Mietin itseäni, olen kasvanut ainoana tyttönä, kuopuksena, poikalauman keskellä. En ole ikinä ajatellut, että pojat voisivat tehdä jotain ja minä en. Olen ainakin vähintään yrittänyt ja välillä jopa tehnyt paremmin vaikka ikäeroa veljien kanssa on 2-6vuotta. Minulle ei ole ikinä annettu ymmärtää, että olisin jotenki erilainen, tai jossain asiassa automaattisesti huonompi, koska olen tyttö ja meillä on eri sukusolut. Jos minulle olisi näin kerrottu, niin en tiedä olisinko edes yrittänyt pärjätä monessa asiassa niin hyvin mitä olen pärjännyt. Olen aina ollut vähän ehkä poikamainen joissain asioissa, mutta se on ollut hyväksyttävää ja minulle ei ole (yhtä kertaa lukuunottamatta) väkisin puettu mekkoja ja kerrottu, että olen herkempi koska olen tyttö. Uskon, että sellaiset ajatukset, mistä puhuit itsessäsi aikaisemmissa viesteissä, kumpuaa jostain muualta kuin biologiseen sukupuoleen kasvattamisesta.
Lapsen kasvun tukeminen biologiseen sukupuoleensa
- Ketjun aloittaja Pilkki24
- Aloituspäivämäärä
Pilkki24
Foorumin legenda
@problemsolved eli asiasta ei saa puhua, koska se ei nyt ole sinusta niin tärkeä? Kyllä minä koen oman sukupuoleni tärkeäksi asiaksi ja varmasti tiedän itse paremmin mistä minun omat ajatukseni ovat kummunneet. Olen itse kasvanut juuri tuon propagandan keskellä, että tytöt pystyvät ihan kaikkeen siihen mihin pojatkin. Kyllä se oma alemmuudentunne tuli juurikin sieltä, kun mietin mikä minussa on vialla yksilönä, kun en sitten pärjännytkään enää, kun sitä eroa yritettiin miun nuoruuden kasvatuksessa häivyttää.
Enkä itse ainakaan pidä tyttöjä huonompina. Tosiasia nyt vain on, että tytöillä on keskimäärin heikompi fysiikka eikä se muutu siitä piilottelemalla asiaa. Ei sillä tosiasialla tarvitse kuitenkaan alkaa lyttäämäänkään. Toisaalta tytöillä on muita asioita missä ovat yleensä poikia parempia. Ja niitä eroja on useammalla saralla. Jo se, että meidän biokemiamme on aivan erilainen, luo meille ihan erilaisia vaikuttimia tehdä asioita.
Ja olen myös ollut se joka on juossut siellä poikalauman keskellä. Suurin osa naisista ei kuitenkaan ole eivätkä he ole sitä edes halunneet, koska keskimäärin tytöt ja pojat ovat erilaisia. Silti koen sukupuoleni tärkeäksi. Se ei ole minulle esimerkiksi ammatillisesti tärkeä (tuntuu olevan kyllä muille), mutta monessa muussa asiassa elämässäni se määrittää aika paljon. Niin hyvässä kuin pahassa.
Jos sinulla on jotain keinoja millä haluat auttaa tukemaan minulle tärkeässä asiassa niin kerro keinosi, mutta olisitko ystävällinen ja jättäisit väheksymättä asiaa.
Enkä itse ainakaan pidä tyttöjä huonompina. Tosiasia nyt vain on, että tytöillä on keskimäärin heikompi fysiikka eikä se muutu siitä piilottelemalla asiaa. Ei sillä tosiasialla tarvitse kuitenkaan alkaa lyttäämäänkään. Toisaalta tytöillä on muita asioita missä ovat yleensä poikia parempia. Ja niitä eroja on useammalla saralla. Jo se, että meidän biokemiamme on aivan erilainen, luo meille ihan erilaisia vaikuttimia tehdä asioita.
Ja olen myös ollut se joka on juossut siellä poikalauman keskellä. Suurin osa naisista ei kuitenkaan ole eivätkä he ole sitä edes halunneet, koska keskimäärin tytöt ja pojat ovat erilaisia. Silti koen sukupuoleni tärkeäksi. Se ei ole minulle esimerkiksi ammatillisesti tärkeä (tuntuu olevan kyllä muille), mutta monessa muussa asiassa elämässäni se määrittää aika paljon. Niin hyvässä kuin pahassa.
Jos sinulla on jotain keinoja millä haluat auttaa tukemaan minulle tärkeässä asiassa niin kerro keinosi, mutta olisitko ystävällinen ja jättäisit väheksymättä asiaa.
En oo myöskään kokenut että tämä asia vaatii mitään erityisiä toimia. En ehkä ihan saa kiinni mitä tässä keskustelussa toivotaan, koska onnekas kun olen, en ole kokenut suuria haasteita omassa kehossani/sukupuolessani ja pidän sukupuolta yleisesti itselleni hyvin merkityksettömänä asiana, joten ehkä tästä johtuen en saa kiinni jostain punaisesta langasta.
Meillä on neljä ja kaksi vuotiaat. Ollaan puhuttu ihan normaalisti tytöistä, pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Neljä vuotiaan kanssa voi jo puhua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä lapsen tasoisesti, kun on hän kiinnostunut asioista. Samoin kun puhutaan muutenkin erilaisuudesta maailmassa. Sukupuolineutraalisti kasvatetaan eli kaikki saa tehdä kaikkea, pukeutua miten haluaa, leikkiä millä haluaa, käytetään sanoja tyttö ja poika (
) ,en kyllä tuntemattomia lapsia ikinä sukupuolita, vaan kaikki on aina kavereita.
Välillä meidän neljä vuotias sanoo että haluaisi, että hänellä on pippeli. Ollaan vastattu, että jos hänestä aikuisena vielä tuntuu siltä niin sitten voi alkaa tekemään asioita sen eteen. Välillä sanoo, että haluaisi että hänen mahassaan olisi vauva. Ollaan vastattu siihen täsmälleen samoin. Eikä kumpikaan vastaus oo herättänyt mitään sen suurempaan reaktiota. Ne on ihan neutraalit asiat lapselle.
En muista mitään keskustelua missä oisin erityisemmin puhunut tyttöjen ja poikien eroista hormoni yms tasolla. Ei meillä tommosia tilanteita näin pienten kanssa oo tullu eteen. Menkoista puhun avoimesti, lapset tietää mikä on kuukuppi ja äiti käyttää sitä, kun on menkat, isillä ei ole menkkoja. Että toki tällä tavalla puhutaan eroista joo, mutta en oo koe että ois tarvinnut painottaa asiaa muuten. Noi on lähinnä tilanteita mitkä tullu eteen arkielämässä.
Oon tosi samoilla linjoilla kuin @problemsolved . Haluan tehdä kaikkeni et lapsilla on hyvä itsetunto ja heillä on hyvä olla oli he mitä vaan. Enemmän pidän ongelmana yhteiskunnan tasolla miesten ylivertaisuuden näkemisen, feminiinisten/tyttömäisten asioiden näkemisen heikkona ja huonona yms. Tällaista viestiä en haluaisi viedä eteenpäin lapsilleni.
Kirja vinkkejä joku kyseli jossain kohtaa, tämä ei välttämättä ihan ole sitä mitä haettiin, mutta meidän neljä vuotias tykkää lukea iltasaduksi iltasatuja kapinallisille tytöille. Tässä on siis lyhyitä tarinamaisesti kirjoittaja tarinoita tytöistä/naisista, jotka on eri elämän osa-alueilla tehnyt jotain merkittävää. Meidän lapset on tykänny näistä ja minusta kivasti viestii sitä, että naiset on aina tehnyt asioita siinä missä miehetkin, vaikka meidän historia tuntee lähinnä miesten saavutukset merkittävinä.
Meillä on neljä ja kaksi vuotiaat. Ollaan puhuttu ihan normaalisti tytöistä, pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Neljä vuotiaan kanssa voi jo puhua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä lapsen tasoisesti, kun on hän kiinnostunut asioista. Samoin kun puhutaan muutenkin erilaisuudesta maailmassa. Sukupuolineutraalisti kasvatetaan eli kaikki saa tehdä kaikkea, pukeutua miten haluaa, leikkiä millä haluaa, käytetään sanoja tyttö ja poika (
) ,en kyllä tuntemattomia lapsia ikinä sukupuolita, vaan kaikki on aina kavereita. Välillä meidän neljä vuotias sanoo että haluaisi, että hänellä on pippeli. Ollaan vastattu, että jos hänestä aikuisena vielä tuntuu siltä niin sitten voi alkaa tekemään asioita sen eteen. Välillä sanoo, että haluaisi että hänen mahassaan olisi vauva. Ollaan vastattu siihen täsmälleen samoin. Eikä kumpikaan vastaus oo herättänyt mitään sen suurempaan reaktiota. Ne on ihan neutraalit asiat lapselle.
En muista mitään keskustelua missä oisin erityisemmin puhunut tyttöjen ja poikien eroista hormoni yms tasolla. Ei meillä tommosia tilanteita näin pienten kanssa oo tullu eteen. Menkoista puhun avoimesti, lapset tietää mikä on kuukuppi ja äiti käyttää sitä, kun on menkat, isillä ei ole menkkoja. Että toki tällä tavalla puhutaan eroista joo, mutta en oo koe että ois tarvinnut painottaa asiaa muuten. Noi on lähinnä tilanteita mitkä tullu eteen arkielämässä.
Oon tosi samoilla linjoilla kuin @problemsolved . Haluan tehdä kaikkeni et lapsilla on hyvä itsetunto ja heillä on hyvä olla oli he mitä vaan. Enemmän pidän ongelmana yhteiskunnan tasolla miesten ylivertaisuuden näkemisen, feminiinisten/tyttömäisten asioiden näkemisen heikkona ja huonona yms. Tällaista viestiä en haluaisi viedä eteenpäin lapsilleni.
