Kokeilenpas minäkin nyt keritä tänne kertoa meidän tapauksesta.. Pahoittelen jo etukäteen, että juttu on pitkä, paikoitellen ehkä epäselvä eikä ehkä sieltä ruusuisimmasta päästä.
8.6. Heräsin aamuyöllä kolmen aikaan kipeisiin supistuksiin. Makoilin sängyssä tunnin verran, mutta kun supistuksia tuli edelleen n. 10 min. välein nousin, kun en saanut enää unen päästä kiinni. Mies nousi puoli kuuden aikaan normaalisti navetalle, silloin hänelle sanoin, että tänään saattaa olla lähtö edessä. Käskin kuitenkin normaalisti mennä hoitamaan hommia ja lähdin itse koirien kanssa lenkille. Välillä piti pysähtyä hengittelemään, mutta muuten olo oli kuitenkin ihan hyvä. Seitsemän maissa kun tulin sisälle, soittelin synnärille ja kyselin mitä kannattaisi tehdä. Supistuksia tuli edelleen n. 10 min. välein. Synnäriltä käskivät ottaa Panadolia, mennä lämpimään suihkuun ja seurailla tilannetta. Näillä sitten mentiin aamupäivä.
Soittelin 11 aikaan omaan neuvolaan ja kysyin, miten kannattaisi toimia kun edessä oleva parin tunnin matka synnärille hieman mietitytti. Neuvolan th kehotti kuulostelemaan vielä tunnin verran supistuksia, jos jatkuisivat edelleen 10 min. välein kannattaisi pikkuhiljaa lähteä matkaan. Yhden maissa supistusten väli oli sitten tihentynyt n. 6 minuuttiin eikä Panadolistakaan ollut enää iloa. Pakattiin siinä miehen kanssa sairaalakamat autoon ja lähdettiin matkaan. Ja oli kyllä elämäni tuskaisimmat kaksi tuntia (siihen mennessä siis)! Istuminen paikallaan sai supistukset tihenemään ja voimistumaan entisestään.
Sairaalalla oltiin kolmen maissa, ja autosta pois pääseminen helpotti hieman supistuksia. Päästiin saliin käyrille ja kätilö teki sisätutkimuksen. Pettymys oli melkoinen, kun kohdunkaulaa oli vielä n. sentti jäljellä! Tiesin kyllä olevani melko kipuherkkä, mutta jotenkin olin kuvitellut, että oltaisiin oltu tuossa vaiheessa jo hieman pidemmällä. No, kätilö siirsi meidät sitten tarkkailuhuoneeseen, ja sanoi, että seuraillaan nyt ainakin iltaan asti rauhassa, miten tilanne kehittyy. Jos oltaisiin oltu lähempää, olisi meidät varmaan vielä lähetetty kotiin. Tarkkailuhuoneessa istuskeltiin miehen kanssa katselemassa telkkaria, kivunlievitykseksi en alkuun ottanut mitään. Illan kuluessa kivut voimistuivat jonkin verran, ja sain lämpöpussin ja tens-laitteen avuksi. Illalla tehtiin vielä uusi sisätutkimus, jossa kaula oli hävinnyt ja kohdunsuu auennut sentin. Koska edistystä oli tapahtunut, jäätiin sairaalaan. Olin tarkkailuhuoneessa ainut potilas, joten mies sai jäädä sohvalle yöksi. Jotenkin itsellä oli rauhallinen olo, kun oli tuttu henkilö lähellä. Ennen nukkumaanmenoa sain kipupiikin, jotta saisin jonkun verran levättyä. Edellinen yö kun oli mennyt aika vähillä unilla.
9.6. Heräsin kahden aikaan aina vaan voimistuviin supistuksiin, enkä pystynyt enää nukkumaan. Yövuorossa oleva ihana kätilö lohdutteli toisen kipupiikin antaessaan, että ensisynnyttäjillä avautumisvaihe kestää tavallisestikin kauan, ja että ensimmäiset viisi senttiä on ne tuskaisimmat, sitten homma nopeutuu. Toisen kipupiikin voimin sainkin nukuttua jopa seitsemään asti. Vähän ennen yhdeksää lääkäri kiersi osastolla, ja tuli tekemään uuden sisätutkimuksen. Olin tuossa vaiheessa 2,5 senttiä auki. Lääkärin mielestä amme voisi helpottaa oloa, joten minut laitettiin sinne jonoon. Lähdettiin miehen kanssa kävelemään sairaalan käytäville samalla kun odoteltiin, että amme vapautuisi.
