Kun äitiys on pelkkää ruusuilla tanssimista

Kateushan se on mikä noita negatiivisia asioita sai miettimään. Ja pelko siitä ettei itse saa niitä kokea. Nykyään on paljon helpompi kuunnella toisten kertomuksia niin onnellisia kuin negatiivisiakin :) Huomaa tulleensa paljon suvaitsevammaksi :)
 
Tunnustan, että itse harmistun, kun tuttavaperheissä hehkutellaan, kuinka mukavaa vauvan kanssa oli puuhata sitä ja tätä, kun itse istun käytännössä vuorokaudet ympäri kotona vauva sylissä, kun mikään muu paikka ei neidille oikein kelpaa. Mutta toissalta, meille ei osunut koliikkia, eikä vielä mitään iho-oireitakaan

Tosin, muutaman perheen ( lapset 1,5-4v) kohdalla taitaa olla niin, että aika kultaa muistot :)

Oma isäni sanoo, että huudon määrä taitaa olla vakio. Minä huusin kuulema ensimmäiset pari vuotta putkeen ja pikkuveli oli maailman aurinkoisin vauva. Voitte arvata, kumpi huusi murrosikäisenä vanhemmilleen oikein urakalla
 
Itse olen vasta odottamassa ensimmäistäni, ja kaikki on ollut helpompaa kuin mitä olen aina ennakkoon pelännyt: raskautuminen, pahoinvointi, mielialat, ...
Niin paljon olen kuullut negatiivista, että olen varautunut aina pahimpaan. Synnytyksestä odotan vaikeaa, ja koska itse kärsin aikanaan hankalasta koliikista ja muutenkin huusin yöt kahteen vuoteen asti, olen varma että saatan olla väsynyt, masentunut äiti. Ja toivon, että jos näin on, uskallan valittaa ja tarvittaessa hakea apua.

Sen sijaan huomaan, että kun ihmiset valittavat kaikenlaisia oireitaan, minäkin valitan, oikein etsin jotain pientä, kun tuntuu että muuten asiat menee ärsyttävänkin (?) hyvin. Toisaalta välillä tämä harmituksen aihe saattaa oikeasti harmittaa, mutta pärjäisin aivan hyvin mainitsematta asiaa ääneen. No, ainakaan asiat eivät kasaannu mieleen kun sanon sen heti, enkä pyrikään olemaan marttyyri (mitä en missään nimessä halua olla). En halua märehtiä asioita, mutta joskus teen sitäkin.

Tuntuu siltä, että ihmiset jotka valittavat tai suuttuvat jonkun toisen valituksista tai onnesta, ovat itse onnettomia ja menettäneet asiaan suhteellisuudentajunsa. Joidenkin toivoisi saavansa oma elämänsä järjestykseen ennen lasten hankintaa, jos suhtautuminen lapsiin on lähes vihamielistä, toisilla saattaa suru lapsettomuudesta jättää kaiken muun onnen elämässä varjoonsa.
Ei ole täysin tavatonta sekään, että vuosien yrittämisen jälkeen saatu lapsi saa kaiken, mitä haluaa. Onneksi suurin osa toimii järkevän rakastavasti ja kypsästi.

Menipä sivuraiteille. Enkä osaa tiivistää ajatuksiani.
 
Mulla oli eka raskaus todella helppo. Synnytys meni päin peetä. Sitä en tajunnut etukäteen pelätä. Vauva-aika osoittautui paljon rankemmaksi kun olin osannut etukäteen kuvitella. Ehkä siksi että mun oli vaikea sopeutua uuteen elämäntilanteeseen vaikka luulin olevani meistä se valmiimpi. No, toivottavasti toisella kerralla menee asiat helpommin.
 
Kateus lapsista on jotain uskomatonta, sen olen huomannut vasta saatuani oman lapsen. Raskausaika meni loistavasti, ainoastaan liitoskivut ja huonompi nukkuminen vaivasivat. Synnytys oli ensikertalaiseksi nopea, vauva syntyi alateitse ilman vaurioita kummallekaan, lisäksi vieläpä pari päivää ennen laskettua aikaa. Olen mielessäni kiittänyt että olenpa ollut onnekas, mutta pitänyt enimmäkseen suuni kiinni asioistani. Vauva on mitä ihanin ja helpoin pikkutyttö, ei koliikkia, refluksia, mahavaivoja tms. Ei ole ensimmäisten kahden kuukauden aikana sairastellut, elää rintamaidolla pelkästään. Nukkuu noin 10-12 tuntia yössä, joskus herää syömään yöllä kerran, joskus nukkuu läpi yön. En jotenkin edes uskalla kertoa paljoa kellekään tätä kaikkea, kuulostaisi varmaan vaan liian täydelliseltä. :oops: Kaikki jotenkin tuntuvat odottavan että meidän perheen elämä on ihan kauheaa, vauva valvoisi ja huutaisi kellon ympäri jne. Ja muistavat toki mainostaa että sitten kun lapsi kasvaa niin sitten vasta kauheaa onkin.... Ei ihan pysty ymmärtämään niin negatiivista asennetta lapsiin, ei ne kaikki lapset vaan ole samanlaisia. o_O
 
