Kun äitiys on pelkkää ruusuilla tanssimista

N

Naavukka

Silmät suurina ihmettelijä
Nykyään on erittäin tervettä ja toivottavaa, että kaikista äitiyden mukanaan tulleista tunteista puhutaan - niistä kielteisistäkin siis eritoten. Äidin univelka, temperamenttinen lapsi, vaikea uhmaikä yms. voivat olla vanhemmille raskaita ja on hyvä, että niistä puhutaan ja vanhemmat saavat tarvittaessa apua.

Mutta auta armias jos kaikki onkin pelkästään ihanaa ja täydellistä. Eikä loppua näy. Taapero on iloinen ja tyytyväinen, on nukkunut kellon ympäri lähes koko elämänsä heräämättä, syö ja kehittyy täydellisesti, on terve. Äiti on pirteä ja onnellinen. Olen surukseni huomannut, että kun menee hyvin, niin pitäisi olla ihan hyshys.

Menin sitten kertomaan kuinka paljon rakastan lastani ja että äitiys on ihanaa, niin sain joiltakin äideiltä ikäviä kommentteja ja karsastusta. Eräskin ystäväni (uhmaikäisen lapsen äiti) lyttäsi minut ja sanoi, että olen olevinaan täydellinen äiti. Ja "tulipa paska fiilis kun sinulla on noin täydellinen lapsi!" Siitä tuli todella paha mieli! Miten minun rakkaus omaa lastani kohtaan voi aiheuttaa jollekin paskan fiiliksen o_O?! Yritin vakuutella, että kyllä minä rakastan lastani vaikka sille tulisikin kauhea uhmaikä, mutta kuulema sitten kyllä huomaan, että se rakkauden tunne ei ole päällimmäisin! Jos toisinpäin ajatellaan, niin en ikinä menisi sanomaan uhmaikäisen vanhemmalle, että tulipa paska olo kun kerroit kuinka rankkaa teillä on, onneksi meillä on ihanaa. Kuka sellaista edes tekisi?

Menin sanattomaksi ja sillä linjalla kannattaa näköjään pysytellä. Aion siis jatkossakin olla hiljaa ja nauttia täydellisestä lapsestani ja olla onnellinen kaikessa hiljaisuudessa.

Ketään muita joille äitiys on pelkkää ruusuilla tanssimista?
 
Rankka synnytys päättyi sektioon mutta toipuminen oli nopeaa. Meillä on ollut joitain pieniä vaivoja pojalla.. masuvaivat on itkettänyt joskus jne ja kiinteiden aloitus toi kovan vatsan tullessaan, mikä murehdutti eniten minua. On ollu pikkuisia juttuja matkan varrella, mutta ei mitään, mistä ei olisi selvinnyt. Itse olen kokenut, että tämä on ollut ruusuilla tanssimista ja välillä olen astunut pieneen piikkiin. Rakastan lastani myös, vaikka hän kuinka kiukuttelisi ja minä jaksan hienosti.

Nekin pienet probleemat, mitä on ollut, niin ovat olleet kyllä todella vähäisiä ja minäkin koen, että helppoa ja ihanaa tämä on ollut. Ja minuakin on välillä vähän katsottu vinoon, kun ei ole kerrottavana suuria ahdistavia tarinoita . Ja minusta ne pienet ja isot probleemat kuuluu vauva-arkeen ja en koe niitä raskaiksi. :) Minä nautin lapsestani ja tästä arjesta, vaikka joskus jokin asia tuntuu isolta, niin ei se sitä oikeastaan ole.
 
En tiedä osaisinko sanoa, että tämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. :D Mutta toisaalta, olisi kyllä tosi väärin sanoa, että ei ole, kun harmitukset on melko pieniä ja ohimeneviä (ok, kyllä välillä potuttaa rankastikin, mutta ei lapsi).

