Piti kyllä suostutella. Tai pikemminkin patistaa siihen, että päätös pitää tehdä suuntaan tai toiseen...
Meillä meni sillä lailla, että suhteen alussa puhuttiin, että molemmat haluaa lapsia joskus, ja siltä pohjalta jatkettiin. Jossain vaiheessa sanoin miehelle, että haluan lapsia ennen kuin olen 30. Mies vastasi, että "kuulostaa hyvältä aikataululta". Mutta sitten kun koitti aika, että niitä lapsia olis oikeesti pitänyt alkaa lähiaikoina yrittää, jos aikoo ennen mun 30-vuotispäivää ehtiä, niin miehelle iskikin hirveät pelot. Että mitä jos lapsi ei teekään onnelliseksi? Kun ei ole vauvakuumetta, niin pitäisikö jättää väliin?
Mulla oli kyllä siinä kohtaa jo aika kova vauvakuume, ja oltiin ostamassa asuntoa ja suunnittelemassa kihloja. Tein selväksi, että en osta asuntoa (etsittiin vieläpä kolmiota, eli asuntoa jossa olisi huone ihan vain lasta ajatellen) tai mene naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä haluaako lapsia. Että päätös on pakko tehdä. Mies sitten mietti sitä useita kuukausia oikein huolella, jutteli perheellisten ystäviensä kanssa ja kävi jopa terapeutilla. Ja sitten kosi minua. Ostettiin asunto, päätös oli tehty. Silti miehen pelot ei kadonneet. Pariterapeutti kehotti päättämään yhdessä ajankohdan, jolloin lapsia alettaisiin yrittää. Päätettiin, että yritys alkaa syyskuussa 2019, mikä oli minulle iso kompromissi, koska se tarkoitti luopumista siitä ajatuksesta, että olen äiti ennen kuin olen 30. Mutta mies sai toivomaansa aikaa, jolloin ollaan ihan vain me avioparina ilman lapsentekorumbaa.
No nyt ajan lähestyessä miehen on ollut edelleen vaikea puhua aiheesta ilman sitä jännitystä ja pelkoa. Minullekin se on ollut todella raskasta, koska itsellä vauvakuume on kova, odotus on ollut pitkä, ja haluaisin tietysti kumppanin olevan täysillä mukana kun lasta yritetään. Hänelle ovat kaikki muutokset vaikeita. Tilanne on vaikea. En halua itselleni (tai kumppanille) sellaista tunnetta, että painostan hänet lapsentekoon, mutta hän on kuitenkin itse tehnyt päätöksen aloittamisen ajankohdasta, eikä varmasti itsekään ajatellut sitä perua kun on sormukset sormessa ja asuntovelka niskassa. Onhan tämä sukeltamista tuntemattomaan veteen.
Ollaan juteltu aiheesta, nyt on tilanne jo parempi. Mies kuuntelee hössötyksiäni hermoilematta, ja juttelee oma-aloitteisestikin suunnitelmista ja (toivottavasti) tulevasta vauva-ajasta. Kaipa mä vaan oon ottanut ristikseni elämänkumppanin, jota saa patistaa kaikkiin isoihin päätöksiin (samalla lailla hän menetti yöuniaan kun piti tehdä ratkaisuja työpaikasta, asuinpaikasta ja -muodosta jne, ja jouduin siinä patistelemaan ja rauhoittelemaan). Muuten olen kyllä tyytyväinen valintaani
Ens kuussa alkaa yritys.