmaan aika isossa roolissa tossakin, mitä ite hain takaa. Ja sit noin muutenkin kyllähän nuoret jaksaa paremmin, vertaa nyt vaikka johonkin baarissa riekkumiseen niin eihän se ollu päältä parikymppisenä temppu eikä mikään, mut ei kyllä enää jaksais vaikkei lasta oliskaan.
 
Itse olin 29 esikoisen syntyessä. Luulen että nuorempana olisin osannut ottaa asiat rennommin kun "ei olisi tienyt mitä pelätä". Toisaalta mukavasta dinkku-elämästä luopuminen ei olisi tuottanut vierotusoireita ja mukana tulleita hankaluuksia jos sitä ei olisi ehtinyt viettää jos olis hankkinut lapset jo nuorempana esim. opiskeluaikana... Pohdintojahan nämä ovat, ei löydy ainakaan meikäläisen komerosta sellaista kristallipalloa joka kertois :)
Kaiken kaikkiaan en usko että on olemassa mitään universaalia totuutta, kaikille sopivaa ikää tai tilannetta lasten hankinnalle. Itse en olis nuorempana olis ollut valmis. Pitää vaan kuunnella itseään ja olla itselleen lempeä (ja kumppanille myös) :)
 
Esikoisen synnyttyä pari suhde puhkesi uuteen kukkaan :) kaikki meni onnellisesti ja ihanasti. Tiisen lapsen synnyttäminen oli sit päin vastoin, melkeinpä ero tuli. Saa nähä miten kolmannen kohslla käy :D
 
Parisuhde on muuttunut hyvin vähän. Ensimmäinen tunne, mikä oli vauvan synnyttyä, jäi kyllä mieleen: kuinka rakkaus syveni miestä kohtaan. Sen avulla on varmaan jaksanutkin kaikki "perkeleen ärsyttävät" asiat. Väsymyshän se pahin alkuun on. En kyllä tiedä, miten olisin yksin selvinnyt kolmen kuukauden koliikista. Pysy oma pää kasassa, kun kaks sitä huutoa kuunteli.

Nyt oon jo etukäteen ajatellut, että tammikuu 2016 vauva on puolvuotias, ni sit helpottaa ja paljon! jo 4kk-ikä alkaa helpottaa vähän. Oon varautunut siihen, et ens vuonna en kesäkuun jälkeen tee yhtikäs mitään kodin ulkopuolella, mut siitä se taas sit lähtee :) Tää ikäero on niin jäätävän pieni, et se kyl jo huippaa etukäteen vähän. :D
 
Meillä esikoinen on ollut niin helppo ja ihana ettei meidän parisuhde ole muuttunut mihinkään, muuta kuin vankemmaksi. Mieheni oli suhteen alusta asti valmis lapsiin, minä taas en. Pelkäsin parisuhteen puolesta, oman ajan puuttumisesta ja omasta jaksamisesta. Jännitin myös sitä että näkeekö mieheni minut raskauden ja synnytyksen jälkeen pelkästään "äiti-hahmona", eikä niinkään naisena. Mietin että mitä jos tämä kipinä kaikkoaa unohduksiin ja on vaan vauva-arki, eikä muuta. Onko meillä ikinä aikaa olla kahdestaan ja nauraa vielä hölmöille jutuille..?
No, olin väärässä. Tottakai suhde muuttuu lapsen myötä. Täytyy joustaa ja suunnitella enemmän yms. Vauva menee kaiken edelle. Mutta se ei haittaa, koska se on sitä mitä me molemmat halutaankin. Meidän suhde voi hyvin, koska huomioimme toisiamme arjen pienillä teoilla, villeillä tekstareilla :D ja nautimme perheenkeskeisestä ajasta. Kun poika menee nukkumaan, käperrymme yhdessä sohvalle ja keskustellaan päivän tapahtumista jne.

Kyllä mua silti jännittää tämän kakkosen kanssa et mites se nyt muuttaa suhdettamme, kuinka väsynyt mahdan olla jos valvon yöt vauvan kanssa ja herään aamulla aikaisin esikoisen kanssa. Missä vaiheessa päivää äiti hengähtää, jos mieheni tekee pitkää päivää töissä?! Puuh... No eiköhän kaikki kuitenkin järjesty, niinkuin ennenkin :)
 
Tässä h-hetken lähestyessä on alkanut ajoittain tulemaan fiiliksiä, että mitens me sitten vauvan syntymän jälkeen.

Jaksetaanko tehdä toisillemme sitä aikaa? Viekö se vauva kaiken mielenkiinnon? Onko meillä oikeasti mitään muuta puhuttavaa sen jälkeen? Muistaako sitä tehdä toiselle niitä pieniä asioita, joita tähänkin asti? Erottaako se vauva meidät toisistamme? Osaako sitä väsyn keskellä arvostaa toista ja vielä näyttää se? Miten läheisyys? Miten mun muuttunut kroppa vaikuttaa mun itseluottamukseen ja meidän väliseen kanssakäymiseen?

Vaikka osa on kovinkin ahdistavia ajatuksia, niin koen, että näitä on hyvä välillä miettiä. Eipä oo sitten ehkä liian ruusuista kuvaa tulevasta.
 
Täällä timantti mietitty ihan samoja asioita ja miehelle kerran jo raskaus aikana purkaannuin ku alko niin paljo pelottamaan ja ahistamaan että entä jos en kelpaakkaan hänelle enää sitten. Nyt vaan pakko mennä päivä kerrallaan ja luottaa siihen että ei se tosta mihinkään katoa. Ja kyllä hän niin ihanasti tarkistaa mun haavan vointia, huolehtii minusta että minä jaksan ja yleensäkkin yrittää välillä antaa aina pieniä ihania asioita. Käsi kädessä kävely oli ihanaa pitkästä aikaa. :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top