Tunnistan kyllä tuon ilmiön! Tuntuu, että tosi monella äidillä on ikäänkuin kilpailu meneillään siitä,kenelläon rankinta ja elämä eniten helvettiä! Synnytyskeskustelut pyörivät kauhutarinoissa ja kivulla kilpailussa, imetys on niin perhanan rankkaa, tekee kipeää, lapsi puree, kiinteät ei maistu, lapsi ei nuku ikinäkoskaanmilloinkaan, sisarukset tappelee ja kaikki muutenkin ihan hirveää!

Ei sitä, tottakai on hyvä, että ihmiset osaavat puhua ongelmistaan, jos niitä on. Kyllä traumoja saa purkaa ja hakea vertaistukea. Kuitenkin olisi hirveän kiva, jos ei heti tulisi ristiinnaulituksi, jos kehtaa sielä perhekerhossa sanoa, että elämä onkin oikeastaan tosi kivaa.
 
Meilläkin pikkuisella oli koliikki joka kesti n 1,5kk ja voin sanoa, että silloin olin univelkainen zombi. Mutta rakastin lastani ihan yhtä lailla ja pakahduin rakkauteen joka päivä! Säälitti vaan pieni nyytti, joka oli kovin kipeä! Sitten kun masuvaivat loppuivat, on tämä ollut pelkästään ihanaa! MInä en edes laske mitään pikku kiukkuja tms. vastoinkäymisiksi, ne on elämää. Ehkä se suhtautuminenkin asioihin on ihmisillä niin erilaista.

Sain juuri viestiä tuolta kaveriltani, että hän ei ymmärrä, miksi sitä onnea pitää hehkuttaa. Että eikö se riitä kun oman perheen kesken sen tietää. Olin ihan suu auki että mitä! Hän on ihan koko ajan joka paikassa valittamassa kaikille - myös tuntemattomille -, kuinka paskaa ja rankkaa kaikki on ja minä kun _yhden kerran_ kerron pienen piirin sisällä, kuinka paljon rakastan lastani, se on sitten ihan liikaa!
En siis voi mitenkään käsittää..miten se edes on keltään pois jos joku ääneen kertoo rakastavansa lastaan. Kyllä minä kuitenkin toivon, että lapsia, kenellä on vaikea uhma, voisi vanhempi rakastaa niin paljon, että sen kertoisi :sad001.
 
ReginaVeritas: minullakin on ollut välillä muuten elämässä yleensäkin rankkaa ja vastoinkäymisiä tulee. En silti voisi kuvitellakaan sanovani jollekin ystävälle esim., että tuleepa paska fiilis kun sinulla on niin ihana työpaikka, että kehtaat sen ihan ääneen sanoa. Että voisitko nyt pitää sen ihan omana tietonasi! Miksi tänäpäivänä ei saa olla onnellinen??
 
Heh, toi tuntuu pätevän ihan elämään yleensä :) Olen saanut useinkin vinoja katseita, kun olen kertonut asenteistani elämään ja tapahtumiin: elämä on ja tapahtumat tapahtuvat, ei siinä sen kummempaa. Monikaan vastoinkäyminen ei ole kadulle kaatanut, mutta sitten kun on, olen senkin kertonut aika suoraan, joskin liiottelematta.

Kurjuudella kilpailu on yleistä. Jos se ei ole se lapsi, niin sitten töissä on rankkaa ja terveyskin reistaa. Siinä tuntuu olevan aika yhdentekevää, että niin se on muillakin.

Sinänsä pidän hyvänä, että asioista puhutaan aidosti ja oikeilla nimillä, mutta myönnän, että joskus toivoisin kanssaihmisiltä ehkä vähän enemmän sitkeyttä ja tarmoa tehdä asioille jotain, sen sijaan, että niistä vain valiteltaisiin (joissain tapauksessa vuosia tai vuosikymmeniäkin).

Haluan nyt korostaa, etten siis missään nimessä tarkoita, ettei ikävistä asioista saisi puhua tai pyytää apua! Ehdottomasti saa ja pitää. Yleisen marinan ja aidon hädän välillä on kuitenkin vissi ero.