Kirja vinkkejä joku kyseli jossain kohtaa, tämä ei välttämättä ihan ole sitä mitä haettiin, mutta meidän neljä vuotias tykkää lukea iltasaduksi iltasatuja kapinallisille tytöille. Tässä on siis lyhyitä tarinamaisesti kirjoittaja tarinoita tytöistä/naisista, jotka on eri elämän osa-alueilla tehnyt jotain merkittävää. Meidän lapset on tykänny näistä ja minusta kivasti viestii sitä, että naiset on aina tehnyt asioita siinä missä miehetkin, vaikka meidän historia tuntee lähinnä miesten saavutukset merkittävinä.
@Pilkki24 ole kieltänyt puhumasta kai? Enkä väheksynyt. Anteeksi jos siltä on tuntunut. Olen vain tuonut esille näkökulman siitä, että sukupuolta tärkeämpää kasvatuksessa voisi olla ehkä muut asiat, jotka tukevat tervettä itsetuntoa, tapahtui elämässä sitten mitä vain. Olen yrittänyt saada kiinni siitä, mitä haluat kasvatuksella tukea ja ymmärsin sen varmaan väärin. Joten voin lopettaa kommentoinnin.
Pilkki24
Foorumin legenda
@Pikkupikkupikkunen itse taas koen, että sukupuoli näkyy todella monessa asiassa. Liekö taas sitä, että oma kaveripiiri ja työkuviot ovat miesvoittoisia. Tunnen todella paljon myös niitä miesten vaikuttimia ja kuulen miten puhuvat asioista verrattuna naisiin. Luulen, että erot korostuvat juurikin murrosiän jälkeen ja jatkuvasti enemmän aikuisiällä kunnes vähän alkavat ehkä hiipua. Tapa ajatella, fyysiset kyvyt, anatomia, naisilla on keskenään vähemmän variaatiota eri kyvyissä (ovat siis "tasalaatuisempia"), erilainen riski sairastua eri sairauksiin, hormonien vaikutukset (luovat eroja jo ennen murrosikää), erilaiset tavat rakentaa sosiaalista ympäristöä keskenään (esim naiset pyrkivät enemmän konsensukseen ja olemaan samaa mieltä vs miehet haastavat herkemmin ja hakevat omaa paikkaansa porukassa), lääkkeiden vaikutukset, lisääntyminen, erot aggressiivisuudessa ja kilpailuhenkisyydessä... Eroja kuitenkin on paljon ja itse ainakin haluaisin niistä lapselleni puhua ja auttaa rakentamaan suhdetta itseensä ja omaan sukupuoleensa positiivisessa hengessä.
On totta, että monia yleisesti tyttöjen mielenkiinnonkohteita vähätellään ja siinä olisi minusta yhteiskunnassa peiliinkatsomisen paikka. Ainakin itse olen halunnut kannustaa lastani ihan kaikissa mielenkiinnonkohteissaan olivat ne ns. tyttömäisiä tai poikamaisia.
Toisaalta sitten taas esimerkiksi koulujärjestelmä on nykyään suunniteltu rauhallisempien ja itseohjautuvampien tyttöjen ehdoilla ja poikien kustannuksella (yleensä tarvitsevat keskimäärin enemmän auktoriteettia) mikä saattaa saada pojat kokemaan alemmuudentunnetta koulussa pärjäämisestään.
En vielä tiedä millainen tyttö/nainen lapsestani kasvaa, mutta haluan hänen tuntevan sukupuolensa ja pitävän itseään hyvänä.
Ehkä yritän hakea sitä ajatusta, että kun jatkuvasti halutaan kaikesta häivyttää sukupuoli niin mitä tapahtuu sitten murrosiässä, jos Heinä ja Nuoska on kasvatettu siten etteivät edes tunne eroja sukupuoltensa välillä ja sitten yht äkkiä se onkin jokin valinta-asia. En halua lastani koekaniiniksi siihen labraan, kun en ole kokenut sitä hyväksi tavaksi pienemmässäkään mittakaavassa. Ainakaan nykyinen tapa kasvattaa ei selkeästi tuo meille paremmin voivia nuoria vaan päinvastoin niin yritän itse miettiä missä toimia toisin ja mitä hyvää siitä voi kuitenkin poimia mukaansa ettei tarvitse palata aikojen alkuun, kun lapsilla ei ollut edes ihmisarvoa.
Ihan puhtaasti haluan lapseni oppivan pitämään itsestään ja omasta sukupuolestaan ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Pointtina on se, että kun sukupuoli pyritään häivyttämään ja ihmiset ihan tosissaan väittävät ettei niitä eroja pahemmin ole niin miten lasta pystyy kotona tukemaan tosiasioiden kanssa. Se biologinen sukupuoli kuitenkin ohjaa myös meidän sosiaalista asemaamme eri ympyröissä ja hyväitsetuntoisen ihmisen on helpompaa luovia myös niissä vaikeammissakin tilanteissa. Jos ihminen ei tunne oman sukupuolensa erityispiirteitä tai ole sinut sen kanssa, on hänellä vaikeampaa solahtaa sosiaalisiin ympyröihinkin. Hyvä esimerkki on se, että minun miespuoliset esimieheni ovat ihan hirvittävän huolissaan, jos alan itkemään kesken vaikeamman keskustelun (vaikka olisin varoittanut asiasta etukäteen). He eivät käsitä naisen hormonitoimintaa ja sen vaikutuksia esimerkiksi siihen itkuherkkyyteen. En minäkään käsittänyt aiemmin, kun ei tuollaisista puhuttu vaan hoettiin ettei eroja ole ja niitä näkyviäkin yritettiin häivyttää. Halusin itsekin uskoa siihen. Häpesin esimerkiksi omaa itkuherkkyyttäni, kun itkin useammin kuin miehet. Syynä puhtaasti vain ymmärtämättömyys oman kehoni toiminnasta. Nykyään itken itse asiassa vähemmän, kun olen sinut sen kanssa, että itken herkemmin. Tiedän, että se johtuu hormoneista eikä siitä, että olisin jotenkin huonompi tai surullisempi.
En tiedä avasiko tämä yhtään enempää asiaa sinulle tai @problemsolved
On totta, että monia yleisesti tyttöjen mielenkiinnonkohteita vähätellään ja siinä olisi minusta yhteiskunnassa peiliinkatsomisen paikka. Ainakin itse olen halunnut kannustaa lastani ihan kaikissa mielenkiinnonkohteissaan olivat ne ns. tyttömäisiä tai poikamaisia.
Toisaalta sitten taas esimerkiksi koulujärjestelmä on nykyään suunniteltu rauhallisempien ja itseohjautuvampien tyttöjen ehdoilla ja poikien kustannuksella (yleensä tarvitsevat keskimäärin enemmän auktoriteettia) mikä saattaa saada pojat kokemaan alemmuudentunnetta koulussa pärjäämisestään.
En vielä tiedä millainen tyttö/nainen lapsestani kasvaa, mutta haluan hänen tuntevan sukupuolensa ja pitävän itseään hyvänä.
Ehkä yritän hakea sitä ajatusta, että kun jatkuvasti halutaan kaikesta häivyttää sukupuoli niin mitä tapahtuu sitten murrosiässä, jos Heinä ja Nuoska on kasvatettu siten etteivät edes tunne eroja sukupuoltensa välillä ja sitten yht äkkiä se onkin jokin valinta-asia. En halua lastani koekaniiniksi siihen labraan, kun en ole kokenut sitä hyväksi tavaksi pienemmässäkään mittakaavassa. Ainakaan nykyinen tapa kasvattaa ei selkeästi tuo meille paremmin voivia nuoria vaan päinvastoin niin yritän itse miettiä missä toimia toisin ja mitä hyvää siitä voi kuitenkin poimia mukaansa ettei tarvitse palata aikojen alkuun, kun lapsilla ei ollut edes ihmisarvoa.
Ihan puhtaasti haluan lapseni oppivan pitämään itsestään ja omasta sukupuolestaan ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Pointtina on se, että kun sukupuoli pyritään häivyttämään ja ihmiset ihan tosissaan väittävät ettei niitä eroja pahemmin ole niin miten lasta pystyy kotona tukemaan tosiasioiden kanssa. Se biologinen sukupuoli kuitenkin ohjaa myös meidän sosiaalista asemaamme eri ympyröissä ja hyväitsetuntoisen ihmisen on helpompaa luovia myös niissä vaikeammissakin tilanteissa. Jos ihminen ei tunne oman sukupuolensa erityispiirteitä tai ole sinut sen kanssa, on hänellä vaikeampaa solahtaa sosiaalisiin ympyröihinkin. Hyvä esimerkki on se, että minun miespuoliset esimieheni ovat ihan hirvittävän huolissaan, jos alan itkemään kesken vaikeamman keskustelun (vaikka olisin varoittanut asiasta etukäteen). He eivät käsitä naisen hormonitoimintaa ja sen vaikutuksia esimerkiksi siihen itkuherkkyyteen. En minäkään käsittänyt aiemmin, kun ei tuollaisista puhuttu vaan hoettiin ettei eroja ole ja niitä näkyviäkin yritettiin häivyttää. Halusin itsekin uskoa siihen. Häpesin esimerkiksi omaa itkuherkkyyttäni, kun itkin useammin kuin miehet. Syynä puhtaasti vain ymmärtämättömyys oman kehoni toiminnasta. Nykyään itken itse asiassa vähemmän, kun olen sinut sen kanssa, että itken herkemmin. Tiedän, että se johtuu hormoneista eikä siitä, että olisin jotenkin huonompi tai surullisempi.
En tiedä avasiko tämä yhtään enempää asiaa sinulle tai @problemsolved
Joo siis toki eroja on, mutta en itse ole kokenut niitä omassa elämässäni negatiivisena. Siis nimenomaan näitä fyysisiä eroja mistä puhut. 