Mulla raskausaika oli yhtä helvettiä..puolesta välistä asti pelättiin jaksaako pieni kyydissä ja ramppasin sairaalassa jatkuvasti. Vasta kolmas kerta synnytyssalissa oli se kerta kun sain pieneni nähdä. Synnytyskään ei sujunut hyvin. Vauva jäi jumiin ja lääkäriä olisi tarvittu, mutta lääkärit oli kaikki leikkaussalissa. Funduspainallus oli sitten ainut apukeino ja se onneksi autto. Kun poika oli syntynyt ja istukka tullut ulos, selvisi meille mikä oli aiheuttanut kaiken sen minkä takia jouduimme raskausajjan pelkäämään..napanuora oli alkanut istukasta irtoomaan ja oli ennää pienellä kalvon rippeellä kiinni. Lisäksi synnytyksen jälkeen koin selittämätöntä järkyttävää kipua mikä ei ollut normaalia. Kaiken tämän jälkeen minulla oli ihana kiltti poika. Itse koen, että saimme aikaisemmin jo kärsiä niin paljon, että nyt sitten sen vuoksi meillä sujuu niin hyvin. Poika nukkuu yöt hyvin, herää max kerran yössä, ei ole koliikkia ei refluxia. Meillä on ihan unelma poika.. usein silti törmään siihen että minulle sanotaan, että en tiedä yhtään millaista on elää vauvan kanssa, ihan kuin vain ongelmalliset vauvat olisi oikeita vauvoja. Kuulen usein myös että pitäis poikani kuulemma valvottaa minua enemmän. Mietin vain miksi. Onko oikeasti niin kamalaa, että minulla onkin kiltti vauva ja saan levätä hyvin. Olisiko parempi jos olisinkin väsynyt ja loppuun palanut. Itse olen kiitollinen, että meillä menee hyvin kaiken sen tuskan ja pelon jälkeen ja aion nauttia tästä hyvästä vauva-ajasta.
 
Tuo on niin totta, mitä kirjoitit. Miten valvottava ja itkuinen vauva vain olisi oikea vauva ja että vain yöt ja päivät valvoneena ja lasta käsivarsillaan kantaneena tietäisit, millaista vauvan hoitaminen on. Meillä on ollut myös suht helppoa. Joitain pieniä vaivoja joskus ollut mut pääsääntöisesti kaikki on mennyt ihan hyvin. Meillä poika heräili tissille pienenä kolmen tunnin välein ja vasta reilu kuukausi sitten vierottui yötissistä, jota kerran piti saada. Silti minusta tämä on ollut helppoa ja olen saanut nukkua ihan hyvin.

Minullekin kokoajan sanotaan, et ootahan vaan ku sille tulee uhma tms. No ööö... sit tulee? Ettei ny vaa ois asenteestakin kiinni. Jos odottaa pahinta ja suhtautuu pieniinkin karikkoihin leuat jumissa ja hampaat nirskuen, nii toki kaikki tuntuu monin kerroin pahemmalta. Pyrin odottamaan uhmaa ja loppuja hampaita yms rauhallisin mielin.

Tosiaan tuttavani lapsi on nukkunut syntymästään asti yöt läpi ja hyvin. Ei se herätä minussa kateutta tai tarvetta sanoa, et ootahan vaan... ihailen ja onnittelen hyvistä yöunista. :)

Sent from my GT-I9300 using Vau Foorumi mobile app
 
Kaipa se on tämä suomalainen mentaliteetti että liian onnellinen ei saa koskaan olla. Jossain vaiheessa kostautuu kumminkin. Musta on ihanaa jos jollakin on helppo lapsi. Kyllä sellaisesta pitää voida nauttia.
 
Meillä on täällä myös ihan täydellinen 13. kuinen. :) :Heartred Hän on alusta saakka nukkunut hyvin, syönyt hyvin, ollut hyvän tuulinen ja onnellinen lapsi. Ihmisten kanssa jutellessani olen todellakin huomannut ettei aina kannata kertoa että miten kivasti meillä menee. Tämä on jotenkin todella kummallista minusta! Mutta tästä huolimatta aion ihkutella tyttöäni.

Nyt taas pikkukakkosta odottaessani olenkin yllättänyt itseni miettimästä lukuisia kertoja, että mitä jos tämän kanssa ei asiat menekään näin kivasti? Kuinka jaksan kahden alle kaksi vuotiaan kanssa? Tulevia sairauksiahan ei kannata sairastaa mutta silti tämä perisuomalainen mentaliteetti vaan nostaa päätään. "Kel onni on, se onnen kätkeköön."
 
Takaisin
Top