Meillä on myös hankalampi taival tämän raskauden takana.
Ehkäisy jätettiin pois reilut 5 vuotta sitten ja nelisen vuotta sitten mentiin lapsettomuustutkimuksiin ja sitten -hoitoihin.
Taidettiin tehdä 3 IVF-hoitoa PASseineen, mutta raskautta niillä ei saatu aikaiseksi. Päätettiin lääkärin suosituksesta siirtyä luovutettuihin munasoluihin, joita saatiin odotella noin vuoden päivät.
Juuri kun näiden hoitojen oli määrä alkaa, niin kuukautisia ei kuulunutkaan ja selvisi, että olin tullutkin psontaanisti raskaaksi. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten.
Koska alkutaival oli ollut noin kivikkoinen, niin en osannut pelätä tuon raskauden aikana mitään, vaan nautin raskaudesta täysin rinnoin. Nt-ultrassa selvisi kuitenkin kkm, alkio oli kuollut 8+5. Romahdus oli valtava ja siitä toipuminen kesti kauan.
Toipumisen aikana aloin pelätä raskautumista ja uutta keskenmenoa niin, että aloimme miettimään, että siirrymmekö seuraavaksi adoptioon.
Halusimme sitten kuitenkin vielä kokeilla hoidot luovutetuilla munasoluilla, ettemme alkaisi myöhemmin katumaan, ettei kaikkea tullut kokeiltua.
Näilläkään hoidoilla ei raskautta tullut, joten aloimme henkisesti valmistautua adoptioon. Ilmoittauduimme adoptioneuvontajonoon, mutta koska sitä piti odottaa yli 6 kk, päätimme tehdä vielä viimeisen hoidon pakkasessa olleilla alkioilla. Ja kuinkas ollakkaan, raskaustesti näytti tämän hoidon jälkeen plussaa!
Alkuraskaus oli henkisesti aika raskas, koska aiemmasta raskauden keskenmenosta ei tullut etukäteen mitään merkkejä. Kohtu oli kasvanut alkion kuoltua edelleen normaalisti ja raskausoireet pysyivät.
Aina pelon iskiessä koitin väkisillä ajatella positiivia ajatuksia ja ajatella, että olen raskaana siihen asti kunnes ilmenee ja nautin jokaisesta päivästä. Nyt on 17+1 ja pelko alkaa pikkuhiljaa väistymään.