Eli mun puolesta, Naavukka, ikkunat vaan auki ja kertomaan maailmalle, että on kivaa :) Täytyy toki samalla olla diskriitti niitä kohtaan, jotka elävät vaikeampaa kautta - mutta sen nyt tekisit sanomattakin, se on selvä :)
 
Nyt tajusin, että ystäväni on varmasti masentunut. Surullista on se, että kun sanoin hänelle ihan vilpittömästi hyvällä, että olisiko hyvä vaikka mennä juttelemaan neuvolapsykologille, se tarkoitti sitä, että olin törkeästi haukkunut häntä hulluksi. Hän kyllä tietää, että itsekin olen käynyt joskus terapeutilla, joten tuohan tarkoittaa, että haukun itseänikin sitten hulluksi.
Ajatus lähti siitä kun hän sanoi, että ei minun lapseni voi olla niin ihana oikeasti, että varmasti minä kiellän itseltäni tunteita. Hän ei yksinkertaisesti mitenkään päin kestä sitä, että meillä menee hyvin ja lapsi on kuin naantalin aurinko. Eli minun pitäisi varmaan olla katkera ja hermostua lapselleni, koska näin en kiellä itseltäni tunteita. En tajua yhtään. Miksi lasta kohtaan pitäisi tuntea negatiivisia tunteita jos siihen ei ole niin yhtään mitään syytä? Tuosta minä huolestuin. Ei tuollainen ole normaalia. Hänellä itsellään ei ole ikinä mitään positiivista sanottavaa pienistä lapsistaan ja mielestäni se on kovin surullista :sad001.
 
Ikävä kuulla... joskus ihmettelen sitäkin, miten ihmiset "haukkuvat" pieniä lapsiaan esim. fb:ssä. Oma lapseni on kyllä todella tyytyväinen ja iloinen pallero ja minulla on hänestä niin paljon hyvää sanottavaa ja kerrottavaa. Surullisin mielin luen joskus päivityksiä joissa äidit ilmoittavat antavansa kurittomat pentunsa ensimmäiselle vastaantulijalle.. ja lapsilla on ikää 1v ja 2v. Tai että taas se meidän Marjatta-Antero söi kukkaruukusta mullat ja nyt mun matto on pilalla ton kakaran takia.. lapsella ikää 9kk. Minulle ei tulisi mieleenkään mollata lastani julkisesti saati vitsilläkään olla antamassa häntä pois.. Meni nyt ehkä hieman ohi aiheen, mut onhan se ihanaa, et on tyytyväinen ja iloinen, maailman suloisin lapsi ja joka päivä onnellinen olo hänestä. Kiukut ja vaivat kuuluu siihen elämään enkä koe niitä mitenkään raskaiksi.

Toivottavasti ystäväsi tajuaa jutella neuvolassa asioistaan... ei tee pienelle ihmiselle hyvää, jos äitinsä on negatiivinen eikä hänellä ole positiivista sanottavaa lapsistaan. :sad001
 
Naavukka sanoi:
Nyt tajusin, että ystäväni on varmasti masentunut. ...
Ajatus lähti siitä kun hän sanoi, että ei minun lapseni voi olla niin ihana oikeasti, että varmasti minä kiellän itseltäni tunteita.
Click to expand...

Se voi hyvinkin olla, että reaktion ja kommenttien taustalla on tosiaan jotain muuta ja vakavampaa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä ne joka tapauksessa eivät oikeasti liity suhun tai perheesi tilanteeseen mitenkään. Riippuu hirveän paljon, millainen kaveruutenne on tai miten läheisiä olette, mutta olisin joka tapauksessa aika varovainen omissa vastauksissa ja kommenteissani; parasta tukea ja apua on ehkä vain olla lähistöllä ja kuulolla, jos toinen (aikanaan) haluaisi asioista jutella.

