mielialavaihtelut ja pelot

eloäiti90

eloäiti90

Satasella mukana keskusteluissa
Elomammat 2017
Hei!

Toivottu raskaus, mutta silti lähes päivittäin pelottaa ja ahdistaa tuleva elämänmuutos. Miten käy parisuhteen? Entä alkava urani? Onko lapsi terve? Onko minusta äidiksi? Teenkö samoja virheitä kuin vanhempani? Stressaan vielä muutenkin ihan mielettömästi, miten vanhempani suhtautuvat tähän...heidän tuki tulisi kuitenkin olemaan tilanteessa kuin tilanteessa erittäin tärkeä. Onneksi on ihana mies. Mutta silti tulee niitäkin hetkiä, kun olisin melkein valmis peruuttamaan koko homman. Minä, jolla takana keskenmenon aiheuttama suru ja pelko siitä, onnistuuko raskaus koskaan. Nytkin takana vasta 7 raskausviikkoa, mitä vain voi siis tapahtua.

Onko tämä olo hormonimyrskyn tuotos ja vaihtuvatko tunnelmat raskauden edetessä? Pelottaa mahdolliset masennukset myös synnytyksen jälkeen :sad001
 
Meillä on 1 ennestään, joten parisuhdeasiat ei pelota tai tulevaisuus. Todella monella tulee olemaan tai on joskus lapsia. Alku aina hankalaa, mutta nyt poika 2,5v ja elämä on kyllä ollut ihanaa :) oli ekan vuoden aikana riitaa, talousongelmia, mulla oman itseni kanssa ongelmia muutoksen kehossa ym. Mutta toisella kierroksella tietää jo, että kaikesta selviää !

Tässä raskaudessa taas osaan pelätä kaikkea. Keskenmenoa, välillä sairaalloisesti käyn vessassa tarkistaa tuliko verta. Ollaan käyty varhaisultrassa ja siellä kaikki oli kuin pitää. Silti mieli ei ilmeisesti rauhoitu ennen rv12. Vammaisuutta tai jtn että raskaus pitää keskeyttää. Mä en erikoisest edes ajatellut mitää, mutta jotenkin nyt tietää ja on lukenut niin paljon lapsista, vauvoista ja raskaudesta , että ihan hirvittää mitä kaikkea on olemassa. Ei voi sanoa, kun TIETO LISÄÄ TUSKAA :D
 
Kyllä, tieto lisää tuskaa...itse työskentelen vielä alalla, jossa kohtaan paljon lapsia, joilla on todettu kehitysviive/-poikkeamia. Paljon tsemppiä ja jaksamista sinnekin :Heartred
 
Mulla ollu kokoajan hyvin ristiriiraiset fiilikset kaikesta. Välillä on et ompa ihanaa ja toisessa hetkessä en vaan osaa käsittää koko asiaa, vaikka lapsia on jo kolme. Viime viikko meni todella niin ettei kerennyt juuri ollenkaan uhraamaan ajatusta raskaudelle, joulu kiireet, isommat lapset ja näin vähäiset viikot varmaan osittain syynä. Mutta kyllä mulla edellisissäkin raskauksissa on tullut hetkiä että apua mihin on tullut ryhdyttä, vaikka toivottuja kukin ovat olleet. Uskon niiden tunteiden johtuvan juurikin uuden tuntemattoman pelosta ja hormooneista.
 
Just niin. Ja pelkoa aiheuttaa myös se, ettei asioihin juuri itse voi vaikuttaa (paitsi mahd. terveet elämäntavat). Pitäisi osata luottaa, että elämä kantaa ja kaikkeen kai sopeutuu? Tänään ollut ok päivä, mutta eilen tuli väännettyä itkua ja sätittyä itseä.
 
Vierailen tuolta heinäkuisista ja itellä viimeviikot vaivannut paljon toi tulevaisuuden pelko ja onko musta sittenkään äidiksi ba ei tästä tuu mitään ja miten käy parisuhteen ja entä jos en rakastakaan vauvaa.... ja onko mulla koskaan enää omaa elämää.. sitten seuraavana päivänä onkin maailman onnellisinta olla raskaana ja varma tunne että näin sen pitääkin olla.. ihme ristiriitaisia fiiliksiä..
 
