Ei mua se huuto häiritse sinänsä, siis äänenä, ja oikeastaan mulle on tärkeää kuulla ne eri vivahteet, että tiedän, missä vaiheessa se itku on sitä itkua, joka vaatii tissiä viimeisenä keinona, eikä ole enää sitä vatsankipristysitkua, joka taukoaa itsekseen aina jonkin ajan päästä.
Ihmeen hyvin kestän pojan itkua, vaikka se onkin aika kova ääni jo. Enemmän ehkä oma kädettömyys turhauttaa siinä, kun en pysty rauhoittamaan poikaa tarpeeksi, tosin jos se nyt on koliikkia, niin saatan soimata itseäni turhaan tuosta kädettömyydestä ja riittämättömyydestä. Eiköhän tämä tästä ajan kanssa suttaannu, kun vaan maltan nukkua silloin kun siihen on mahdollisuus. Kroppa ja pää vaan tappelee päivällä nukkumista vastaan, mutta nyt olen kyllä nukkunut myös päivällä joinakin päivinä :)