Yhteen asti sinnittelin tens:in kanssa ja sitten alkoi tuntua, että kohta on pakko saada jotakin helpotusta. Pääsin kuitenkin tässä vaiheessa ammeeseen ja sain samalla ottaa ilokaasua avuksi. Aluksi lämmin vesi tuntuikin hyvältä. Tästä alkoikin sitten ne oikeasti elämäni tuskaisimmat pari tuntia. Supistukset koveni jossain vaiheessa niin paljon, että tuntui, että kuolen tähän kipuun. Tätä taisin miehellekin jossain vaiheessa hokea. Muistaakseni kahden aikoihin pyydettiin kätilöä paikalle. Kerroin, että kipu alkaa olla ihan kestämisen rajoilla, johon tämä vanhempi kätilö totesi vain, että ole siellä niin kauan kuin pystyt ja sitten pois ammeesta ja takaisin huoneeseen odottelemaan uutta sisätutkimusta ja sitten katsotaan, mitä voidaan tehdä. Jäin ammeeseen kivuista huolimatta, sillä en kestänyt ajatusta takaisin tarkkailuhuoneeseen menosta ja siellä kärvistelemisestä jos en epiduraalia vielä saisi. Kivut oli kuitenkin sitä luokkaa, että todennäköisesti otin liikaa ilokaasua, ja sain sillä osittain pääni sekaisin.
Seuraavat muistikuvat itselläni onkin sitten siitä, että makasin sängyllä toisessa synnytyssalissa. Olin mennyt jonkinlaiseen kipushokkiin, höpissyt omiani enkä ollut oikein reagoinut puheeseen. Olin kuulemma kävellyt kyllä itse saliin, tästä en muista itse mitään. Mies oli soittanut kätilön paikalle (joka oli onneksi eri, kuin se aiempi vanhempi nainen), kun olin mennyt ihan hysteeriseksi kivusta ja ilokaasusta. Minulle oli tehty uusi sisätutkimus, ja vaikka olin vasta kolme senttiä auki, oli epiduraali tilattu, koska olin niin kipeä. Epin vaikutuksen alettua aloin taas tajuamaan asioita. Ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, kun kipu alkoi taas kovenemaan. Epi ei vaikuttanut oikeassa paikassa, joten se laitettiin uudestaan. Tässä vaiheessa kello oli muistaakseni kuuden maita illalla. Aloin olla jo tosi väsynyt, tärisin ja kylmäsi. Muistan, kuinka toisen epin laiton jälkeen ihana lämmin, kivun poistava tunne levisi kroppaan. Oli oikeasti kuin se taivas olisi auennut. Lämpöä mitatessa oli pientä kuumetta. Tässä vaiheessa taisin olla jo kuutisen senttiä auki.
Ehkä joskus puoli yhdeksän aikaan kätilö teki taas sisätutkimuksen. Epi oli auttanut avautumista, tässä vaiheessa olin muistaakseni jo kahdeksan senttiä auki. Samalla meni lapsivedet. Siinä sitten miehen kanssa odoteltiin edistymistä, sain itsekin syötyä leivän ja juotua vähän mehua. Jotain jaksoin miehenkin kanssa naureskella, ja ekaa kertaa alkoi tuntua siltä, että kyllä tästä sittenkin hengissä selvitään. Vesien menon jälkeen supistukset alkoivat voimistumaan, mutteivat tuntuneet epin ansiosta kipeiltä. Ainoastaan paineen tunnetta rupesi tuntumaan jonkun verran. Samalla lapsen päähän laitettiin pinni sydänäänien seurantaa varten.
Yhdeksän maissa meillä vaihtui kätilö, joka oli onneksi hänkin edellisen tapaan aivan mahtava. Kipupumppu laitettiin epiin ennen yhtätoista. Pinnikin piti kiinnittää kertaalleen, kun lähti irti melkein heti ensimmäisen laiton jälkeen. Paineen tunne alkoi kasvamaan, joten tehtiin uusi sisätutkimus. Olisinko ollut tässä vaiheessa joku yhdeksän senttiä auki, joten lupaa ponnistamiseen ei vielä tullut. Siinä sitten jatkettiin odottelua. Mies nuokkui tuolissa ja itse yritin olla supistuksen tullessa ponnistamatta.
