Musta tuntuu, että ajattelu karkaa väkisinkin tulevaisuuteen, mut oonkin aina ollut sellainen haaveilija. Sitten yritän palautella itseäni maan pinnalle ja muistutella, kuinka epävarmaa kaikki on. Mutta toisaalta, ei se turha murehtiminenkaan mitään auta ja mun motto on ollut aina, etten huolehdi asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Eli ehkä mä etsin sellaisen kultaisen keskitien, missä ei murehdita turhia, muttei rakenneta valtavia pilvilinnojakaan.
Ootteko muuten aina tienneet, että haluatte lapsen? Mä oon aina tykännyt lapsista ja yleisesti ottaen pärjännyt muksujen kanssa (ml. sukulaislapset, hoitolapset & ne, joihin oon tutustunut vetämissäni kerhoissa, harrastuksissa, leireillä). En silti tiennyt, haluanko omaa lasta, mut vajaa pari vuotta sitten alkoi biologinen kello tikittää. Koetin sitä vaimentaa, kun halusin pysyvämmän elämäntilanteen, mut ei se niin toiminut. No, lopulta päädyin kertomaan miehelle ja pohdittiin asioita yhdessä, koska mieskin sanoi haluavansa lapsen. Vuosi hauduteltiin asiaa, keväällä päätettiin sitten. Laskeskeltiin, että aikasintaan toukokuussa la ois hyvä, ei sitä stressattu sen enempää, jätettiin ehkäisy pois ja näin siinä kävi.
Onnellisia ollaan, silloin kun mies kotitöiden ja minä pahoinvoinnin vyöryiltä muistetaan. xD