En muista, että tähän olisin kaivannut sen suurempaa tukea itse kasvaessa. Toki ajattelen, että kaikki tieto asioista on hyvä ja siksi neutraalisti meillä puhutaan seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kehoista, kehittymisestä yms. Lapsille.
Varmaan meillä juuri omista kokemuksista johtuen on erilainen näkemys siitä mikä tässä tekee haasteen. Koen että isoimmat haasteet naisten ja miesten eroissa on yhteiskunnallisella tasolla, siis jo toi mainitsemani miesten näkeminen ylivertaisena, sisäistetty naisviha ja siis yleensesti kaikki muukin epätasa-arvoisuus. Nämä on ne asiat, jotka sukupuoleen liittyen, raivostuttaa minua ja nämä on ne asiat mihin haluaisin muutosta. Mutta aattelen, että tämä nimenomaan on yhteiskunnan haasteita ei yksilön. Toivon että lapseni kasvaessa ymmärtää tämän. En halua että lapseni ikinä ajattelee ettei voi tehdä jotain koska on tyttö, toivoisin että kun hän kasvaa maailmassa nähtäisiin jo arvo muissakin kuin valkoisissa heteromiehissä, mutta koska muuton on hidas niin varmasti tätä joudutaan käsittelemään kotona. Mutta, koska meillä on vielä niin pienet lapset niin tätä keskustelua ei oo vielä avattu. Toivon, että lapsieni kasvaessa meillä säilyy hyvä keskustelu yhteys ja voidaan näihin paneutua vaikka kymmenen vuoden kuluttua.
En muista, että tähän olisin kaivannut sen suurempaa tukea itse kasvaessa. Toki ajattelen, että kaikki tieto asioista on hyvä ja siksi neutraalisti meillä puhutaan seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kehoista, kehittymisestä yms. Lapsille. Varmaan meillä juuri omista kokemuksista johtuen on erilainen näkemys siitä mikä tässä tekee haasteen. Koen että isoimmat haasteet naisten ja miesten eroissa on yhteiskunnallisella tasolla, siis jo toi mainitsemani miesten näkeminen ylivertaisena, sisäistetty naisviha ja siis yleensesti kaikki muukin epätasa-arvoisuus. Nämä on ne asiat, jotka sukupuoleen liittyen, raivostuttaa minua ja nämä on ne asiat mihin haluaisin muutosta. Mutta aattelen, että tämä nimenomaan on yhteiskunnan haasteita ei yksilön. Toivon että lapseni kasvaessa ymmärtää tämän. En halua että lapseni ikinä ajattelee ettei voi tehdä jotain koska on tyttö, toivoisin että kun hän kasvaa maailmassa nähtäisiin jo arvo muissakin kuin valkoisissa heteromiehissä, mutta koska muuton on hidas niin varmasti tätä joudutaan käsittelemään kotona. Mutta, koska meillä on vielä niin pienet lapset niin tätä keskustelua ei oo vielä avattu. Toivon, että lapsieni kasvaessa meillä säilyy hyvä keskustelu yhteys ja voidaan näihin paneutua vaikka kymmenen vuoden kuluttua.
Pilkki24
Foorumin legenda
Mie ehkä ajattelen, että se epätasa-arvo on helpompi sietää, kun on oppinut arvostamaan ja tuntemaan omaa sukupuoltaan. Jos ei edes ole oppinut olevansa tietynlainen niin siinä kohtaa, kun se jako tapahtuu on vaikea vastata niihin huonoihin asenteisiin tai kohdata niitä tilanteita missä se tulee esiin negatiivisesti.
Oma kokemus on, että oma sukupuoli on erinäisissä asioissa ollut positiivinen ja toisissa negatiivinen kokemus. Kuitenkin se positiivinen on aina helpompi ottaa vastaan ja tietyllä tapaa unohtuu. Se on myös omassa päässä helppo yhdistää vain yksilön ominaisuudeksi, koska kuka meistä ei haluaisi ajatella, että asiat tulevat itselle minun itseni eikä edes osittain sukupuoleni takia (ne sosiaaliset asenteet). Niitä negatiivisia puolia joutuu usein vähän eri tavalla käymään päänsä sisällä läpi.
Esimerkiksi vaikka minä naisena olen kasvanut vahvasti miesten maailmaan niin en minä kohtaa sitä maailmaa miehenä. Kun minä tulen vaikka uutena ihmisenä huoneeseen, on vastaanotto iloisen utelias. Kun mies tulee niin heidän päässään alkaa automaattisesti mittailu, että uhkaako tämä minun paikkaani tai ihan vaan päihittäisinkö tuon fyysisesti. Minua he mittailevat ihan muusta syystä.
Vaikka kaikki ulkoisesti osaavat käyttäytyä niin ihan sukupuolistamme johtuen me toimimme ja koemme sen tilanteen kuitenkin eri tavalla. Minä en edes ymmärrä kaikkia miesten juttuja, koska olen opetellut luovimaan naisena siellä miesten maailmassa, en miehenä.
Näen, että se tasa-arvo voidaan saavuttaa vain hyväksymällä ne erot ja tasoittamalla molemmille sukupuolille sitä tietä reilusti. Häivyttämällä eroja valitettavasti jäämme naisina fyysisesti jalkoihin ja kärsimme nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa, joka on rakentunut miesten uria varten. Jos emme itse arvosta meidän sukupuoltamme niin miksi arvostaisivat miehetkään. Hyvä esimerkki on lapsen saaminen. Miksi me ei ennemmin haeta muutosta yhteiskunnan rakenteisiin missä sitä raskautta arvostettaisiin ja nainen saisi kompensaatiota siitä menetetystä eläketulosta ja kehitettäisiin palveluita, jotka tukisivat opiskelua ja äitiyttä yms. Sen sijaan me valitamme, kun miehet eivät ole kotona tarpeeksi. En ymmärrä miksi se on ongelma. Minusta se on ongelma ettei sitä äitiyttä arvosteta. Haluaisin itse tuoda miehiä ja naisia lähemmäs toisiaan ja arvostamaan toisiaan lisäämällä tietoa toisistaan ja ymmärtämään niitä eroja enkä häivyttää eroja ja leikkiä, että olemme samanlaisia, kun se on se ongelma mikä lisää katkeruutta sukupuolten välille.
Tämän näen juuri siten, että haluan lapseni arvostavan omaa sukupuoltaan ja ymmärtävän ja arvostavan myös sitä toista erilaista sukupuolta.
Oma kokemus on, että oma sukupuoli on erinäisissä asioissa ollut positiivinen ja toisissa negatiivinen kokemus. Kuitenkin se positiivinen on aina helpompi ottaa vastaan ja tietyllä tapaa unohtuu. Se on myös omassa päässä helppo yhdistää vain yksilön ominaisuudeksi, koska kuka meistä ei haluaisi ajatella, että asiat tulevat itselle minun itseni eikä edes osittain sukupuoleni takia (ne sosiaaliset asenteet). Niitä negatiivisia puolia joutuu usein vähän eri tavalla käymään päänsä sisällä läpi.
Esimerkiksi vaikka minä naisena olen kasvanut vahvasti miesten maailmaan niin en minä kohtaa sitä maailmaa miehenä. Kun minä tulen vaikka uutena ihmisenä huoneeseen, on vastaanotto iloisen utelias. Kun mies tulee niin heidän päässään alkaa automaattisesti mittailu, että uhkaako tämä minun paikkaani tai ihan vaan päihittäisinkö tuon fyysisesti. Minua he mittailevat ihan muusta syystä.
Vaikka kaikki ulkoisesti osaavat käyttäytyä niin ihan sukupuolistamme johtuen me toimimme ja koemme sen tilanteen kuitenkin eri tavalla. Minä en edes ymmärrä kaikkia miesten juttuja, koska olen opetellut luovimaan naisena siellä miesten maailmassa, en miehenä. Näen, että se tasa-arvo voidaan saavuttaa vain hyväksymällä ne erot ja tasoittamalla molemmille sukupuolille sitä tietä reilusti. Häivyttämällä eroja valitettavasti jäämme naisina fyysisesti jalkoihin ja kärsimme nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa, joka on rakentunut miesten uria varten. Jos emme itse arvosta meidän sukupuoltamme niin miksi arvostaisivat miehetkään. Hyvä esimerkki on lapsen saaminen. Miksi me ei ennemmin haeta muutosta yhteiskunnan rakenteisiin missä sitä raskautta arvostettaisiin ja nainen saisi kompensaatiota siitä menetetystä eläketulosta ja kehitettäisiin palveluita, jotka tukisivat opiskelua ja äitiyttä yms. Sen sijaan me valitamme, kun miehet eivät ole kotona tarpeeksi. En ymmärrä miksi se on ongelma. Minusta se on ongelma ettei sitä äitiyttä arvosteta. Haluaisin itse tuoda miehiä ja naisia lähemmäs toisiaan ja arvostamaan toisiaan lisäämällä tietoa toisistaan ja ymmärtämään niitä eroja enkä häivyttää eroja ja leikkiä, että olemme samanlaisia, kun se on se ongelma mikä lisää katkeruutta sukupuolten välille.
Tämän näen juuri siten, että haluan lapseni arvostavan omaa sukupuoltaan ja ymmärtävän ja arvostavan myös sitä toista erilaista sukupuolta.
Tähän varmasti vaikuttaa jokaisen omat kokemukset ja elämänpolku. Olen itsekin kasvanut paljon poikien keskellä, jos mietin noita naishormonin juttuja niin koen etten nainen varmaan ole, en ole koskaan ollut hirveän herkkä ja olen olen ollut todella aggressiivinen, en esim käytä enää alkoholia, koska se tekee aggressiiviseksi. Iän myötä piirteitä on ehkä tullut enemmän ja näin aikuisena on mukavakin ottaa selvää tarkemmin näistä hormonaalisista jutuista ja esim vaihdevuosista ihan itse, ei siihen mitenkään kaipaa et yhteiskunnan pitäis kotenkin tehä se mun puolesta.