Sinbbu sanoi:
Ikävä kuulla... joskus ihmettelen sitäkin, miten ihmiset "haukkuvat" pieniä lapsiaan esim. fb:ssä. ... Minulle ei tulisi mieleenkään mollata lastani julkisesti saati vitsilläkään olla antamassa häntä pois..
Click to expand...

Samaa miettinyt joissain tilanteissa, mutta useimmiten uskoisin (ja etenkin toivon), että ko. kommentit ovat enimmäkseen hurttia huumoria. Sen kyllä toki aina tietää parhaiten, kun tuntee sanojan ja tietää tämän huumorilajin. Somessa jotkut kommentit sitten pääsevät irtoamaan kontekstista ja saattavat kuulostaa hyvinkin karuilta. Ja ainahan on niitä, jotka valitettavasti ainakin jollain tasolla tarkoittavat sanomisiaan ja ovat enemmän tosissaan. Heille toivon paljon tukea ja niitä kuuntelevia korvia ympärille, kun ovat valmiita ottamaan vastaan.
 
Oma tyttöni, joka on nyt kuusi vuotias, on tuonut välillä haasteita eteeni (nyt isompana tyttönä) uhmaillessaan ja muutenkin kiukutellessaan, mutta ne tilanteet tulee ja menee.

Vauvana ja taaperona hän on ollut terve ja helppo etten koskaan ole kokenut tarvetta millään tavalla valittaa mistään.
Silmissäni hän on täydellinen lapsi ja mielestäni on helppoa olla hänen äitinsä.
Kaikki kiukuttelut ym. ovat normaalia ja siihen käytökseen lapsella on omat syynsä ettei sellainen voi mitenkään omasta mielestäni vaikuttaa rakkauden tunteeseen.

Välillä tulee niitä hetkiä, kun tuntuu vaikealta olla kehumatta omaa lastaan.
Olen joskus FB:ssä jotain pientä päivitystä laittanut, jos tyttöni on sanonut tai tehnyt jotain hauskaa tai jotain mikä on vain muuten ollut ilahduttavaa. Sukulaisia ja kummeja ainakin kiinnostaa kuulla (niitä kun on jonkun verran listalla), muista en niin välitäkään, mitä mieltä ovat tyttööni liittyvistä päivityksistä :)

On ollut tilanteita tytön syntymän jälkeen, jolloin asiat olisivat varmasti sujuneet helpommin, jos ei olisi ollut lasta.
Mutta äitiys on antanut niin paljon itselleni etten halua edes kuvitella minkälaista elämä olisi ollut ilman tyttöäni :Heartred

Ruusuilla tanssimista tämä äitinä oleminen on ollutkin.
Ruusuissa kun saattaa olla niitä pieniä piikkejä, hetken se pistää, mutta ei sitä jää murehtimaan :p
 
Sinbbu sanoi:
Ikävä kuulla... joskus ihmettelen sitäkin, miten ihmiset "haukkuvat" pieniä lapsiaan esim. fb:ssä.
Click to expand...

Juu minullakin on yksi fb kaveri- ei siis tämä aikaisemmin puheessa ollut - joka kirjoittaa aivan törkeästi lapsistaan. Ja siinä ei ole mitään humoristista edes mukana. Jos taapero on tehnyt jotain, sotkenut tms. hän saattaa aloittaa "Nyt olisi taas kirveelle töitä :mad: ! Lapseni sotki sitä ja tätä.." Siis joskus olen ollu ihan, että ei herranen aika. Puhuu omasta lapsestaan, että olisi kirveelle töitä, huhhuh.. Olisiko kannattanut miettiä ennen kuin tekee kolmea lasta..
 
Pahinta on se, kun jotkut päästää näitä asioita suustaan niiden lasten kuullen. Itseäkin uhkailtiin ties millä lastenkotiin viemisellä (ja sillä klassisella mustalaisille myymisellä). Kiva fiilis tulee lapselle siitä.
 