Kyllähän kaikkeen tottuu ja ihan varmasti asiat menee hyvin.( jos sinne asti päästään) vaikka varmasti tulee syntymän jälkeen niitä epätoivon hetkiä kun tuntuu ettei osaa mitään ja mikään ei onnistu. Itse ainakin tullut huomattua että parisuhteen kannalta ensimmäinen vuosi on pahin ja se on toistunut joka kerta onneks vähenevästi.
 
Itse olen kanssa pohtinut että miten käy parisuhteen, kun tosiaan ei ole kauhean pitkä suhde takana tuon kanssa 4-5kk.. Ja koska tuo mies, ei alunperin vielä olisi lapsia halunnut, mutta ei myöskään ollut abortin kannalla. Ku alussa kysyin, että mitä hänen mielestään pitäisi tehdä..

Ja oon huomannu että ite on paljon herkempi nyt ollu, itkeny tai meinannu ainaki itkeä pikkujutuista, ja kiukutellut paaaljon enemmän o_O
 
Itsellä sama homma tosin sillä erotuksella, että mies on ihan innoissaan isäksi tulemisesta ja on siitä unelmoinut jo pitkään. Mutta eihän sekään parisuhdetta välttämättä pelasta. Hän on muutenkin stressitilanteissa helposti tulistuvaa sorttia ja itsekin olen todella kovapäinen, osaan myös provosoinnin taidon vähän liiankin hyvin:D nyt täytyy sitten opetella puolin ja toisin hölläämään ja vetämään yhtä köyttä, jos mielitään pariskuntana pysyä - niin iso muutos lapsen syntymä kuitenkin on.
 
Pelot varmaan kuuluu asiaan!

Itse olen aina vähän huolimykkyrässä, jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö myllertää taustalla mutta aika hyvin sen jo hallitsen. Pelottaa tällä hetkellä ihan eniten keskenmeno ja tuulimuna, sitten varmaan siirryn järjestyksessä seuraavaan eli siihen, onko lapsella ongelmia. Parisuhde selviää ihan varmasti, ollaan tosi rauhallinen ja pitkään yhdessä ollut pari, lasta on toivottu pitkään.. mutta selvitäänkö mitenkäänpäin jos lapsella on jokin vakavampi hätänä?

Ihan arkiruljanssin muuttuminen pelottaa vähän kanssa.
Eiköhän kaikesta selviä.

(Itken silti ihan kaikelle ja koko ajan.. :D Vähän kuin olisi lievempi versio PMS:stä menossa ja ihan kaikki on kauhean liikuttavaa.. huoh.)
 
Olettepas ehtineet ajatella pitkälle. Itse en osaa vielä kuvitella tulevaa äitiyttä tai millaisen muutoksen vauvantulo tuo elämään.

Omat pelot liittyvät vielä täysin raskauteen ja alkion selviytymiseen. Vaikkakin varhaisultrassa on käyty ja kaikki näytti hyvältä niin siitä pari viikkoa eteenpäin alkaa uudelleen huolestumaan. Olen kans lukenut niin paljon kkm:stä ja lähipiirissä keskenmenoja myös. Pelko tuntuu olevan välillä jopa ihan sairaaloinen :sad001
 
Meillä kyseessä on toivottu raskaus, mutta raskautuminen tapahtui yllättävän nopeasti ja olimme molemmat jotenkin järkyttyneitä raskaustestin jälkeen. Itsellä iski paniikki ja pelko että osaanko olla äiti ja osaanko sopeutua elämänmuutokseen. Sitten paniikki meni pois ja olenkin ollut ihan innoissani. Nyt sitten pelkään vähän väliä että alkiolla ei olekaan kaikki kunnossa ja mitä jos menee kesken jne. Mieliala vaihtelee todella paljon, mutta kai se on normaalia tässä tilassa.
 
Myös täällä pelko lähinnä siitä, onko siellä ketään tai sykkiikö siellä sydän tai onko jatkanut kasvamistaan. Varsinkin, jos oireiden puolesta helpompi päivä. Mies pelkää sitä ehkä enemmän ja kyselee, milloin voi olla täysin varma, että vauvan saamme. Mutta olemme päättäneet, että iloitsemme nyt tästä ja jos jotain tapahtuu, niin murehditaan sitä vasta sitten.

Juuri eilen totesin, että ei oikein ole vielä sisäistänyt täysin, että muutaman hassun kuukauden jälkeen, meitä on kolme. Vaikka lapsesta olemme puhuneet pitkään ja yritimme keväästä asti. Eli ei ole mikään yllätys.