Olen myös harrastanut lajeja, joissa naiset ja miehet kirjaimellisesti hakkaavat toisiaan treeneissä, mut ymmärtänyt et jos kilpailee niin on eri luokat. Myös työni on miesvaltaista, mut en ole ikinä kokenut et mieskollegat ajattelisivat tai toimisivat hirveän eri tavalla, jos nyt oikein ollu joku tosi macho miesten mies niin ehkä sitten. Mut en ole kyllä kovin naisellinen noin perinteisesti, perusulkonäöllisesti kyllä, mut kaikenlainen ulkonäölliseen ehostukseen tai kiinnostuksiin liittyen en.
Naiseus näkyy eniten siten et tuntuu et kaikesta pääsee helpommalla ja tuntuu et välillä ei tartte tehä yhtään niin paljon ku miesten ja silti arvostetaan eli hyödyn tästä. Ja kyllä musta äitiyttä paapotaan täällä suomessa ja kaikessa yritetään auttaa ja helpottaa ja on etuja, en todellakaan koe et vieläkin pitäis olla lisää ja lisää etuja. Mutta olen tässäkin tietysti omassa etuoikeutetussa kuplassa koska olen itseni korkeasti kouluttanut ja saanut hyvän työn ja osaan ottaa omani enkä jää kenenkään jalkoihin, ja tiedostan et kaikki ei ole samassa asemassa.
Olen myös harrastanut lajeja, joissa naiset ja miehet kirjaimellisesti hakkaavat toisiaan treeneissä, mut ymmärtänyt et jos kilpailee niin on eri luokat. Myös työni on miesvaltaista, mut en ole ikinä kokenut et mieskollegat ajattelisivat tai toimisivat hirveän eri tavalla, jos nyt oikein ollu joku tosi macho miesten mies niin ehkä sitten. Mut en ole kyllä kovin naisellinen noin perinteisesti, perusulkonäöllisesti kyllä, mut kaikenlainen ulkonäölliseen ehostukseen tai kiinnostuksiin liittyen en.
Naiseus näkyy eniten siten et tuntuu et kaikesta pääsee helpommalla ja tuntuu et välillä ei tartte tehä yhtään niin paljon ku miesten ja silti arvostetaan eli hyödyn tästä. Ja kyllä musta äitiyttä paapotaan täällä suomessa ja kaikessa yritetään auttaa ja helpottaa ja on etuja, en todellakaan koe et vieläkin pitäis olla lisää ja lisää etuja. Mutta olen tässäkin tietysti omassa etuoikeutetussa kuplassa koska olen itseni korkeasti kouluttanut ja saanut hyvän työn ja osaan ottaa omani enkä jää kenenkään jalkoihin, ja tiedostan et kaikki ei ole samassa asemassa.
Pilkki24
Foorumin legenda
Miun kokemus puolestaan on, että saa tehdä moninkertaisesti, että arvostetaan yhtä paljon. Ja sitä kokemusta on useammalta miesvaltaiselta alalta. Kuulen myös miten muita naispuoleisia kollegoita arvostellaan hyvin eri tavalla kuin miehiä. Itse pyrin heitä puolustamaan sillä eivät todellakaan ole ansainneet sitä kohtelua. Varmaan samaa paskaa saan osaltani itsekin takanapäin.
Olen myös kuullut työurani aikana "nämä eivät ole naisten töitä" tai miun ammattitaidon epäilyä ennenkuin on edes tehnyt miun kanssa töitä, miulle on myös puhuttu todella alentavasti niin erinäisten kollegoiden kuin työnjohdonkin puolesta yms. Ne ovat toki satunnaisia tapauksia, mutta sitäkin on tapahtunut. Ja itse en todellakaan ole mikään työpaikan pikkuprinsessa, joka odottaa palvelua vaan ennemmin olen aina ottanut haasteet vastaan ja ollut työssäni oikeasti hyvä.
Olen itsekin kamppaillut nuorena. Kuvittelisin siksi siun nimenomaan silloin ymmärtävän sen miesten ja naisten välisen eron ainakin siinä fysiikassa. Tuskin sie haluat häkkiin edes saman painoisen ukon kanssa (olettaen, että olette treenanneet yhtä paljon)? Lähtökohtaisesti myöskään suurempi osa naisista ei ole yhtä aggressiivia (se yksilöllinen vaihtelu) ja näkyyhän se jo kamppailusaleilla kävijöiden sukupuolijakaumassa.
Minä en ole ennen lasta (se homma sitten sekoittikin pään
) ollut edes naiseksi herkimmästä päästä, mutta silti herkempi kuin suurin osa miehistä. On ihan ok olla ns poikatyttö, mutta se ei poista sitä, että on tyttö. Se ettet sinä ole kokenut, että sukupuoli vaikuttaa niin se ei tarkoita etteikö se vaikuttaisi tai ettei joku toinen kokisi sen vaikuttavan.
Minusta tehtävää on niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tässä asiassa. Ja koska yhteiskunta tukee sukupuolierojen häivyttämistä ja itse en siihen usko (minusta se lisää hämmennystä ja epätasa-arvoa) niin haluan kotonani tehdä asioita sen eteen, että lapseni saa kasvaa biologiseen sukupuoleensa ja ymmärtää mihin se vaikuttaa ja on sitten myöhemmin sinut sen kanssa.
Kyllä nyt samanpainoisen ja yhtä paljon treenanneen kanssa vois samaan kehään mennäMiun kokemus puolestaan on, että saa tehdä moninkertaisesti, että arvostetaan yhtä paljon. Ja sitä kokemusta on useammalta miesvaltaiselta alalta. Kuulen myös miten muita naispuoleisia kollegoita arvostellaan hyvin eri tavalla kuin miehiä. Itse pyrin heitä puolustamaan sillä eivät todellakaan ole ansainneet sitä kohtelua. Varmaan samaa paskaa saan osaltani itsekin takanapäin.
Olen myös kuullut työurani aikana "nämä eivät ole naisten töitä" tai miun ammattitaidon epäilyä ennenkuin on edes tehnyt miun kanssa töitä, miulle on myös puhuttu todella alentavasti niin erinäisten kollegoiden kuin työnjohdonkin puolesta yms. Ne ovat toki satunnaisia tapauksia, mutta sitäkin on tapahtunut. Ja itse en todellakaan ole mikään työpaikan pikkuprinsessa, joka odottaa palvelua vaan ennemmin olen aina ottanut haasteet vastaan ja ollut työssäni oikeasti hyvä.
Olen itsekin kamppaillut nuorena. Kuvittelisin siksi siun nimenomaan silloin ymmärtävän sen miesten ja naisten välisen eron ainakin siinä fysiikassa. Tuskin sie haluat häkkiin edes saman painoisen ukon kanssa (olettaen, että olette treenanneet yhtä paljon)? Lähtökohtaisesti myöskään suurempi osa naisista ei ole yhtä aggressiivia (se yksilöllinen vaihtelu) ja näkyyhän se jo kamppailusaleilla kävijöiden sukupuolijakaumassa.
Minä en ole ennen lasta (se homma sitten sekoittikin pään
On ihan ok olla ns poikatyttö, mutta se ei poista sitä, että on tyttö. Se ettet sinä ole kokenut, että sukupuoli vaikuttaa niin se ei tarkoita etteikö se vaikuttaisi tai ettei joku toinen kokisi sen vaikuttavan.
Minusta tehtävää on niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tässä asiassa. Ja koska yhteiskunta tukee sukupuolierojen häivyttämistä ja itse en siihen usko (minusta se lisää hämmennystä ja epätasa-arvoa) niin haluan kotonani tehdä asioita sen eteen, että lapseni saa kasvaa biologiseen sukupuoleensa ja ymmärtää mihin se vaikuttaa ja on sitten myöhemmin sinut sen kanssa.
Juurikin tuo että oma kokemus heijastaa miten asiaa ajattelee ja miten asiat näkee. Mutta eikö tässä kohtaa nimenomaan pitäisi katsoa minkätyyppinen tyttö/nainen lapsesta kasvaa ja sen mukaan tukea niitä piirteitä? Eikä jotenkin tuoda sitä keskivertoa naista esille etukenossa?
Pilkki24
Foorumin legenda
Eihän ne sulje toisiaan pois.Kyllä nyt samanpainoisen ja yhtä paljon treenanneen kanssa vois samaan kehään mennä
Tosiasia on, että siitä tytöstä ei esimerkiksi pituushypyssä voi tulla maailman parasta ihmistä, mutta hänestä voi tulla maailman paras nainen. Häntä voi silti tukea siinä pituushyppyharrastuksessaan.
Tai tosiasia on ettei mies voi imettää, mutta hän voi osallistua vauvan hoitoon muilla tavoin.
Itse haluan lapseni kasvavan naiseksi enkä sukupuolettomaksi ja haluan kertoa pikkuhiljaa hänen kasvaessaan mitä se tarkoittaa. Selkeästi et nyt halua ymmärtää tätä. Minusta tästä olisi voinut keskustella sen kannalta miten tällaista kasvatusta toteuttaa sen sijaan, että kyseenalaistaa sen tarpeellisuuden. Itse koen myös monia muita asioita tarpeelliseksi opettaa lapsen kasvaessa mm hyvät käytöstavat minkä tarpeellisuuden tuntuu nykyään moni kyseenalaistavan. Silti koen, että enemmän apua on siitä, että muut kertovat keinoista opettaa hyviä käytöstapoja kuin siitä, että he toteavat ettei heidän elämässään ole merkitystä sillä kiittääkö joku heitä tai pyytääkö anteeksi.