Hyi kauheaa... Ihan järkyttävää kirjoitella tollaisia, et ois kirveelle töitä... :scared001 Tollaisille sanon aina suoraan mitä ajattelen, vaikka sit kohde loukkaantuisikin... tosin ihan mitään noin pahaa en ole onneksi fb:ssä vielä lukenut. Voi lapsiparat, että tää maailma on joillekin niin paha... :sad010
 
Mun yks tuttavani hokee lapselleen aina "sun takiasi olen tälläinen läski"

On kyllä aina ollut isokokoinen..


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Apua o_O Mulla onneksi tuntuisi olevan FB:ssä ja muualla vaan enempi niitä huumorikommentteja, joista osa on sitten hauskempia ja tyylikkäämpiä, kuin ne toiset. Mutten ole vielä koskaan kuullut mitään noin karmivia...

Niin moneen junaan, todellakin.
 
Tämä kommenttini ei välttämättä liity tarkalleen siihen mistä puhuit, mutta mielestäni on oikeasti hienoa että jaksat olla positiivinen! Mitäpä sitä tyhjää valittamaan että voivoi kun pirkkopetteri ei nukkunut taaskaan, tai taas on räkätautia päällä, on kurjaa kyllä mutta eihän tuollaisille asioille voi mitään!

Tästäpä pääsenkin sitten "lemppari"aiheeseeni nykyään, kun ympärilläni olevia ihmisiä kauhistuttaa asumisasiani. En nimittäin jää mieheni kanssa inhoamalleni paikkakunnalle asumaan, vaan muutan ystävieni ja sukulaisteni lähelle, mies jää töihin. Kauheata kun on raskasta. Kauheata kun on hankalaa. Miten sitä pärjää. Ei sitä pärjää. No entä jos minä aion pärjätä! :D

Sent from my GT-P5220 using Vau Foorumi mobile app
 
Mä olen ainakin luonteeltani hyvin peruspositiivinen ihminen. Joitakin asioita olisi joskus voinut jäädä murehtimaan, mutta jotenkin sitä luottaa siihen, että lopuksi kaikki menee hyvin. Olen huomannut, että joidenkin ihmisten on vaikea hyväksyä tällaista elämänasennetta, varsinkin jos heillä itsellään asenne on hieman eri.
Olen aina halunnut lapsi mielellään pari kolme. Ja kun sitten löysin elämäni miehen ja päätimme pari vuotta yhdessä oltuamme että lapsi saisi tulla, oli hyvin vaikea tajuta ettei tämä asia nyt menekään niin sujuvasti kun olin toivonut. Vuoden yrittämisen jälkeen lähdimme hedelmällisyyshoitoihin ja niitä sitten käytiinkin läpi monia erilaisia aina vaan vahventaen hoitoja. Lopulta meille tehtiin keinohedelmöitys. Piikkikammoisena hoitojen läpikäynti ei ollut helppo ja munasolujen poisto oli jostain syystä kohdallani erittäin kivulias. Ja lopputuloksena oli tasan nolla hedelmöittynyttä munasolua. Siinä kohtaa meinasi jopa minun positiivinen asenteeni kadota.. Kuukauden päästä yritimme uudestaan. Tällä kertaa mikrohedelmöitystä. Tästä hoitokerrasta sain papereihin maininnan, että jos tehdään kolmannen kerran niin suositellaan nukutusta. Ensimmäinen kerta kun lääkärini on sellaisen suosituksen paperiin laittanut. Eli kivulias oli.. Mutta kuinka ollakaan saimme 9 hedelmöittynyttä munasolua :D Kolmannella siirrolla sitten myös tärppäsi ja lopputulos täyttää kohta kaksi vuotta :) Vaikka meidän neiti osaa olla hyvinkin itsepäinen kiukkupussi välillä niin yhtäkään päivää en antaisi pois. Tätä prinsessaa on niin huolella tehty ja säästötkin hyvin käytetty häneen että olen monesti miettinyt osaavatko luomuna syntyneiden lapsien äidit aavistaa miten helpolla he ovat päässeet? En yhtään epäile etteivätkö he rakastaisi lapsiaan ihan yhtälailla, mutta tajuuvatko he minkälainen onni heillä tosissaan on kädessään? Joten minun puolestani tyttäreni saa kiukuta ja riuhua kasvukipujaan niin paljon kun haluaa vaikka suurimman osan aikaa hän on todellinen söpöliini :Heartred Kun hän kietoo pienet kädet kaulaan ja toteaa että äiti ja antaa isot pusut poskella niin voiko sitä onnellisempi olla :Heartred.