Äitiys, elämän muutos ja sen vaikutus parisuhteeseen ei vielä ainakaan pelota. Aika luottavainen mieli.
 
Mua pelottaa välillä että onko kauheaa esikoista kohtaan että toinen tulee näin pian... että kokeeko hän ihan traumaattisena että toinen vauva on äidin rinnalla jne.. On siis 1v4kk kun ois laskettuaika. Haluaisin hänetkin pitää äidin vauvana vielä :Heartred

Lisäksi tietty huolettaa että pysyyhän tämä varmasti mukana, vaikka eilisessä ultrassa olikin kaikki hyvin.

Onhan toki arkikin rankkaa kahden lapsen kanssa... Voi olla ettei sitä omaa aikaa tai kahdenkeskistä aikaa tahdo löytyä jos esim lasten nukkumiset ajoittuu eriaikoihin... Mutta lyhythän tuo pikkulapsivaihe kumminkin on! Uskon että parisuhde kestää vaikka huonosti nukutut yöt, ajanpuute ja kasaantuvat kotityöt toisivatkin äkäilyä ja ärsytystä :)
 
Minuakin pelottaa keskenmeno kun olen sellaisen aiemminkin kokenut ja onhan mielessä käynyt myös se, että jos täytyykin keskeyttää kehityshäiriön vuoksi. Välillä ajattelen myös, että miten pärjään kahden kanssa. Viime raskaudessa pelot kuitenkin hävisi suurimmaksi osaksi kun maha ajoi kasvaa ja liikkeet tuntua, joten sitä odotellessa ☺
 
Itselläni liittyy tällä hetkellä pelot eniten siihen, että onko tuolla mun mahassa edes ketään elävää tai onko edes oikeassa paikassa? Minä kun en ole vielä ultraan päässyt ollenkaan.. Ja pelottaa muutenkin, että meneekö kesken. Samanlainen pelko mulla oli esikoisen odotusaikana ja helpotti vasta sitten, kun vauva alkoi mahassa potkimaan ja liikkumaan. Ja kyllä minä oon välillä miettinyt ihan tulevaisuuttakin siltä kantilta, että miten tuun pärjäämään kahden alle 2-vuotiaan lapsen kanssa, mutta toisaalta tämä nykyinen raskaus oli oikein toivottu ja haluttu, ettei tämä toinen lapsimitenkään "vahinko" ollut. Ja toki pelottaa moni muukin asia, mutta tässä menisi koko päivä, jos niitä asioita alkaisin listaamaan.. :grin
 
Mulla kans vähän samanlaisia asioita mietinnässä. Meillä siis esikoinen tulee olemaan vähän vajaa 1v 9kk, kun vauva syntyy. Mietityttää, että pystynkö antamaan huomiota esikoiselle niin paljo kun vaatisi, on nimittäin vielä aikalailla äidin sylivauva vaikka ikää on jo päälle vuosi. Myös oma jaksaminen mietityttää ja arki kahden pienen kanssa.
 
Ruusa, ei oo mitään syytä huoleen sen suhteen että eka kokis jäävänsä varjoon! Meillä on ekalla ja tokalla 1v3vkoa ikäeroa eikä ollu minkäänlaista mustasukkaisuuttakaan :)
 
Mandah sanoi:
Ruusa, ei oo mitään syytä huoleen sen suhteen että eka kokis jäävänsä varjoon! Meillä on ekalla ja tokalla 1v3vkoa ikäeroa eikä ollu minkäänlaista mustasukkaisuuttakaan :)
Click to expand...

Ihana kuulla tuollaisia kokemuksia :)
Tosiaan voi olla että useimmilla ne mustasukkaisuudet on pahimmillaan vähän isompina...
 
Mä en myös osaa pelätä vielä sitä itse äitiyttä ja miten vauvan kanssa selvitään. Nyt vaan huolestuttaa tää oma oireettomuus ja onko siellä ketään. Kävin ultrattavana viikolla 5+3 ja siellä näkyi joku pussi ihan oikeassa paikassa ja kuulemma näytti siltä kun päivien puolesta voi odottaakin. Puolitoista viikkoa vielä toiseen ultraan jossa pitäisi näkyä syke ja pelottaa ettei näykään. Meillä tämä ensimmäinen sai ihan luvattoman helposti alkunsa ja pessimismi nostaa päätään, että eihän tämä nyt oikeasti voi näin helposti mennä.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top