Ei se etten haluaisi ymmärtää, en vaan ymmärrä. Siis en ehkä ymmärrä juuri sitä sukupuolen häivyttämistä tässä, en mitenkään näe että on jotenkin mahdollista kasvattaa ketään täysin häivyttäen sukupuolia tai että se olisi jotenkin meidän yhteiskunnan agenda nykyään. Siinä saisi elää tosi mustassa laatikossa et näin tapahtuisi. Mut joo ehkä annan tilaa muille, joilla olisi vinkkejä alkuperäiseen kysymykseen!
Ei se etten haluaisi ymmärtää, en vaan ymmärrä. Siis en ehkä ymmärrä juuri sitä sukupuolen häivyttämistä tässä, en mitenkään näe että on jotenkin mahdollista kasvattaa ketään täysin häivyttäen sukupuolia tai että se olisi jotenkin meidän yhteiskunnan agenda nykyään. Siinä saisi elää tosi mustassa laatikossa et näin tapahtuisi. Mut joo ehkä annan tilaa muille, joilla olisi vinkkejä alkuperäiseen kysymykseen!
Ehkä tässä @Pilkki24 hakee sitä, että nykyään on ollut myös vallalla sellainen kasvatus (ja mihin hänet itsekin on ilmeisesti kasvatettu, ja kokee tämän olleen itselleen haitallista, koska luullut sitten olevansa yksilönä huono kun ei tiennyt erojen johtuvan sukupuolien välisistä eroista), että lapsille sanotaan että sukupuolella ei ole mitään väliä/tekemistä sen kanssa mitä lapsesta voi tulla tai ettei sukupuolella ole mitään tekemistä sen kanssa millainen ihminen olet.
Toki hyvin pitkälle sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, mutta mitä vaikka tuossa aiemmin Pilkki sanoikin, niin on vaan fyysinen fakta, että vaikkapa maailman nopein ihminen on lähes poikkeuksetta biologisesti mies, vaikka maailman nopein nainen kuinka treenaisi, niin todennäköisesti hän ei olisi nopeampi kuin maailman nopein mies. Sitten on taas ”sukupuolineutraalempia” lajeja paljonkin, joissa sukupuolen tuomat biologiset erot ei määritä sitä kuka on paras.
Itkuherkkyys on varmasti osin biologista, mutta sanoisin myös että koska on pitkään kasvatettu poikia siihen ”mies ei itke” mentaliteettiin, ja siihen että tunteet sullotaan pieneen boksiin sisälle, jota ei koskaan avata, on nähtävissä isompi ero sukupuolien välillä siinä itkuherkkyydessä. Itkuherkkyys ja tunnesensitiivisyys valitettavasti nähdään monesti edelleen epämiehekkäänä ominaisuutena, mutta toivon että tämä alkaisi kääntyä parempaan, koska emotionaalisesti epäkypsän/rajoittuneen henkilön kanssa on todella raskasta elää.
En ole itse asiaa sinänsä ajatellut, vaikka meillä on Pilkin kanssa aika samanikäiset tytöt. Ollaan puhuttu pimpistä ja pippelistä, itse en sukupuolita vieraita lapsia vaan puhun kavereista. Saa leikkiä millä vaan ja en haluaisi opettaa ”miesten ja naisten töitä”. Itse kasvoin kodissa jossa iskä leikkasi nurmikon, mutta myös teki ruokaa ja siivosi. Ymmärrän kyllä siis mitä tässä ajetaan takaa, eli ei haluttaisi että lapsi kuvittelee olevansa kaikkivoipa, johon ei vaikuta biologiset rajoitteet. Koska ilmeisesti se oli @Pilkki24 sinulle aiheuttanut riittämättömyyden tunnetta, kun sinulle oli kerrottu että pystyt ihan kaikkeen samaan kun pojatkin, ja sitten luulit olevasi ”huonompi” yksilöllisistä syistä, ja sinua olisi helpottanut se, että olisit ymmärtänyt erojen johtuvan biologisista ominaisuuksista.
Eli en nyt ehkä osaa mitään varsinaiseen kysymykseen vastata kun en asiaa ole miettinyt, mutta ehkä tämä avasi muille keskustelijoille mitä Pilkki hakee takaa. Tai sitten ei
Ymmärrän sua @Pilkki24 niin hyvin! Itse olen niin miesvaltaisella alalla, että yhdessä puolen vuoden projektityössä olin ainoa nainen yli sadan vaihtuvan miehen joukossa. En kuitenkaan ole koskaan kokenut, että miehet olisivat alistaneet tai kohdelleet huonosti. Uskon, että naisella on iso rooli siinä, miten häntä kohdellaan. Esim kun kyseisellä työmaalla tuotiin mulle naistenvessa toimiston viereen, en tehnyt siitä numeroa, koska olisin saanut feministi-leiman. Toisaalta johtamillani työmailla en koskaan tilannut itselleni erillistä vessaa, vaikka siihen olisi ollut oikeus, ajattelin sen taas vaikuttavan negatiivisesti kemioihin niissä pienemmissä ympyröissä.
Oon niin sama mieltä tästä!
Sukupuolineutraali kasvatus on vielä uutta, eikä sen vaikutuksista tiedetä pitkällä aikavälillä. Tästä voisi lainata jotain oppeja ennenkun luodaan peruuttamattomia ongelmia yhteiskuntaan: Olin adoptiokonferenssissa ulkomailla, jossa todettiin, että juurikin skandivanhemmat ovat korostaneet lapsilleen ettei ihonvärillä tai etnisyydellä ole väliä. Tää ajattelu kiistää lapselta tärkeän osan identiteettiä ja on siten aiheuttanut valtavia kriisejä. Nykyään adoptiolapsen etnisyyttä korostetaan ja rohkaistaan tutkimaan biologista kulttuurian ja jopa oppimaan kieltä.
Tuo “saat olla mitä haluat” -ajattelu hämmentää mun mielestä lapsia. Lapsi(tai teinikään) ei osaa vielä itse määritellä, kuka on tai mitä tuntee, siksi aikuinen toimii ohjaajana. Jos tyttö sanoo haluavansa pippelin, se voi tarkoittaa, että hän kokee olonsa huonommaksi tyttönä. Aikuisen tulisi silloin auttaa vahvistamaan sitä tyttöyttä, eikä vain siirtää päätöksentekoa lapselle(tai teinille).
Ja miehen halusta pukeutua naiseksi satun läheisensä tietämään mm. kaiken (vitsivitsi). Siitäkin voidaan keskustella, mutta nyt haluan päästä jo itse aiheeseen...
Oon niin sama mieltä tästä!
Sukupuolineutraali kasvatus on vielä uutta, eikä sen vaikutuksista tiedetä pitkällä aikavälillä. Tästä voisi lainata jotain oppeja ennenkun luodaan peruuttamattomia ongelmia yhteiskuntaan: Olin adoptiokonferenssissa ulkomailla, jossa todettiin, että juurikin skandivanhemmat ovat korostaneet lapsilleen ettei ihonvärillä tai etnisyydellä ole väliä. Tää ajattelu kiistää lapselta tärkeän osan identiteettiä ja on siten aiheuttanut valtavia kriisejä. Nykyään adoptiolapsen etnisyyttä korostetaan ja rohkaistaan tutkimaan biologista kulttuurian ja jopa oppimaan kieltä.
Tuo “saat olla mitä haluat” -ajattelu hämmentää mun mielestä lapsia. Lapsi(tai teinikään) ei osaa vielä itse määritellä, kuka on tai mitä tuntee, siksi aikuinen toimii ohjaajana. Jos tyttö sanoo haluavansa pippelin, se voi tarkoittaa, että hän kokee olonsa huonommaksi tyttönä. Aikuisen tulisi silloin auttaa vahvistamaan sitä tyttöyttä, eikä vain siirtää päätöksentekoa lapselle(tai teinille).
Ja miehen halusta pukeutua naiseksi satun läheisensä tietämään mm. kaiken (vitsivitsi). Siitäkin voidaan keskustella, mutta nyt haluan päästä jo itse aiheeseen...
Aiheeseen:
Mulle tärkein lähtökohta on ymmärtää oma ajatusmaailma ja se, missä kuplassa olen itse kasvanut. Sitten pitäisi tunnistaa, millaisessa maailmassa oma lapsi tulee kasvamaan. Usein reagoidaan liikaa omiin kokemuksiin ja ajaudutaan toiseen ääripäähän, ylikompensoidaan vaikka omia lapsuuden puutteita. Pitäisi pysähtyä kultaisella keskitiellä.
Aloin kuuntelemaan Sinkkosen Onnellinen lapsi -kirjaa, ja siinä tuodaan mielenkiintoisen paljon esiin meidän kulttuurin sukupuolioletuksia. (Sinkkosen linja ei kuitenkaan ole myönteinen sukupuolineutraaliutta kohtaan.)
Yksi pointti tuosta kirjasta, että me vanhemmat meinataan helposti ohjata lapset niihin harrastuksiin, joita me itse arvostamme, eikä kuunnella riittävästi, mitä lapset itse haluaisivat. (Kuten @Perimeter kuvasi.) Mielestäni tämä näkyy nykyään myös siinä, että vanhemmat haluavat lastensa olevan jotenkin erityisiä ja se johtaa joskus siihen, että annetaan paljon positiivista huomiota vaikka esim. kissana olemisen tunteesta. Mietin, onko se aina lapsen tarvetta vai aikuisen toive siitä, että oma lapsi olisi jotenkin poikkeuksellinen.
Mietin myös omaa puhetapaani. En halua sanoa "kaunis tyttö", vaan ehkä mieluummin "mekko on kaunis", tai kuvata tytön ominaisuuksia tarkemmin esim “pitkät ripset ja vaaleat hiukset”. Että ei viestitä työtön arvon perustuvan kauneuteen. Tämä oli ihan tuore havainto omasta puhetavasta eilen. Toisaalta ei sitä voi kieltää että toiset on kauniimpia kuin toiset, mutta ehkä se tulee jo muutenkin esille tässä yhteiskunnassa.