Tällä hetkellä massussa kasvaa uusi tulokas. Tänään 6+0 eli ihan alussa ollaan. Tämäkin tulokas on tullut hedelmällisyyshoidoilla. Tällä kertaa tosin keräys tehtiin nukutuksessa eli oli huomattavasti helpompi. Raskaus myös alkoi heti ensimmäisestä siirrosta. Jos tämä raskaus päättyy onnellisesti niin lapsiluku on täynnä. Kyllä noi hoidot niin raskaita ovat. Mutta lopputulokset ovat sitäkin rakkaampia :Heartred
 
Mä olen miettinyt tuota samaa. Että osaako jotkut lainkaan arvostaa sitä, että ovat saaneet lapsen niin helpolla. Ja mun mielestä se että "lapsia ei tehdä, niitä saadaan" sanonta on jotenkin niin loppuun kulunut. Nyt varsinkin kun on seurannut kaverin lapsenhankintaa ja se lapsi on jouduttu ihan tekemällä tekemään. Ja facebookkiin joku oli kirjottanu juuri, että oli saanut viikon jälkeen lapsensa takaisin (oli ollut isällään) ja sitten ensimmäisen yön jälkeen valitti että "ku sais edes joskus yöllä nukkua". Eikös se just ollu viikon nukkunu? Mut ihmisillä on erilaiset odotukset äitiydestä ja sitte taas ihmiset jaksaa eri tavalla. Toiselle se yhden yön valvominen on liikaa kun toinen jaksaa vuositolkulla huonoilla unilla. Ja omaan korvaan kaikki ne valitukset on vaan että "mäkin haluun!"
 
Mä muistan kanssa hyvin ton fiiliksen kun joku lapsellinen kaveri valitti jostain epämukavuudesta, jonka hänen lapsensa on aiheuttanut. Teki mieli vain huutaa, että tajuutko mitä sulla on. Mäkin antaisin mitä tahansa saadakseni kokea noi tunteet..
 
Kyllähän vanhemmuuteen kuuluu myös rankkoja aikoja ja pettymyksiä. Ei niiden esille tuomista saisi mielestäni täysin kieltää. :) Meidänkin vauvaa ihan lääkärin avustuksella tehtiin ja samaistun kyllä AMJ:n ja Angel25:sen tunteisiin, mutta oikeus on tunteisiin niilläkin, joilla on vaikeaa jaksaa lapsensa kanssa. Kyllä, itsekin toisinaan ajattelen näitä valituksia kuunnellessani 'mitä oikein kuvitteli? Että lapsi tanssii sinun pillisi mukaan eikä mikään muutu?', mutta eihän sitä aina tiedä mikä tarina on valituksen taustalla.

Eniten edelleenkin peräänkuulutan kaikille vanhemmille oikeutta ilmaista tunteensa, ilman, että siitä saa kuulla syytöksiä. :) Tietysti olisi toivottavaa, etteivät vanhemmat kokisi tarvetta valittaa jatkuvasti lapsistaan, mutta toisaalta ehkä on parempi, että tunteet purkautuvat valituksena, eivätkä jää kytemään? Tärkeää olisi, ettei lapsi itse joudu kuuntelemaan vanhemman negatiivisuutta.
 
Takaisin
Top