10.6. Jossain vaiheessa vähän ennen kahta alkoi tuntua, että on tosi vaikea olla ponnistamatta, niinpä kutsuttiin kätilö paikalle. Lopulta kohdunsuu oli sitten kokonaan auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan. Tässäkin vaiheessa kätilö jätti meidät vielä kahdestaan, sanoi, että soittakaan kun tuntuu, että alkaa jotain tapahtumaan. Tämän vaiheen muistan selvästi, kun mies nukkui tuolissa ja itse ähkin. Heräsi sitten, kun soiteltiin kätilöä paikalle. Itse ponnistusvaihe tuntui aluksi helpolta. Sitten, kun pää alkoi olla hollilla tulikin tiukat paikat, kirjaimellisesti. Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet alkoi laskemaan, ja kätilö sanoi, että jos ei parilla seuraavalla ponnistuksella tule pää ulos, tekee hän epparin. Laittoi siinä vaiheessa jo välilihaan puudutteen. No, eihän se pää ulos tullut, mutta sydänäänet korjautui ja jatkettiin yrittämistä. Itse aloin olla aika loppu, mutta jonkun aikaa jaksoin yrittää täysillä, kun kätilö ja mies kannustivat, että kohta se pää syntyy. Joskus kymmenennen supistuksen jälkeen kuitenkin itseltä loppui voimat ja usko, ja pyysin kätilöä tekemään sen epparin, että saataisiin kaveri ulos. Jälkeenpäin mies sanoi, ettei pää ollut parhaimmassa tapauksessa vielä edes puolivälissä, joten kyllä se sen epparin vaati ulos tullakseen. Sitten homma edistyikin nopeammin, pari supistusta ja pää oli ulkona. Ponnistusvaiheen lopusta muistan vaan sellaisen kiristävän polttavan kivun, joka oli sen kipushokin jälkeen pahinta synnytyksessä. Kun pää oli saatu ulos sain hetken hengähtää, pojalla oli kuulemma napanuora löysästi kaulan ympärillä, kätilö oli siinä vaiheessa kieritellyt sen irti. Sitten pitikin vielä ponnistaa, ja silloin tuntui, että nyt kyllä repeää paikat. Huusin ja kirosin, että ei pysty, sattuu liikaa, mutta kätilö sanoi, että nyt on pakko työntää. Sitten olikin jo poika ulkona. Syntymäaika 2.37. Mies sanoi, ettei jalat kunnolla kerinneet ulos, ennen kuin parkaisi. Pojalla oli päässään tosi iso mustelma, kun oli pitkään synnytyskanavassa ahtaalla. Kesti useampi päivä, ennen kuin hävisi.
Istukka syntyi onneksi melko nopeasti, tosin kätilö sai mukiloida vatsaa aika lailla. Tässä vaiheessa tuntui, ettei olisi kestänyt enää yhtään enempää hääräystä. Sitten piti vielä eppari ommella. Muistaakseni selvisin kolmella tikillä epparista, lisäksi yksi tikki laitettiin repeytymään.
Kokonaisuudessaan synnytyksen kesto oli papereissa 13 h 51 min, josta avautumisvaihe 12 h 50 min, ponnistusvaihe 47 min. ja jälkeisvaihe 14 min. Synnytyksen jälkeen olo oli kyllä ihan kuin jyrän alle jäänyt. Epin takia vasen jalka oli ihan tunnoton, joten osastolle meidät kärrättiin pojan kanssa sängyllä. Mutta on tuo pikkumies kyllä kaiken vaivan arvoinen
Jälkeen päin lapsivuodeosaston kätilö kysyi, millainen fiilis jäi synnytyksestä. Kerroin, että jos ikinä meille toinen lapsi tulee, otan varmaan yhteyttä pelkopoliin, jotta seuraavalla kerralla saisin ajoissa apua kipuun. Toista kertaa en halua tuollaista kipushokkia enää kokea.