Se, että ei kutsuta tyttöjä tytöiksi vaan "kavereiksi", hämärtää biologista identiteettiä. Itse haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mutta myös iänmukaisesti kuten aikaisemmin mainittiin. Siis Pekalla on pippeli koska "hän on poika" ei "koska toisilla on pippeli ja toisilla ei". Ja haluan vastata lapsen kysymyksiin ohittaminen sijaan, jotta hän kokee, että minulle voi puhua vaikeistakin asioista, eikä ilmapiirin tarvitse olla pelottava tai outo.
En halua sekoittaa oman lapseni identiteettiä nostamalla esiin vaihtoehtoja, jotka liittyvät harvinaisiin kokemuksiin. Usein niiden taustalla on jokin lapsuuden trauma. En halua avata tarjolle valmiiksi jotain, mikä ei muuten tulisi lapselle mieleen. On tärkeää muistaa, että lapsi vasta rakentaa itseään, haluan vanhempana keskittyä siihen, että sitä saa tehdä turvallisesti ja selkeästi.
Mulle tärkein lähtökohta on ymmärtää oma ajatusmaailma ja se, missä kuplassa olen itse kasvanut. Sitten pitäisi tunnistaa, millaisessa maailmassa oma lapsi tulee kasvamaan. Usein reagoidaan liikaa omiin kokemuksiin ja ajaudutaan toiseen ääripäähän, ylikompensoidaan vaikka omia lapsuuden puutteita. Pitäisi pysähtyä kultaisella keskitiellä.
Aloin kuuntelemaan Sinkkosen Onnellinen lapsi -kirjaa, ja siinä tuodaan mielenkiintoisen paljon esiin meidän kulttuurin sukupuolioletuksia. (Sinkkosen linja ei kuitenkaan ole myönteinen sukupuolineutraaliutta kohtaan.)
Yksi pointti tuosta kirjasta, että me vanhemmat meinataan helposti ohjata lapset niihin harrastuksiin, joita me itse arvostamme, eikä kuunnella riittävästi, mitä lapset itse haluaisivat. (Kuten @Perimeter kuvasi.) Mielestäni tämä näkyy nykyään myös siinä, että vanhemmat haluavat lastensa olevan jotenkin erityisiä ja se johtaa joskus siihen, että annetaan paljon positiivista huomiota vaikka esim. kissana olemisen tunteesta. Mietin, onko se aina lapsen tarvetta vai aikuisen toive siitä, että oma lapsi olisi jotenkin poikkeuksellinen.
Mietin myös omaa puhetapaani. En halua sanoa "kaunis tyttö", vaan ehkä mieluummin "mekko on kaunis", tai kuvata tytön ominaisuuksia tarkemmin esim “pitkät ripset ja vaaleat hiukset”. Että ei viestitä työtön arvon perustuvan kauneuteen. Tämä oli ihan tuore havainto omasta puhetavasta eilen. Toisaalta ei sitä voi kieltää että toiset on kauniimpia kuin toiset, mutta ehkä se tulee jo muutenkin esille tässä yhteiskunnassa.
Se, että ei kutsuta tyttöjä tytöiksi vaan "kavereiksi", hämärtää biologista identiteettiä. Itse haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mutta myös iänmukaisesti kuten aikaisemmin mainittiin. Siis Pekalla on pippeli koska "hän on poika" ei "koska toisilla on pippeli ja toisilla ei". Ja haluan vastata lapsen kysymyksiin ohittaminen sijaan, jotta hän kokee, että minulle voi puhua vaikeistakin asioista, eikä ilmapiirin tarvitse olla pelottava tai outo.
En halua sekoittaa oman lapseni identiteettiä nostamalla esiin vaihtoehtoja, jotka liittyvät harvinaisiin kokemuksiin. Usein niiden taustalla on jokin lapsuuden trauma. En halua avata tarjolle valmiiksi jotain, mikä ei muuten tulisi lapselle mieleen. On tärkeää muistaa, että lapsi vasta rakentaa itseään, haluan vanhempana keskittyä siihen, että sitä saa tehdä turvallisesti ja selkeästi.
Olipa hyvin kirjoitettu!Aiheeseen:
Mulle tärkein lähtökohta on ymmärtää oma ajatusmaailma ja se, missä kuplassa olen itse kasvanut. Sitten pitäisi tunnistaa, millaisessa maailmassa oma lapsi tulee kasvamaan. Usein reagoidaan liikaa omiin kokemuksiin ja ajaudutaan toiseen ääripäähän, ylikompensoidaan vaikka omia lapsuuden puutteita. Pitäisi pysähtyä kultaisella keskitiellä.
Aloin kuuntelemaan Sinkkosen Onnellinen lapsi -kirjaa, ja siinä tuodaan mielenkiintoisen paljon esiin meidän kulttuurin sukupuolioletuksia. (Sinkkosen linja ei kuitenkaan ole myönteinen sukupuolineutraaliutta kohtaan.)
Yksi pointti tuosta kirjasta, että me vanhemmat meinataan helposti ohjata lapset niihin harrastuksiin, joita me itse arvostamme, eikä kuunnella riittävästi, mitä lapset itse haluaisivat. (Kuten @Perimeter kuvasi.) Mielestäni tämä näkyy nykyään myös siinä, että vanhemmat haluavat lastensa olevan jotenkin erityisiä ja se johtaa joskus siihen, että annetaan paljon positiivista huomiota vaikka esim. kissana olemisen tunteesta. Mietin, onko se aina lapsen tarvetta vai aikuisen toive siitä, että oma lapsi olisi jotenkin poikkeuksellinen.
Mietin myös omaa puhetapaani. En halua sanoa "kaunis tyttö", vaan ehkä mieluummin "mekko on kaunis", tai kuvata tytön ominaisuuksia tarkemmin esim “pitkät ripset ja vaaleat hiukset”. Että ei viestitä työtön arvon perustuvan kauneuteen. Tämä oli ihan tuore havainto omasta puhetavasta eilen. Toisaalta ei sitä voi kieltää että toiset on kauniimpia kuin toiset, mutta ehkä se tulee jo muutenkin esille tässä yhteiskunnassa.
Se, että ei kutsuta tyttöjä tytöiksi vaan "kavereiksi", hämärtää biologista identiteettiä. Itse haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mutta myös iänmukaisesti kuten aikaisemmin mainittiin. Siis Pekalla on pippeli koska "hän on poika" ei "koska toisilla on pippeli ja toisilla ei". Ja haluan vastata lapsen kysymyksiin ohittaminen sijaan, jotta hän kokee, että minulle voi puhua vaikeistakin asioista, eikä ilmapiirin tarvitse olla pelottava tai outo.
En halua sekoittaa oman lapseni identiteettiä nostamalla esiin vaihtoehtoja, jotka liittyvät harvinaisiin kokemuksiin. Usein niiden taustalla on jokin lapsuuden trauma. En halua avata tarjolle valmiiksi jotain, mikä ei muuten tulisi lapselle mieleen. On tärkeää muistaa, että lapsi vasta rakentaa itseään, haluan vanhempana keskittyä siihen, että sitä saa tehdä turvallisesti ja selkeästi.
Pilkki24
Foorumin legenda
@Selah täytyy todeta, että työpaikoissa on paljon eroja. Pelkästään omalla asenteellaan ei voi kaikkeen vaikuttaa. Niissä ongelmatilanteissa on ollut usein kyse siitä, että se toinen on kokenut jollain tavalla tulleensa uhatuksi tai kritisoiduksi (mm. olen asiallisesti huomauttanut työaikalaista, tes-rikkeestä, torjunut seksuaalisen lähestymisyrityksen tms.) ja joillekin miehille on liikaa, että se tapahtuu naisen toimesta. Ja sitten on ollut ihan vaan niitä idiootteja, joiden mielestä se pieni naisellinen nainen ei voi hoitaa hommia yhtä hyvin ja luulen, että tässä kulminoituu se, että jotkut perustavat sen miehisen itsetuntonsa sen miehisen ammatin varaan. Eli siinä tulee se oman identiteetin särkymisen uhka, kun on ajatellut oman työnsä erittäin maskuliiniseksi ja sinne tulee pieni meikattu blondi tekemään sen saman työn.
Esimerkiksi rakennustyömailla en koskaan kokenut häirintää tai vähättelyä vaan miulla oli jokaisella työmaalla todella tervetullut olo. Kuitenkin monessa muussa työpaikassa onkin sitten saanut myös niitä negatiivisia kokemuksia sukupuolensa takia eri asteisia määriä.
Koen vähän ongelmallisena tuon aspektin ettei saa vaikuttaa liikaa feministiltä. Itse olen törmännyt tähän, kun olen ilmoittanut syrjinnästä ja sitä on sitten yritetty vähätellä ja olen lopulta ottanut esiin useita tapauksia vuosien varrelta saman henkilön toimesta (joista en juurikin leiman pelossa ole ilmoittanut) niin siinä kohtaa se on työnnetty miun vastuulle etten ole silloin ilmoittanut niistä pienemmistäkään ongelmista. Eli pitäisi ilmoittaa, mutta sitten saa juurikin sen ruikuttajaämmän leiman, jos rupeaa jokaisesta asennevammasta ilmoittamaan. Mutta hiljaa hyvä tulee. Jonkun on aina oltava etulinjassa ottamassa se paska vastaan.
Hauska sattuma muuten, että luin juuri Sinkkosen kirjan kiintymyssuhteista. Pitää laittaa tuo Onnellinen lapsikin lukulistalle. Keltinkangas-Järvisellä on miusta myös fiksua asiaa.
