Elizabeth
Jostain jotain jo tietävä
ALKUPERÄINEN: tinkerbell84
Elizabeth, ymmärrän kyllä tuon sun ajatusmallin. Mutta toivotaan kuitenkin, että se ei ole niinkään kirjaimellisesti se vauvamaha, joka sun olon on saanut kohentumaan, vaan pikimminkin se mitä se masu edustaa. Jospa se hyvä olo jatkuisi sen masun ulkoistamisenkin jälkeen[:)] On kuitenkin mahtavaa, että pystyt nauttimaan olostasi ihan raskauden loppuun saakka, monelle se on jo kovin hankalaa [:)] Voisiko olla että sun appivanhempasi eivät niinkään ajattele taputtavansa sun vatsaasi, vaan ennemminkin tunnustelevansa tulevaa lastenlastansa, joten he eivät todennäköisesti edes ajattele loukkaavansa sua niin tehdessään. Joskus ihmisten on oikeasti vaikea nähdä se äiti siellä mahan takana ja tajuta, että niin kauan kuin se vauva on siellä mahassa, se on toisen ihmisen yksityisaluetta[:)] Mitäs jos taputat heidän mahaansa takaisin?[:D]
Ilmaistaanko näin, että seitsemän vuoden anoreksiahelvetti ei parane sillä, että saan syliini ihanan ihmeen, jota rakastan tuon ukkokultani ohella yli kaiken. Vaan se alkaa paranemaan vuosien kovalla työllä mutta ensin pitäis uskaltaa ottaa ensimmäinen askel siihen kovaan työhön eli uskaltaa parantua, uskaltaa päästää ruutineista irti ja ennen kaikkea uskaltaa päästää sairaudesta irti, joka on samaan aikaan paras ystävä ja pahin vihollinen. Sen jälkeen voisi olla realistista tulla sinuiksi itseni kanssa ensimmäistä kertaa voisinko sanoa ikinä sillä ennen sairauttakaan en sitä jaloa taitoa tainnut oppia.
Tästä syystä tämä tunne raskausmahan ansiosta kun jokseenkin oon alkanut hyväksymään ulkonäöllisesti itseäni vaikka on tietysti aikalailla päivittäin niitä ahdistushetkiäkin kun tekisi mieli leikata veitsellä irti kaikki se ylimääräinen. Pelkään miten käy synnytyksen jälkeen: vajoanko vai nousenko. Sillä se on pelkästään kiinni musta -ei siitä miten paljon rakastan miestä ja lastani tai miten paljon vihaan satuttaa sairauden kautta läheisiäni.
Ehkä ymmärrätte hieman, ehkä ette sitäkään mutta niinhän se menee: tätä sairautta ei pysty ymmärtämään ellei itse ole tai ole ollut sen syövereissä. Tällä meinaan mm. sitä, että on helppo sanoa mitä mun pitäisi tehdä ("syö" "parane" "ole normaali" "hae apua" "kyllä se siitä kun lapsen saa syliin" jne.) mutta todellisuudessa: paraneminen vaatii vuosien kovan työn, joka on täynnä epäonnistumisia mutta niiden jälkeenkin pitää vaan uskaltaa nousta. Yksin, sillä kukaan muu ei sitä puolestani voi tehdä.
Ja mitä tuosta nauttimisesta tulee niin kuten sanoin: fyysisesti on jatkuvasti ollut huono olo jo useita kuukausia. Päivittäin maha on jatkuvalla soitolla kipeä ja joskus ei voi muuta kuin maata sängyssä. Verenpaine ja hemoglobiini näyttää (liian) alhaisia lukemia eli pystyssä pysyminen ilman pyörtymisen tunnetta on vaikeaa -saati sitten jos haluaisi tehdä jotakin. Mutta noistakin huolimatta se tunne kun ensimmäistä kertaa voi katsoa peiliin edes siedettävällä silmällä ja joskus jopa hyväksyvällä niin rökittää nuo 100-0.
Oon aiemmin raskauttakin kavahtunut ja ahdistunut muiden ihmisten kosketuksista (lukuunottamatta miestä). Kyllä mua halata on saanut mutta jos joku on vahingossakaan hipaissut muutoin olkapääni alla sijaitseviin ruuminosiin niin ahdistus on ollut suunnaton. Kukaan ystävistäni ei oo vauvamahaani hipaissutkaan -onneksi- ja äiti on kerran, jolloin kysy kyllä luvan ja ihme kyllä se tuntu ihan ookoolta. Miehen kosketusta rakastan. Mutta muiden: tuttujen, hoitohenkilökunnan jne. kosketukset saa olon tuntumaan todella ahdistuneeksi. On vain todella vaikiaa sanoa vaikkapa appivanhemmille, että ei koskisi sillä pelkään heidän loukkaantuvan. Toisaalta: omapahan on häpeänsä jos sellaisesta menevät loukkaantumaan. Ehkä mä seuraavalla kerralla uskaltaudun avaamaan suuni [:D]
Ja Miimillä tosiaan on ihanan persoonallisen kuuloinen sormus [:)] Itselle tämä kultainen rinkula nimettömässä on se, mitä kihlasormukselta kaipaankin (paitsi olisin halunnut erilaasen kaiverruksen mutta päädyttiinkin ihan perinteisiin) mutta vihkisormuksen haluaisin olevan ns. omanlaiseni tai pikemminkin meidänlaisen. Mutta kahtotaan sitä naimisiin menoa ja sormuksia sitten kun siihen alkaa olemaan varaa.
Nobodylle hirmusesti voimia!
Torstaina synnytyssuunnitelmaa tekemään äitiyspolille. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi sillä pelkään, että pyyntöni sektiosta menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos sillä tuskinpa se lääkäri todella ymmärtää, että alapääni todella on HELVETIN kipeä jatkuvalla syötöllä ja vessassa käymiset yleensä ottaen helvettiä ja joskus on niitä päiviä (ennen raskautta ne oli päivittäisiä) kun alapää on sen verran kipeä etten pysty tekemäänkään mitään vaan lojuamaan vain sängyssä. Toisaalta luulisi nimenomaan lääkärin ymmärtävän ettei syövän aiheuttamat solumuutokset pääse koskaan paranemaan -varsinkaan jos alatiesynnytyksessä tulee repeämiä tai muita vastaavia. Lohduttaa kyllä kun äitee pääsee tulemaan sinne sillä on hoitoalalla työskentelevä eli luulisi lääkärin tajuavan edes sen verran etten todellakaan toivo sektiota alatiesynnytyksen pelosta vaan ihan järjellisistä syistä. Miksi muutoin olisin niin kauhuissani sillä a) alatiesynnytyksestä toipuu nopeampaa b) riskit on huomattavasti pienemmät jne. Toisaalta: hemoglobiinini on sen verran hälyttävissä lukemissa, että verenvuoto kummassakin tulisi olemaan runsasta mikä taas pistää riskit mun kohdallani kummassakin yhtä suuriksi.