Minä kyllä kehun lastani kauniiksi, mutta kehun häntä myös vahvaksi ja fiksuksi. Itse asiassa jälkimmäisiksi varmaan useammin. Ja tosiaan lapsi on saanut leikkiä mitä haluaa. Ja myöhemmin saa miun puolesta harrastaakin mitä haluaa (kunhan siihen on varaa
). Koen helpoksi sen puolen kasvatuksesta, mutta tuo sukupuolittaminen muutoin on sitten vähän vähemmän juteltu aihe.
Ollaan kyllä kotona miehen kanssa juteltu näistä paljon ja haettu yhdessä sitä sopivaa kasvatustapaa. Ei näitä konkreettisia tilanteita varmaan tule liikaa mietittyä arjessa, mutta tuleehan niitä eteen ihan vaikka uimahallin pukukopeista ja uimavaatetuksesta alkaen. Sitä joutuu kyllä sitten miettimään miten sen pienen kysymyksiin vastailee ikätasoisesti. Toistaiseksi lapsi on vain itse todennut, että isi menee miesten puolelle ja äiti naisten puolelle.
Mutta tiedän, että niitä kysymyksiä on tulossa. Pippeleistä ja pimpeistä ja karvoista kyllä kyselee nyt, kun on tosiaan huomannut konkreettisia eroja.
Hyvin sanottu tuo omien lähtökohtien kyseenalaistaminen. Ja se ettei saisi seilata kokonaan toiseen laitaan. Sitä yritin itsekin sanoa tuolla sillä, etten halua kuitenkaan palata aikojen alkuun, vaikka kyseenalaistan sukupuolen häivyttämisen. Koen, että tuo sukupuolineutraalius äärimmilleen vietynä on ollut se vastaisku toiseen laitaan liian ahtaille sukupuolikäsityksille ja siksi haluaisin itse ottaa askeleen poispäin oman lapseni kohdalla. Pitää ne hyvät jutut sieltä, mutta miettiä millä tavoin kuitenkin tukee sitä kasvamista omaan sukupuoleen.
Esimerkiksi rakennustyömailla en koskaan kokenut häirintää tai vähättelyä vaan miulla oli jokaisella työmaalla todella tervetullut olo. Kuitenkin monessa muussa työpaikassa onkin sitten saanut myös niitä negatiivisia kokemuksia sukupuolensa takia eri asteisia määriä.
Koen vähän ongelmallisena tuon aspektin ettei saa vaikuttaa liikaa feministiltä. Itse olen törmännyt tähän, kun olen ilmoittanut syrjinnästä ja sitä on sitten yritetty vähätellä ja olen lopulta ottanut esiin useita tapauksia vuosien varrelta saman henkilön toimesta (joista en juurikin leiman pelossa ole ilmoittanut) niin siinä kohtaa se on työnnetty miun vastuulle etten ole silloin ilmoittanut niistä pienemmistäkään ongelmista. Eli pitäisi ilmoittaa, mutta sitten saa juurikin sen ruikuttajaämmän leiman, jos rupeaa jokaisesta asennevammasta ilmoittamaan. Mutta hiljaa hyvä tulee. Jonkun on aina oltava etulinjassa ottamassa se paska vastaan.
Hauska sattuma muuten, että luin juuri Sinkkosen kirjan kiintymyssuhteista. Pitää laittaa tuo Onnellinen lapsikin lukulistalle. Keltinkangas-Järvisellä on miusta myös fiksua asiaa.
Minä kyllä kehun lastani kauniiksi, mutta kehun häntä myös vahvaksi ja fiksuksi. Itse asiassa jälkimmäisiksi varmaan useammin.
Ja tosiaan lapsi on saanut leikkiä mitä haluaa. Ja myöhemmin saa miun puolesta harrastaakin mitä haluaa (kunhan siihen on varaa). Koen helpoksi sen puolen kasvatuksesta, mutta tuo sukupuolittaminen muutoin on sitten vähän vähemmän juteltu aihe. Ollaan kyllä kotona miehen kanssa juteltu näistä paljon ja haettu yhdessä sitä sopivaa kasvatustapaa. Ei näitä konkreettisia tilanteita varmaan tule liikaa mietittyä arjessa, mutta tuleehan niitä eteen ihan vaikka uimahallin pukukopeista ja uimavaatetuksesta alkaen. Sitä joutuu kyllä sitten miettimään miten sen pienen kysymyksiin vastailee ikätasoisesti. Toistaiseksi lapsi on vain itse todennut, että isi menee miesten puolelle ja äiti naisten puolelle.
Mutta tiedän, että niitä kysymyksiä on tulossa. Pippeleistä ja pimpeistä ja karvoista kyllä kyselee nyt, kun on tosiaan huomannut konkreettisia eroja. Hyvin sanottu tuo omien lähtökohtien kyseenalaistaminen. Ja se ettei saisi seilata kokonaan toiseen laitaan. Sitä yritin itsekin sanoa tuolla sillä, etten halua kuitenkaan palata aikojen alkuun, vaikka kyseenalaistan sukupuolen häivyttämisen. Koen, että tuo sukupuolineutraalius äärimmilleen vietynä on ollut se vastaisku toiseen laitaan liian ahtaille sukupuolikäsityksille ja siksi haluaisin itse ottaa askeleen poispäin oman lapseni kohdalla. Pitää ne hyvät jutut sieltä, mutta miettiä millä tavoin kuitenkin tukee sitä kasvamista omaan sukupuoleen.
Tässä tulee vähän pidemmin asiaa aiheesta ja aiheen vierestä...
Mää en ainakaan opeta lapsilleni sellaista kaikkivoipaisuuden harhaa, että voit olla mitä vaan...
Oon miettiny tätä aihetta paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että liiallinen vapaus ja rajattomuus saatta olla juuri se syy miksi monet nuoret (ja aikuisetkin) on ihan hukassa. Ihmiselle on hyväksi tiedostaa oma rajallisuus ja hyväksyä se. Aiheeseen liittyy myös sukupuoli ja sen tuomat rajallisuudet. Naisena et voi olla sekä läsnä oleva suurperheen äiti, että ulkomailla reissutöissä käyvä bisnesmuija saman aikaisesti. Kaikkea ei voi saada ja ennen kaikkea kaikkeen EI TARVI PYSTYÄ! Sillä samaan aikaan kun tätä valinnan vapautta korostetaan, se luonee hirvittävät paineet ihmiselle että pitäis nyt tässä yhdessä elämässä saavuttaa kaikki unelmansa. Ja kun esimerkiksi meillä naisilla on se mahdollisuus saada niitä lapsia oman kehomme kautta ja se sitoo meitä ainakin joksikin aikaa kiinni siihen hommaan, niin se väistämättä on jostain muusta pois, mikäli se äitiys on yksi asia minkä tässä elämässä haluaa toteuttaa.
Ja tyttärilleni haluan opettaa, että se ei silti ole mistään TÄRKEÄMMÄSTÄ pois. Olen itse ollut kotiäitinä vuosia ja ehkä jo tämä esimerkkinä viestii heille siitä, että tämäkin on hyvä vaihtoehto elämässä. Ylipäätään tässä sukupuolikasvatuksessa uskon esimerkin ja sellaisen tasapainoisen lapsuuden olosuhteiden olevan aika merkittävä asia. Tarkoitan, että esimerkiksi itsellä ylä-asteella oli tällainen poikatyttö vaihe (onneksi sillon ei vielä ollut näin mitään pridehommia, olisin varmasti ollut oikein oiva kohde lähtemään siihen täysillä mukaan, ruokkimaan sitä omaa erilaisuuden tunnetta, kapinoimaan jne.) ja se vaihe ei liene liity siihen onko mulle tarjottu tarpeeksi tai liikaa nukkea leluksi lapsena, vaan eiköhän juurisyyt ole ennemminki siinä että olen eroperheen lapsi ja isäsuhde oli haastava sekä katkesi lopulta kokonaan.
Minusta siis lopulta kasvoi kapinoiva feministi. Näin juuri tuota naisvihaa kaikkialla ja halusin että lasten- ja kodinhoidon suhteen kaikki on meillä 50/50 miehen kanssa...
No nyt kymmenen vuotta myöhemmin oon päästänyt irti tuosta kapinoivasta ja uhriutuvasta naisen osasta ja ajatukset on vaihtunut (osittain uskoon tulemisen myötä). Nyt arvostan ja kunnioitan miehiä, auktoriteettejä, rajoja. Mutta myöskin naiseutta ja äitiyttä, enkä pidä niitä vähempiarvoisena asiana vaan ajattelen että miehet ja naiset omine piirteineen kauniisti täydentävät toisiaan. SILTI mukaan mahtuu laaja moninaisuus näissä kahdessa sukupuolessa, eikä luoja oo kaikille tarkoittanut samanlaista polkua, sen näkee jo Raamatusta jossa kerrotaan niin herkistä miehistä kuin johtavista naisista.
Että vaikka tällainen perus konservatiivisen oloinen ajatusmalli voi vaikuttaa mustavalkoiselta, niin se ei ole sitä. On mahdoton selittää tätä koko aihetta juurta jaksaen, mutta tarkennukseksi että vaikka meillä on aika selkeä jako että mies tienaa ja minä olen kotiäitinä, niin silti jaetaan töitä täällä kotonakin. Esim nyt postpartum aikana mies on tietty auttanut kovasti mua kotihommissa ja ollut pääsääntöisesti vastuussa ruokapuolesta kun mää olen ollut kiinni vauvassa.
Mutta siis palatakseni ihan tohon alkuperäiseen kysymykseen, en mitenkään tietoisesti kasvata tyttöjä feminiinisiksi naisiksi ja poikia maskuliinisiksi miehiksi, mutta tiedostamatta tulee varmasti johdateltua lapsia sukupuoliin perustuen. Esim hankittiin sähkömopo 3v pojalle, tyttöjen kohdalla ei tuollaista ole mietittykään. Tosin poika on ollut jo tässä iässä kiinnostunut moottorivehkeistä, mutta tiedäppä sitä tuleeko se jostain luonnostaan vai ollaanko jo vauvasta asti ohjattu häntä isänsä jalan jäljissä aiheen pariin.
Eikä sillä mun mielestä ole väliä, hän saa tehdä sitä mistä tykkää joten eihän asiassa ole ongelmaa. Ihan vapaita on nyt isosiskotkin ajeleen mopolla, mutta eipä näytä kiinnostavan.
Mutta uskon näiden lasten ottavan aika hyvin mallia meistä aikuisista, tytöt samaistuu varmasti luonnollisesti enempi äitiin ja pojat isiin. Ja toisaalta hyvä isäsuhde luo varmasti tytölle hyvän itsetunnon ja se voi olla merkittävä asia myös hyväksyessä oma sukupuolensa. Itsekkin toivon yli kaiken, että nämä lapset saisivat tuntea olevansa hyviä juuri sellaisena kuin ovat eivätkä joutuisi kokemaan ristiriitoja fyysisen sukupuolensa ja henkisen olotilansa suhteen. Ja uskon, että lapsen päätä voidaan todellakin sekoittaa näillä asioilla, tai vastaavasti tukea terveeseen kasvuun jossa se oma sukupuoli hyväksytään. (Ja huom uskon että ns oikeat transihmiset ovat eri asia kuin tämän päivän kasvava joukko nuoria/nuoria aikuisia jotka eivät tiedä mitä oikein ovat, ja tähän jälkimmäiseen joukkoon viittaan tuolla toteamuksellani)
Mää en ainakaan opeta lapsilleni sellaista kaikkivoipaisuuden harhaa, että voit olla mitä vaan...
Oon miettiny tätä aihetta paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että liiallinen vapaus ja rajattomuus saatta olla juuri se syy miksi monet nuoret (ja aikuisetkin) on ihan hukassa. Ihmiselle on hyväksi tiedostaa oma rajallisuus ja hyväksyä se. Aiheeseen liittyy myös sukupuoli ja sen tuomat rajallisuudet. Naisena et voi olla sekä läsnä oleva suurperheen äiti, että ulkomailla reissutöissä käyvä bisnesmuija saman aikaisesti. Kaikkea ei voi saada ja ennen kaikkea kaikkeen EI TARVI PYSTYÄ! Sillä samaan aikaan kun tätä valinnan vapautta korostetaan, se luonee hirvittävät paineet ihmiselle että pitäis nyt tässä yhdessä elämässä saavuttaa kaikki unelmansa. Ja kun esimerkiksi meillä naisilla on se mahdollisuus saada niitä lapsia oman kehomme kautta ja se sitoo meitä ainakin joksikin aikaa kiinni siihen hommaan, niin se väistämättä on jostain muusta pois, mikäli se äitiys on yksi asia minkä tässä elämässä haluaa toteuttaa.Ja tyttärilleni haluan opettaa, että se ei silti ole mistään TÄRKEÄMMÄSTÄ pois. Olen itse ollut kotiäitinä vuosia ja ehkä jo tämä esimerkkinä viestii heille siitä, että tämäkin on hyvä vaihtoehto elämässä. Ylipäätään tässä sukupuolikasvatuksessa uskon esimerkin ja sellaisen tasapainoisen lapsuuden olosuhteiden olevan aika merkittävä asia. Tarkoitan, että esimerkiksi itsellä ylä-asteella oli tällainen poikatyttö vaihe (onneksi sillon ei vielä ollut näin mitään pridehommia, olisin varmasti ollut oikein oiva kohde lähtemään siihen täysillä mukaan, ruokkimaan sitä omaa erilaisuuden tunnetta, kapinoimaan jne.) ja se vaihe ei liene liity siihen onko mulle tarjottu tarpeeksi tai liikaa nukkea leluksi lapsena, vaan eiköhän juurisyyt ole ennemminki siinä että olen eroperheen lapsi ja isäsuhde oli haastava sekä katkesi lopulta kokonaan.
Minusta siis lopulta kasvoi kapinoiva feministi. Näin juuri tuota naisvihaa kaikkialla ja halusin että lasten- ja kodinhoidon suhteen kaikki on meillä 50/50 miehen kanssa...
No nyt kymmenen vuotta myöhemmin oon päästänyt irti tuosta kapinoivasta ja uhriutuvasta naisen osasta ja ajatukset on vaihtunut (osittain uskoon tulemisen myötä). Nyt arvostan ja kunnioitan miehiä, auktoriteettejä, rajoja. Mutta myöskin naiseutta ja äitiyttä, enkä pidä niitä vähempiarvoisena asiana vaan ajattelen että miehet ja naiset omine piirteineen kauniisti täydentävät toisiaan. SILTI mukaan mahtuu laaja moninaisuus näissä kahdessa sukupuolessa, eikä luoja oo kaikille tarkoittanut samanlaista polkua, sen näkee jo Raamatusta jossa kerrotaan niin herkistä miehistä kuin johtavista naisista.
Että vaikka tällainen perus konservatiivisen oloinen ajatusmalli voi vaikuttaa mustavalkoiselta, niin se ei ole sitä. On mahdoton selittää tätä koko aihetta juurta jaksaen, mutta tarkennukseksi että vaikka meillä on aika selkeä jako että mies tienaa ja minä olen kotiäitinä, niin silti jaetaan töitä täällä kotonakin. Esim nyt postpartum aikana mies on tietty auttanut kovasti mua kotihommissa ja ollut pääsääntöisesti vastuussa ruokapuolesta kun mää olen ollut kiinni vauvassa.
Mutta siis palatakseni ihan tohon alkuperäiseen kysymykseen, en mitenkään tietoisesti kasvata tyttöjä feminiinisiksi naisiksi ja poikia maskuliinisiksi miehiksi, mutta tiedostamatta tulee varmasti johdateltua lapsia sukupuoliin perustuen. Esim hankittiin sähkömopo 3v pojalle, tyttöjen kohdalla ei tuollaista ole mietittykään. Tosin poika on ollut jo tässä iässä kiinnostunut moottorivehkeistä, mutta tiedäppä sitä tuleeko se jostain luonnostaan vai ollaanko jo vauvasta asti ohjattu häntä isänsä jalan jäljissä aiheen pariin.
Eikä sillä mun mielestä ole väliä, hän saa tehdä sitä mistä tykkää joten eihän asiassa ole ongelmaa. Ihan vapaita on nyt isosiskotkin ajeleen mopolla, mutta eipä näytä kiinnostavan. Mutta uskon näiden lasten ottavan aika hyvin mallia meistä aikuisista, tytöt samaistuu varmasti luonnollisesti enempi äitiin ja pojat isiin. Ja toisaalta hyvä isäsuhde luo varmasti tytölle hyvän itsetunnon ja se voi olla merkittävä asia myös hyväksyessä oma sukupuolensa. Itsekkin toivon yli kaiken, että nämä lapset saisivat tuntea olevansa hyviä juuri sellaisena kuin ovat eivätkä joutuisi kokemaan ristiriitoja fyysisen sukupuolensa ja henkisen olotilansa suhteen. Ja uskon, että lapsen päätä voidaan todellakin sekoittaa näillä asioilla, tai vastaavasti tukea terveeseen kasvuun jossa se oma sukupuoli hyväksytään. (Ja huom uskon että ns oikeat transihmiset ovat eri asia kuin tämän päivän kasvava joukko nuoria/nuoria aikuisia jotka eivät tiedä mitä oikein ovat, ja tähän jälkimmäiseen joukkoon viittaan tuolla toteamuksellani)
Ainiin sellanen lisäys vielä että oon kyllä tietoisesti yhden asian ainakin muuttanut omassa suhtautumisessa pojan leikkeihin! Ennen oon automaattisesti ajatellut pyssy-/sotaleikeistä että elähän nyt kovin ja tehnyt mieli kieltää moiset. Sittemmin ymmärtänyt senkin, että poikakin tarvii hyväksyntää omiin miehisiin mielenkiinnon kohteisiin jotta saa terveen itseluottamuksen eikä häpeä maskuuliinisuuttaan. Oman maansa/joukkonsa/perheensä puolustaminen on varmasti pojilla ihan verissä ja tuota ei pidä mennä kauhistelemaan, sillä joku päivä juuri he voivat olla pelastamassa meidän henkiämme ja puolustamassa maatamme. Tästä lähtien minulle herää kiitollisuus&kunnioitus kun näen pojan leikkivän taisteluleikkejä, go poikani, anna mennä! 
Tässäkin on varmasti puolensa, enkä itse ole toisaalta sitäkään mieltä että pitäisi häivyttää sukupuolet tai ettei saisi puhua tytöistä ja pojista.
Itse silti ajattelen että tuttuja voi kutsua sukupuolella, mutta vieraita en lähde herkästi sukupuolittamaan. Nimittäin mun työkaverilla on lapsi, joka on biologisesti poika, mutta hänellä on pitkät kiharat hiukset ja rakastaa pinkkejä ja yksisarvisia. Hänelle oli tullut tosi paha mieli, kun tuntematon aikuinen oli kutsunut häntä tytöksi ja ihmetellyt miten noin nätti tyttö haluaa leikkiä autoilla.
Okei, tässä nyt oli paljon muutakin pielessä (esim miksei (kauniit) tytöt saisi leikkiä autoilla ym), mutta tuon kokemuksen kuulemisen jälkeen olen itse koittanut vähän katsoa etten kutsu tuntemattomia lapsia tytöiksi/pojiksi. Ja monesti on tilanteita missä viittaan muihin lapsiin, niin tilanteessa on sekä tyttöjä ja poikia niin helpompi sanoa kaverit/lapset kuin tytöt ja pojat.